Ja taas ihmetellään

Ihan tekee mieli sanoa että huhhuh. Niin on takana vaiherikas ja monipuolinen viikko. Minä en lakkaa ihmettelemästä niitä kaupunkilaisia ihmisiä, jotka elävät aina tällä tavalla kuin minä nyt. Ilmeisesti minua palvelee paremmin oma elämäntapani karata maalle tai linnottautua kotinojatuoliin puhelin äänettömällä, aina kun siihen on tilaisuus. Muuten olisin kaikkea muuta kuin sees. 

Vaikka on tämä ollut enimmäkseen hauskaa, rakentaa työpäivien ja -öiden ympärille ihmisten tapaamisia, jopa tänään piipahdin pikaisesti Kalliossa kahveella - mikä on ennenkuulumatonta normaalisunnuntaisin, jolloin pidän tärkeämpänä olla kotona hiljaa ja käydä miehen kanssa saunassa vaan. Toljottaa töllöstä yhdentekeviä ohjelmia.

Tällä viikolla maanantai oli ainoa päivä, kun en nähnyt ketään kotiväen lisäksi. Mutta sitä ei lasketa, koska minulla oli pesukonekriisi. Ihan voin arvata, etteivät meikäläisen kotikommellukset ole lukijoiden tai muidenkaan kiinnostuksen top 10 -listalla, mutta onhan se tänne kumminkin kirjattava ylös. Että siis oikein hartaana pidin pyykki- ja siivouspäivää. Siis maanantaina. Koko homma katkesi siihen kun seisoin jakkaralla eteisessä yrittämässä kattolampun vaihtoa. Niille sijoilleni kuulin piippauksen kellarista, ja luulin että olin laittanut pesukoneen päälle vesihana kiinni. Kirosin itseäni vähän, mutta vain vähän.

Mutta siellä olikin pyykkikoneella toisenlainen tilanne päällä, ja kun lopulta sain luukun auki, holautin koko vesimäärän lattialle. Ja sehän on laminaattia. Ei viemäriä, niin kuin fiksumpien ihmisten kodinhoitotiloissa on, ja laattalattiatkin muilla on. Kyllä siinä vähän kodin siivous- ja dekoreerausinto lässähti. Energia meni kuivaamiseen. Olin voipunut ja häiriköin miehenkin työpäivää sekavilla tekstiviesteillä. Mutta siitä selvittiin ja muutaman pikkufiksailun jälkeen kone toimii ihmeesti taas.

Eli tavallaan sain tyydytystä kun itse sen "korjasin". Kuivausrumpuun korjailuni eivät auttaneet koskaan, olen sijoittanut pyykkitelineeseen.

Yövuorossa en pelännyt ukkosta, koska olin kivikaupungissa.
Ja koska vastasin työmaan turvallisuudesta.
Silloin ollaan tasapainossa. Aina.

Almanakkojaan kaikenlaisilla riennoilla viikosta ja kuukaudesta toiseen täyttävien ihmisten lisäksi minä en lakkaa ihmettelemästä kodinkoneiden lyhytikäisyyttä enkä myöskään sitä, että pitäisi olla insinööritaidot, jos niitä haluaisi itse pitää huollettuna koko ajan. Mitkä ovat jotkut hemmetin hiilipalat?! Sellaisetkin pitäisi joskus kuulemma pesukoneisiin vaihtaa. Onkohan kuivausrummuissa sama juttu? Mistä minä nyt sellaisia hiilihommeleita löydän ja asettelen, kysyn vaan.

Minua myös ärsyttää - nyt kun olen vauhtiin päässyt - kahvikoneeni, josta tursuaa vettä kaikkialta muualta saumoista, paitsi siitä mistä kahvin pitäisi eteerisesti pöristen lorista mukiin. Olen jo pari vuotta keittänyt mutterikahvia, koska en vaan ole saanut roudattua keitintäni maahantuojan huoltoon. Myös tämä tietokoneeni alkoi tällä viikolla hurista ja ylikuumentua. Sentään auttoi, kun suljin sen kokonaan ja annoin levätä.

Puhumattakaan puhelimesta. Sekin vetelee viimeisiään. Joudunko minä nyt siirtymään älypuhelinaikaan. Entä jos sitten keksin liittyä instagrammiin enkä koskaan enää ota oikeita valokuvia. Entä jos roikun sitten koko ajan netissä? Meneekö hermot kun ei ole oikeita näppäimiä puhelimessa, kirjoitanko enää ikinä kivoja tekstiviestejä kun hipaisunäppäimistö tuntuu ärsyttävältä jo ajatuksenakin.

