Kesäviikonloppujen torsouden tunnusta

Kun lähtee tyngältä tuntuvaksi tavalliseksi kesäviikonlopuksi mökille, on kummasti pakottava tarve varautua jo sunnuntaihin ja arkeen palaamiseen. Hemmetti hyvissä ajoin ennen viimeistä työvuoroa. Jotta ikään kuin voi rauhassa ilman kaupunkiajatuksia lähteä ja laskeutua mökkirantaan ja -tontille.

Pitää muka imuroida. Vähintään siivota keittiö.

Mitään muuta en melkein kammoksu yhtä paljon kuin unenomaisesta viikonlopusta sotkun keskelle palaamista. Varmaan on tullut liian usein koettua. Sillä minä en ole mikään siisti ihminen käytännössä. Vain ajatuksissa. Aina ennen maalaisviikonloppua kuvittelen, että laskostan jopa maanantaiaamun työvaatteet valmiiksi tuolinnojalle, että on sitten huoletonta.

Kyllä on joka ikinen arkiaamu sama huoli. Että mistä läjästä löytäisi jotain ihmisten ilmoille kelvollista päällepantavaa. Viimeksi ovat vaatteet odottaneet tuolinnojalla kun menin seitsemänvuotiaana ensimmäiselle luokalle ensimmäisenä koulupäivänä. Ja nekin oli siihen asetellut äiti.

Luulisi, että maaseudun ja kaupungin väliseen suhaamiseen tottuisi. Että tulisi rutiini, poistuisi liika juhlallisuus lähtemisistä. Veikkaan, että neljän tunnin välimatkalla on psykologinen vaikutus. Jos menisin viikonlopuksi vaikka Kirkkonummelle, en varmaan varautuisi kaikkeen.

Mies on yleensä saanut istua ja odottaa pitkän tovin käynnissä olevassa autossa kun meikäläinen vielä kiertää huoneita, sulkee tai aukoo ikkunoita. Laskee keittolevyjä ja kissat. Vaihtaa vielä kerran niille raikkaat vedet. Kirjoittaa lappuja. Pesaisee vessanpytynkin ehkä. Kastelee kukkia. Remplaa ovien lukkoja ja tarkistaa, että avain on talonvahteja varten omalla paikallaan.

Samalla on kuitenkin olevinaan kiire. On sekin hölmöä, että pinnan pitää aina lähtemisessä kiristyä. Leukapielissä pingotus helpottaa vasta kun mennään jo pitkällä maantiellä ja iskelmäradio soi. On täytetty autoon vesipullot, pissattu ja tankattu. 

Yleensä puolivälissä matkaa muistuu jotain mieleen. Voi tulla pieni harmituskin. Että jäikin ne kauniit perintösnapsilasit kotiin. Niiden piti muuttaa Ryötönperää hienostuttamaan. Kun juuri tällä reissulla olisi pitänyt saada niistä nauttia jälkiruokalikööriä mökin kesäillassa. Oli täsmällinen visio ja sellaisesta kun joutuu ihminen tinkimään, niin joutuu kasvotusten oman pikkumaisuutensa kanssa. Ei se aina mene niin pilkulleen, kuin mitä on illalla ennen unta viimeiseksi haaveksinut. Ei aina säihky ilta-aurinko prismoina kristallista.

Eikä muuten haittaa. Siis enää perillä. Hyvältä ovat maistuneet drinkit ihan juomalasistakin ja sitäpaitsi ainakin toscanalaisen pikkukylän tapoihin kuuluu juoda jäistä sitruunalikööriä ronskisti isosta lasista sen kummemmin kilistelemättä. Olen sitä siellä pappojen kanssa maistellut.

Mökillä likööri on vieläpä lämmintäkin, kun ei toistaiseksi ole pakastinta. Niin se on sellaista eteläpohjanmaalaisen pikkukaupungin pikkuisella perällä rämettyvän järvenpohjukan rannassa.

Hyvää tekee ihmiselle yksinkertaisuus. Ei ole aina edes sitä likööriä. On vain paljon puhetta, ihmeesti siitäkin aiheesta pitää jatkuvasti jankata. Voisin varmaan kirjoittaa väitöskirjan siitä, mitä kaikkea sitruunalikööri meikäläiselle symbolisoi, vaikka joskus maistuukin saippualta.

No joskus unohtuu jotain muuta. Esimerkiksi tekstiilejä. Joko niin, että kotiin pyykättäväksi tarkoitetut petivaatteet jäävätkin mökille pyykkikoriin. Tai sitten niin, että kaupungissa on tullut valittua omaan tunnelmaan sopivia keittiöpyyhekuoseja tai pöytäliinoja, joiden piti päätyä juuri senhetkisen mökki- ja vuodenaikasesongin merkeiksi maalle. Useimmiten niin.

