Vellihousuilun loppu

Onko joku auktoriteetti sanonut, että talviturkin riisumiseen oikeaoppisesti kuuluu se, että ihan sukeltaa? Kyllä vähän iski kapinamieliala, kun kuulin että näin muka on. Innoissani menin kaverille elvistelemään, että kävin yhdennaisen rantasaunavuorolla itsekseni suorastaan järvessä. Niin väitti, etten voi julkisesti sillä rehennellä, kun en kerran kastellut päätä.

Kyllä muuten rehentelen ja väitän, että on talviturkeista päästy eroon.

Se ei meikäläisen elämänkaaressa ole ollut mikään jokavuotinen itsestäänselvyys, oli minkälainen hellekesä hyvänsä. Vaan nytpä tuli siihen muutos. Uuden aikakauden alku. Ei tarvitse äidin ja isoäidin pilvenreunoillansa enää hävetä.

Kyllä se heidän elinaikanaan olikin rasittavaa, kun pulahtelivat autuaana järveen ja huusivat sieltä oikein venytellen miten iiiiii-hanaa se oli. Oikein ärsytti. Suuntasin turhaannukseni tietenkin heihin, vaikka tosiasiassa taisin olla kiukussani omasta vellihousuudestani.

Ranta on mutainen ja siinä on kaloja. Kasvaa kaislaa ja vesiheiniä. Pelotti.

Nyt loppui se. Jostain syystä. Heti kun perjantaina mökkirannassa tajusin jäiden lähteneen kokonaan, niin aivan vilpittömästi teki mieli uimaan. Itsekin sitä ihmettelen. Ehkä se on puolen vuoden orpouden tulos. Toivottavasti pysyvä. Järkeilin sitten, että miksei sitä voisi mennäkin veteen ja aloittaa uusi uimakulttuurini näin heti keväällä, ennen niitä heiniä. Uimisesta tuli hyvä mieli. Ihan nauratti. Valloitin rantaveden.

Valloitin myös maata:

Tosiasiassa kylläkin miesväki hoiti kaivuuhommat, minä pikkuisen haravoiskentelin vaan ja leikkelin paskakaivosireeniä, että näytin toimeliaalta minäkin. Taatalla oli aikoinaan perunamaa. Lapsuudesta muistan, että liiterin takana kasvoi mansikoitakin.

Horsma on tehnyt kasvimaiden tilalle yli kymmenen vuoden aikana kunnon pellot itselleen ja nyt sitä pinta-alaa alettiin ottaa ihmiskäyttöön takaisin. Haavena on omat perunat ja härkäpavut ainakin. Löysin kylmäkaapista vähän itänyttä Lapin puikulaa. Laitettiin siitä testirivi maahan, koemielessä. Seuraavalla mökkireissulla sitten viljellään siikliä ja rosamundaa, niin on puoliso päättänyt. Onkohan se viisasta, ken tietää, kommentoikoot.

Koko tontti on aika täynnä kiviä. Niistähän minä tykkään. Tehtiin feng shui -aiheinen asetelema pellonreunaan ja oikein piti pestä, että paljastuivat kunnolla savesta.

Ystävä kertoi, että ennenvanhaan on ihan tarkoituksella jätetty kivikasoja viljelysmaille. Keräävät kuulemma lämpöä ja sisiliskoja. Käärmeitäkin. Sitten ne syövät etanat. Älyttömän kätevää ja järkevää! Ja minä kun olen luullut maalaismaisemien kiviröykkiöistä, että on tullut emännällä somistushinku kesken peltotöiden kun se olisi varsin ymmärrettävää.

Sama viisas ystävä keksi vielä alkaa riehua moottorisahan kanssa, että tulee se valo sitten kasvimaalle. Se moottorisahan ääni ja tuoksu on sellaista melu- ja haisusaastetta, jota minäkin ihme kyllä kestän. Oikein odotan, että pääsen itsekin rantalepikkoon melskaamaan. Pitää vaan muistaa turvahousut ja korvasuojat.

Mies ei tajua, että auton paikka ei ole paraatipaikalla, vaan aitan vieressä metsän reunassa!