Tällä viikolla tunsin itseni maailman ainoaksi juntiksi kun kannoin pokkarikameraa mukana ja otin sillä kuvia, kun muut vaan räpsivät menemään älypuhelimillaan. Kun minä äsken vasta siirsin loppuviikon kuvat koneelle, niin oli siinä jotain kivaa tunnelmaa niitä rauhassa katsella. Vaikkei nyt kyllä mitään maailmanluokan klassikko-otoksia ollutkaan. Meriretkellä oltiin työkavereiden kanssa perjantaina:

En minä kyllä lakkaa ihmettelemästä noita jätti-isoja autolauttojakaan. Että miten ne pystyvät pyörimään pikkuisissa satama-altaissa. Joka kerta kun edes sataman liepeillä käyn, niin tätä pohdin. Kyllä kai tekniset ihmiset ymmärtävät, ettei siinä ole kyse mistään ydinfysiikasta vaan kippareiden peruutus- ja koneenkäyttötaidoista.

Mutta oli kiva käydä pitkästä aikaa edes vähän vesillä. Vaikka kyllä se kaikki kieltolakitarinointi meni ohi, kun pälätettiin työkavereiden kanssa niin antoisasti. Oli siis sellainen historia-aiheinen virkistysmeriretki. Mutta meidän seurueen historiaosuus koski lähinnä omien sattumustemme muistelointia, ja tuli siinä vatsalihaksille sopivaa harjoitusta ja kyynelkanavat nauraessa puhdistettua. Kyllä joku taisi haikeudestakin tirauttaa, kun vietettiin virkistyksen lisäksi läksiäisiä.

Entinen työkaverimme poseerasi mm. lahjatähtikalsarit päässä, joten vakavan arvokkaaksi iltaamme ei voi luonnehtia ja hyvä niin. Me otettiin tyttöjen kanssa vessassa huulet törröllään -selfieitä ja lähetettiin niitä poissaoleville ystäville ihan liukuhihnana. Että voi aikuisia ihmisiä lapsettaa, sitä minä en onneksi ihmettele ollenkaan. Pidän sitä normaalina ja täysin terveenä, ja enemmänkin ihmettelen liian asiallisia ihmisiä. 

Kyllä olisi tylsää aina istua selkä suorana ja suu viivana. On enemmän muisteltavaa, jos hulluttelee edes joskus. Onni on loistavat työkaverit. Hyvä, ettei verivaloja tehty yöllä meillä jatkoilla. Ei se kaukana ollut.

Olen puhunut ja ajatellut tällä viikolla niin paljon, että en ole oikein ihan varma kaikesta että mikä on ollut oikea keskustelu ja mikä unta. Ehkä kuvaavaa on se, että en ole edes busseissa lukenut kirjaa vaan fundeerannut kaikenlaista. Ihan turhaa painoa on siis ollut olkalaukussa kun olen dekkaria raahannut muassani. Minä tarvitsisin jonkin sievän repun. En sellaista sporttirenksureppua - niitä meillä on - vaan sellaisen, jolla voisin välillä korvata rakkaimman olkalaukkuni. Niin sitten ei haittaisi vaikka olisi koko kirjasto mukana.

Vakiolaukku on kyllä siitä kiva, että sieltä löytyy aina kaikenlaista. Toisaalta esimerkiksi huulirasvoja se tuntuu syövän ihan huvikseen, ja nenäliinoja. Niitä saa aina etsiskellä.

Perjantaina löysin sivutaskusta Apulaisen tekemän lasinalusen, jota ylpeänä terassiravintolassa käytin. Ei muuten tarttunut samalla tavalla lasin pohjaan kuin ne baarin omat pahvialuset. Olisi hyvä markkinarako alkaa virkata kapakoiden imagoihin sopivia lasinalusia, joita asiakkaat voisivat halutessaan lunastaa tiskiltä. Kerää koko sarja -tyylisesti.

Jos minä joskus vielä vaihdan alaa, niin tuossahan se olisi hyvä liikeidea. Jos nyt alkaisin harjoitella lankakäsitöiden taitoja, niin sapattivapaan koittaessa joskus hamassa puolivälissä matkalla eläkeikää minulla voisi olla jo käsillä hyväkin määrä alusia. Pistetään harkintaan.

Kävin tällä viikolla morjenstamassa myös ystävää ja nuorisoa. Otin puolivuotiaan kanssa yhteiskuvia vankikarkurihengessä, sillä hänellä oli aiheeseen sopiva vaate päällä. Raitapuvussaan näytti ihan aidosti vähän sarjakuvien kriminaalilta ja kun vielä pokkarikamerani antoi suurta aihetta ihmetykseen, niin kaikissa yhteiskuvissamme hänen ilmeensä on avoimen ihmettelevän vakava. 

