Kukat ja mekot

Ihan viattomasti nostin sammakkopatsaan heinikosta pöydälle piirtääkseni sille tussilla uudet silmämustuaiset. Olivat kusiaismurkut keksineet tehdä sen alle pesän. Aika ovelaa, kun sammakko on ontto. Niin hyvä sadesuoja varmaan, on tavallaan yläkertakin kodissa, eikä sinne heti löydä uhkat. Mitä niitä sitten murkuilla on, uhkia. Jos pysyvät tiukasti sammakkokodissaan, niin saavat olla. Vaikka heistä kyllä taisi löytyä syy siihen, että mökiltä tuomani kukkajuurakko siinä naapurissa nousee paljon kituliaammin kuin kaverinsa, jonka sijoitin parin metrin päähän.

Kyllä olen itsekin ihan ihmeissäni, samaan tapaan kuin murkut pöydälle joutuessaan, tämän vallitsevan luonnontilan äärellä. Eletään aikoja, jolloin kevään tulemisesta jauhamisen voi vähitellen lopettaa. Vain siksi, että voi toistaa itseään puhumalla lakkaamatta alkukesän ihanuudesta, sen vihreän raikkaista eri sävyistä ja tuoksusta, joka osuu nenään sateen jälkeen.

Kohta kukkii tuomikin ja sitten sitä ei muuta teekään kuin sössötä sieraimet harallaan haisun ihanuutta. On edessä läheisillä raskaat ajat.

Sunnuntaina kun miehen kanssa istuttiin äitienpäivädrinkillä pihalla ja muisteltiin mammojamme, niin huomasin erikoisen kukinnan sammalikossa. Miten se onkin muina vuosina mennyt ohi. Pakko sen on olla joku sammalen siementämismekanismi, päättelin. Keskeytyi muistelot, kun yritin saada siitä edustavaa kuvaa. Aika kivan kevyen näköinen ilmestys:

Nyt kukkii myös kirsikka. On se ihmeellinen. Ja mitä varten meidän pikkuinen kirsikkapuu kotipihalla pukkaa valkoisia kukkia? Kun muualla on vaaleanpunainen suorastaan kukkapilvi. Sellaista ihailemaan vein pikkusiskon pienen pojan, eli Jampan. Onneksi kirsikat kukkivat melkein hänen takapihallaan. Ihminen on aika nuori seitsemänviikkoisena. Se, miksi piti riistää lapsi päiväunen kynnykseltä keskelle kukkasia johtui linnuista.

Aika erikoinen aasinsilta.

Vaan haluan jatkaa perinnettä. Miten opetetaan ihminen arvostamaan ympäristöänsä. Ei pelkästään hyötyä vaan kauneutta myös. Kun olin saman ikäinen kuin Jamppa nyt, niin olin kuulemma Ryötönperällä kadonnut. Niin oli myös silloin aika pulskassa kunnossa ollut Taata. Silläpä ei muu kotiväki huolestunut, ajattelivat että lienen siellä lämpimässä läskimakkaroiden keskellä turvassa Taatan sylissä. Oikeassa olivat. Viihdyin kuulemma tosi hyvin siinä pehmoisessa. Turhaa on ihmisten laihdutushömpöttäminen tästäkin näkökulmasta.

No. Oltiin sitten ilmestytty pihapiiriin takaisin. Ja Taata yksoikoon oli todennyt muulle perheelle, että "Minä vein sen metsään kuuntelemaan lintuja!"

Aika paljon tykkään linnuista tänäkin päivänä, ja ajattelin että Jampalle sen etenkin haluan kertoa. Siis kirsikankukkasten ihailun lisäksi. Aloitettiin niistä.

En minä tietenkään voi pientä nuorisoa luontoon pakottaa, jos käykin niin ettei kiinnosta. Sitten kun Jamppa osaa sanoa oikein sanoilla mielipiteensä, niin saatan ottaa huomioon. Kyllä minä tavallaan ymmärrän sisälläkin viihtyviä ihmisiä, enhän itsekään aina sentään ole pihalla tahi puutarhassa. Johan se olisi Puutarhanurkkakin aivan toisennäköinen, siistimpi ja huolitellumpi, jos jokaisen vapaa-ajan hetkeni siellä nyppisin.