Eikä siinä vielä kaikki. Täytän tänään vuosia. Aivan täysin tavallisia, en mitään tasakymmeniä tai muutenkaan merkittäviä. Että pitääkin olla ihmisellä ihana kaveripiiri, joka sitten keksii vielä itkettää seuraavalla tavalla: Oli seläntakana kerätty kolehtia ja puhuttu, viestitelty ja tilinumeroita jaeltu. Menty rautakauppaan, vertailtu. Soiteltu kokeneempien kokemuksia. Kuljetettu painavaa.

Aivan kertakaikkisen noloksi veti saamani huomio, kun sain vielä Keski-Euroopasta villasukkalähetyksenkin ja tänään kun tultiin, niin kotiovella odotti maailman kauneimman sinisen värinen itsevirkattu huivi (+kuohuviiniä, ai että) lahjaksi.

Mutta se painava. Herranjestas, sain klapikoneen! Juuri kun olin opetellut vasta kirveshommatkin. Kyllä en yhtään tiedä, miten osaan tämän kaiken erinomaisuuden keskellä ollakaan. Ja kiitollisuuden.

Tunnen itseni todella tärkeäksi ja sydän särkyy niiden puolesta, jotka ovat yksinäisiä. Olen valtavan onnekas.

Kyllä muuten oli Ryötönperän Ruhtinattarella muikea ilme Lahjalla halottujen puiden pinon äärellä.

Naamasta oikeni kurtut myös rannassa. Upea tyyni kevyt sadekeli. Otin taas varmaan sata valokuvaa ja ilahduin siitäkin, että yhteen vastarannalla olevaan mökkiin näytti vihdoin tulleen elämää. Vuosien jälkeen. Koiria oli ja kajastui kodikas valo illalla. Heille iloviestiksi laitoin itsekin värivaloja rantaan, ja kynttilän.

Järvimaisemakuvakausi on taas kevään myötä alkanut, tulette vielä lokakuuhun mennessä kyllästymään, ystävät.

Klapikoneesta, eli Lahjasta tuli heti kanssani ystävä. Sille ystävyydelle syntyi samantien syvempi merkitys. Yhtäkkiä alkoi tuntua, ettei työmäärä Ryötönperällä olekaan niin suuri. Jos on moni paikka ollut pitkään rempallaan, niin mikäs kiire sitä muka nytkään on. Ei yhtään mikään. 

Se ajatus ja tunne oli niin vapauttava, että kanavoitui terveeksi toimeliaisuudeksi ja toiminnan haluksi suorastaan. Monesti olen vaan portaalla istunut ja tavallaan huokaillut ihmetellen, että mihin suohon olenkaan itseni asettanut kun päätin mökin lunastaa itselleni. Että oliko virhehankinta, riittääkö rahkeet ja perheenjäsenten sekä ystävien mielenkiinto. 

Kyllä riittää. Hyvinkin. Ja aikaa jää vielä tunnelmointiinkin. Energia, jonka maalla käyttää tekemiseen tulee moninkertaisena takaisin kaupungissa. Arkikin tuntuu kivalta. Miksi siinä onkin aina niin negatiivinen kalske, sanassa arki. Se voi olla myös hyvää.

Vielä siitä uimisesta ja vellihousuuden yllättävästä häviämisestä. Syntyi teoria. Kun on ollut pitkään ihan kamalan raskaat ja surulliset ajat. On joutunut kohtaamaan kuolemat ja muut kertakaikkisen silmästäsilmään. Ne melkein pahimmat pelot ja keski-ikäisyyden välttämättömyydet.

Niin ei sellaisen jälkeen ole mitään järkeä pelätä pieniä asioita. Esimerkiksi kaloja. Tai kaisloja.

Kyllä vaan maistuu uiminen hyvältä. Vaikka kuinka tiesin - kun näin - että jätti-iso hauki kutee omassa rannassa ja mustalintu uiskentelee lähistöllä. Ei haittaa eikä pelota. 

Vähän on sellainen idioottimaisen peppipitkätossumainen rohkea olo, että antaa tulla vaan, kaikki elämän kirjo, minä en pelkää enää mitään.

Kyllä voi olla, että menee ohi tuo tunne, vaikka toivon että ei.