Paitsi ehkä siinä kuvassa, johon saimme mukaan myös osan varpaista.

Minä en nyt tänne laita niitä naamakuvia, ettette saa sellaista käsitystä että minä se vaan vapaa-ajallani kuljen säikyttelemässä lapsia. Kyllä me ihan pussailtiin ja naurettiinkin. Tukkahaituvien silittelystäkin hän pitää. Joukossa on kahdeksan pitkähköä hiusta, oli äitinsä laskenut ja koitin silittää varovasti ettei vahingossakaan laskisi määrä seitsemään tahi kuuteen. 

Suunnittelin jo pinni- ja poninhäntäkampauksia orastavaan takatukkaan. Kyllä on ihminen suloinen pienenä. Ja itse asiassa moni vielä ihan isonakin. Jopa aikuisena. Se hyvä puolihan tällaisissa ultrasosiaalisissa viikoissa on, että muistaa taas miten onnekas sitä onkaan kun on saanut elämäänsä aika paljon ihania ihmisiä. Ja sitten tuleekin se huoli niistä, joilla ei tällaista onnea ole. Mahtaakohan minulla olla joku yksinäinen ystävä, jolle muistan soittaa liian harvoin. Pitääkin käydä puhelinluettelo ja osoitekirja läpi.

Pienet ovat ihmislapsen käpälät.

Puutarha-asioista olen saanut rauhoittavaa ajateltavaa aina välillä. Tänään keräsin kotipihasta muutaman maahan pudonneen omenan. Iltapuhteiksi voisin toki keitellä pienen purkillisen hilloa. Siihen varmaan nuo hieman raaoilta tuntuvat yksilöt voisivat sopia. Saattaisi löytyä kyllä piirakkapohjamateriaalitkin, mutta sitten pitäisi kyllä hakea vanilijakastiketta tai kermaa vaahtoa varten. 

Vaikka minulla oli pihassa saappaat ja hanskat ja kaikki, niin silti vähän taas punkkiasiat huoletti.

Minä en lakkaa ihmettelemästä edelleenkään sen ötökän funktiota ekosysteemissä. Ja enkä kyllä sitäkään, että miksei ihmisille ole keksitty niitä punkinestopantoja ja -lääkkeitä. Kuulin tällä viikolla, että koirille on jo sellainen suun kautta annettava myrkky. Onkohan sekään ihan turvallista. Vaikka meikäläisen elintavoilla elimistöön menee kyllä kaikenlaista myrkkyä jo muutenkin, niin miksei sitä pari punkkinappia - siis sitten kun ne on keksitty ihmisillekin - voisi ottaa.

Mielenterveysmomentti - jonka pihamaalla pyllistely tuo - varmastikin kompensoisi sen myrkyn. Nyt lähinnä hermostuttaa ja kutittaa ajatuskin, ja pihan syksyparturointi ja siivoaminen jää varmaan odottamaan siihen, että on ollut ensimmäiset pakkaset.

Toivon toki, että siihen on vielä aikaa. Paljon.

Säähän liittyen en muuten ole ollenkaan lakannut ihmettelemästä, että miten VOI olla tuo jatkuvien ukkosten sarja. Mielestäni kuuma ilmarintama on jo väistynyt kylmän tieltä. Että mistä niin kuin keksii taivas aina vaan alkaa salamoida, ja yleensä tietenkin nukkumaanmenoaikaan.

Vaikka kyllä tällä viikolla sain iltapäiväsätkyjäkin kotona jyrinästä - joka oli ihan päällä - ja taas piti miehelle laittaa niitä sekavia tekstiviestejä töihin, vaikka oikeasti olisi pitänyt jo pistää töppöstä toisen eteen ja lähteä yövuoroon. On se kumma, että joka eriskummallinen arjen nipsauskin pitää raportoida. Mutta en minä sentään sosiaaliseen mediaan koko ajan jaa jokaista ruoka-annostani tai kadunkulmaa. 

Jotkut tekevät niin. Olen viime aikoina useidenkin ystävien kanssa käynyt tästä keskusteluja. Onko nyt niin, että olemme menossa sellaisen todellisuuden suuntaan, että kokemasi asia ei ole totta jos sitä et ole salamana jakanut puolelle maailmalle? Eihän tämä meikäläisen blogiraportointi tavallaan siitä kyllä kauas heitä, vaikka kyllä se pesukonekriisi ihan todelliselta tuntui vaikken siitä facebookiin risuaitojen kanssa heti kertomassa ollutkaan. #laundry #watercrisis #floorruined - ja sitä rataa. 