Ihan niin kuin ympäröivässä maisemassa ei olisi sesongin merkkejä tarpeeksi. Kyllä tietää koska on talvi ja koska kesä. Markkinamiesten kikkailua on se, että vuodenaika pitää tuoda sisällekin. Sillä usein lohduttaudun, vaikka yksinkertaisena ihmisenä kuoseja kaipailenkin. Itse asiassa, en muuten tykkää sanasta kuosi. Melkein ärsyttää, kun oikein ajattelee. Kukahan senkin on keksinyt.

On se vaan totta, että enimmäkseen on aivan se ja sama, mihin sitä tiskivedestä märät kätensä ylipäätään missään oloissa pyyhkii. Yleensä ne tulee kuivattua housuihin tai paidanhelmaan.

Sitten on se pukeutumisvisio. Kaupungissa kun haaveilee maaseudusta, sitä kuvittelee itsensä missä milloinkin asussa mökkitontille patsastelemaan. Ja lopulta on aina samat vaatteet, reikäiset ja maaliset, valmiiksi likaiset. Harvoin on tullut iltarannassa istuttua romanttisessa kalastajaneuleessa ja palestiinalaishuivissa. Jälkimmäistä ei kyllä valikoimista löytyisikään.

Tänään olen pakannut mukaan kesäisen hellehatun ja huivin, jotka oheisessa kuvassa esittelen. Kuvittelen, että ainakin hattu tulee huomenna puskasavotassa käyttöön. Saa nähdä.

Pohdin viime viikonloppuna - vaikka se oli pitkä helaviikonloppu - ääneen sitä, että mistäs nyt kiikastaa, kun kesäviikonloput tuntuvat sittenkin lyhyiltä. Vaikka on ne pitkät valoisat illat, ei haittaa vaikka olisi vasta perjantaina myöhäänkin perillä. Talvella ahdistaa, kun tietää että maalle rantautuessa on jo pimeää. Silloin sitä haaveilee kesän pitkistä toveista.

Jotka nyt tuntuvatkin yhtäkkiä menevän nopeasti. Tein analyysin:

Hyvin yksinkertaista. Talvella, etenkin takatalvella, aika käy mökillä pitkäksi. Vähän turhauttaakin joskus. Kesällä on sitä tekemistä niin paljon, ja tekemisen halu. Tuntuu ettei mikään aika riitä ja on vielä kiirekin nauttia joka hetkestä. Vähän niin kuin olisi joku hektinen yhdenpäivän perhonen, joka illalla jo käpertyy ikiuneen kiven juurelle. 

Pitää päästä eroon kesästressistä, kun tätä vuodenaikaa nyt kumminkin kestää. Olen koko viikon ruikuttanut kun en ole lomalla vielä näin alkukesällä, että en ehdi joka ihmettä koko ajan päivystää. Kuinka muka kaikki jo sitten juhannuksena lakastuu. Olen siis ilonpilaaja. En vain omani vaan myös muiden. Nyt suu suppuun ja levollisuutta kehiin.

Siihen levollisuuteen varmaan sitten pyrinkin sillä lähtösiivouspakkomielteellä. Vaihdoin jopa petivaatteet, mikä ei ole meillä mikään jokaviikkoinen selviö. Ajattelin, että on sitten senkin takia kiva laskeutua sunnuntaihin (josta kyllä viikonpäivänä lähtökohtaisesti tykkään), tulla kotiin viileisiin lakanoihin pötköttelemään ja yrittämään unta, vaikka kuinka kiukuttaisi tuleva aamuvuoroviikko, joka pahasti häiritsee Puutarhanurkankin siivona pitämistä.

Ikean rimpulalamppuihin - useisiin - sorruttiin takavuosina, eikä yksikään ole enää ehjä. En suosittele.

Kotipiha ei nimittäin ole enää mitenkään keväisen neitseellinen ja pelkästään soma. On alkanut vanha tontti rehottaa, mistä kyllä itse tykkään. Vaan naapurisovun ja vähän omankin silmän vuoksi olisi syytä pikkuisen kitkeä ja saksia myös. Möyhentää ja vapauttaa nurmea voikukista. Lakaista vaahterankukkaset kiveykseltä ja pestä portaat siitepölystä

Nyt on aina takapuoli vihreänä, kun on erehtynyt portaalle istuksimaan ja laskeskentelemaan tekemättömiä töitä.