Toisaalta, haluaisin kyllä olla vähän sellainen. Raikas ihminen, joka hommailee kaikenlaista auringonlaskuun asti pihamaalla. Siinä jäisi moni NCIS ja muu töllöttämättä, ja etenkin näin kesäiltoina telkkarin ääreen liimautuminen tuntuu todella synniltä.

Minähän siis joka talvi luulen, että kevään tullen olen muuttunut nainen. Että aamuisin ennen töihin lähtöä menee eniten aikaa kynsinauhojen puhtaaksi hinkkaamiseen, koska on illalla viimeisenä vielä kitkenyt ja istutellut pihalla. Ei ole niin päässyt käymään vielä. Tavoitteena on. Koska ulkona oleminen on vaan mitä parhainta koko ihmiselle.

Sama juttu koskee pukeutumistani. Niin haluaisin ilmineerata tyttöyttäni hamosilla ja mekoilla. Vaan aina on lahkeet ja joku paidanretku ja tuulitakki. Joka syksy ja etenkin kevät päätän, että saisi unohtua säärikompleksit ja on polvipituuden aika. Oikein haaveilen, että olisin kesähelteellä sellainen eteläeurooppalaistyyppinen naisellinen tapaus, joka vaan aamusella heittää huolettoman mekon yllensä ja tepastelee siinä hikoilematta koko päivän.

Nyt olen ehkä lähempänä muutosta kuin koskaan. Olen ostanut kukkamekon. Hölmö. Kyllä se pukukopissa ihan kivalta näytti, koska laitoin turvonneet, nilkkasukkien reunan päällä roikkuvat säärilihat taas vain kaupoilla notkumisen piikkiin. Että ovat pöhöttyneet liikkeissä norkoilusta. Ajattelin, että kesällä ei muka turvota. Hohhoijaa. 

Visioni omasta mekkoudestani on roikkunut jo vuosia mukana ja vahvistui taannoin Kapteeni Correlin mandoliini -leffan myötä. Siitäkin on jo monta vuotta. Varastin seuraavan kuvan elokuvan sivuilta, toivottavasti en saa tekijänoikeusrikossyytettä.

Tällainen on käsitykseni ensi kesän garderobistani ja tunnelmasta:

Minä ajattelin olla vähän niin kuin tuo keskimmäinen leidi. Paitsi ilman korkoja. Näin kun julkisesti sitä uhoan, niin voi olla, ettei tarvitsekaan laittaa mekkoa kierrätykseen. Kerron sitten syksyllä, miten kävi.

Ai niin sain Päiviltä oikein tunnustuksenkin:

Kiitosta vaan! Päivi kirjoittaa kirjoista ja on järjettömän ahkera kulttuurin harrastaja muutenkin. Ei tartte itse olla niin aktiivinen, kun lukee Päkän juttua.

Liebster tarkoittaa kuulemma rakkain tai rakastettu, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Näin kerrotaan. Hyvä homma, voisin jakaa tunnustusta eteenpäin vaikka kuinka monelle blogille, joiden ääressä tunnelmoin. Monesta sellaisen kirjoittajasta on tullut tämänkin lukja, kiitos vaan. Tässähän pitää pian alkaa miettiä, mitä täällä blogissa laukoo, kun aika moni seuraa.

Annan tunnustuksen eteenpäin ehdottomasti Kaisulle ja Säterin torpalle, koska se tuli ensimmäisenä mieleen. Kyllä on niin kiintoisaa seurata, miten isovanhemmilta perityn torpan ja sen pihapiirin laitto etenee. Ihan samaistun, vaikka Ryötönperän talo ja tilus ovatkin kovin toisenlaisia. Kaisulla on myös juuri oikeanlainen huumorintaju.