Hmm - ehkä vielä alankin kertoa kaiken. #cheesesandwich olisi kylläkin yleisin ateriaraporttini. Mahdollisesti sitten älypuhelimen aikaan siirryttyäni. No joo, kaikella rakkaudella armaat häshtägihmiset, ihmettelen vaan. Hymiö.

On nyt vähän rönsyilevää tämä ajatuksenjuoksuni. Vaan kun nyt tuli kerrankin otettua melkein kokonaisukuva kotipihamme suuromenapuusta (yllä), niin samantien voin ihmetellä sitäkin että miksei meidän ja naapureiden omppupuihin ole tullut niitä helsinkiläisiä vaivaavia kehrääjätoukkaperhosia. Eivtä olleet harsossa keväällä meidän puut, ja nyt tulee taas paljon omenoita. Sekä valkeita kuulaita, että tuon vanhuksen punaisia.

Joskus vielä minä huollan/huollatan Hänet. Mutta jos Hän tekee ihan yläoksille asti - niin ylös etten yllä keruuhärpäkkeelläni - hienoja omppuja, niin miksi toisaalta pitäisi parturoida. Siellä on monen metrin korkeudessa lintujen omenat, ja alempana meidän. Eikö se ole ihan hyvä jako. Minusta on. Ja mitkä oksat sitten muka raaskisin leikkauttaa. Mietin sitä ensi keväänä ehkä - EHKÄ - sitten. 

Tällä viikolla työvuoroja laskeskellessani tajusin taas, että kohtahan tässä voi jo alkaa kevättä odotella. On se ihminen hullu. Oikeasti kylläkin mietin, että olisikohan varaa ottaa vähän palkatonta jotta saisi kunnollisen joulukaamosloman mökillä.

Niin - Ryötönperän puutarhaakin olen miettinyt, älkää kysykö missä välissä. Yhtäkkiä nimittäin keksin, että voisin sen yhden horsmaosan, tunnelmointiportaitani vastapäätä, kaivellakin juurakkoineen ylös ja istuttaa siihen vaikka syyshortensiaa. Jos edes siinä kukkisi valkoisuus syyspäivinä, ja jos rinnalle saisin jotain sinistä kukkaa - ei olisi pihapiirissä niin lakastunutta näihin aikoihin. Tuli vähän niin kuin ahaaelämys.

Varmaan se johtui kotipihan hortensiasta. Vastahan minä heitin yhden viime vuotisen kuivettuneen kukkaoksan sisältä pois. Pitää ottaa talteen seuraava. Nyt minulla on taas vain kaupan neilikoita vaasissa keittiössä.

Tai no, vaasissa ja vaasissa. Pastakastikepurkki se on. Oikein jäin ihmettelemään kun selasin Ikean luetteloa, että siellä myyvät vastaavia "vaaseja". Niissä on kuulemma vanhojen maitopullojen henkeä ja siitä pitäisi ihan maksaakin. Minusta on ihan hyvä pitää kansantaloutta yllä jos on varaa kuluttaa, mutta jossain se raja menee. Ostakaa pastakastike, syökää se ja säilyttäkää pullo kukkavaasiksi. Sori vaan, Ikea. Ja kun säilyttää korkinkin, niin pullon voipi vielä käyttää vaikka säilömiseen.

Pahoittelut nyt tästä kaikesta ihmetyksestä. Jonnekin piti mietelmät taas purkaa, häshtäg kaikenkarvaiset ajatukseni. (Tästä risuaitahommasta on nyt tullut vähän sisäpiirin vitsi ja lupaan, että en tämän jälkeen sitä täällä viljele. Reklamoikaa sitten, jos sorrun siihen!)

Toivon että saan kirjoittaa seuraavan raporttini retkeltä! Jos ei tule tuhkapilvi tai nuhakuume, niin kaiken järjen mukaan olen viikon päästä vieraillut mm. täällä. Jälkimmäinen ei tosin ole minua ennenkään reissaamasta estänyt. Viimeksi kun kävin lentokoneella ulkomailla, menin Albaniaan naama poskiontelotulehduksesta turvoksissa, mutta mieli kirkkaana.

Ehkä teistä moni ei vielä tuntenut minua silloin, raportin toki tein.

Hyvää ensi viikkoa, ystävät! Älkää olko hektisiä, paitsi sopivasti.