Oslossa tuulee sittenkin.

Jos asuisin Oslossa, minulla olisi aina tuoreita kukkia kotona.
Kivijalkakukkakauppojen lisäksi siellä on myös kukkatori!

"Tuossahan yhdistyy kaikki parhaat pikkumatkan puolet!" Niin sanoi yksi ystäväni, jolle kerroin silloin vielä tulevasta Oslon retkestäni. Ja oikeassahan hän oli. Minä sain viettää pari päivää itsekseni harhaillen. Ei tarvinnut välittää muista kuin omista nälkähetkistä ja vessahädistä. Sain rauhassa pysähdellä valokuvaamaan ja pällistelemään juuri siihen, mihin halusinkin. Sain kulkea myös ilman päämääriä tutkiskellen, vaikka kyllä minulla oli yleensä jokin vähän niin kuin kohdekin mielessä. 

Minusta on kiva olla yksin, kun tiedän että edessä on yhteistä aikaa rakkaiden kanssa. Jos pitäisi tulla ja mennä aivan itsekseen, saattaisin olla vähän ikävissäni.

Niin siis kulkemisen asenteeni oli se, että ei sen nyt niin väliä jos vähän tulee kierrettyä yllätysreittejäkin, koska olin maassa ja kaupungissa, josta en ollut koskaan nähnyt juuri mitään. Paitsi että perjantai-iltapäivänä olin jo sillä tavalla kävellyt, etten ollut enää lainaturistiopaskirjan kartalla ollenkaan ja kohta oli tarkoitus alkaa viettää yhteistä viikonloppua. Onneksi on kännykät. Oslossa tällä hetkellä aika paljon asusteleva ystäväni kätevästi minut nettikartalta löysi, kun kerroin kadunkulman. Ja sitten sain tekstiviestiohjeita, enkä enää ollutkaan eksyksissä. Kamalan kivaan Grünerlokkan kaupunginosaan päädyin mukavasti terassioluelle. Oikein pollevana perille löytäneenä siellä jo odotin paikallisuuden tietävää ystävää. 

Hirveästi oli asiaa, että missä kaikkialla olin dallaillut ja missä avannut kielenkantanikin suorastaan. Joskus minua ujostuttaa kommunikoida vierailla kielillä, vaikka periaatteessa olen kai siinä ihan hyvä. Nyt esimerkiksi tiedän, että Berliininpoppelit-trilogian kokonaisuus olisi pokkarikansissa norjaksi myynnissä kuninkaanlinnan takaisessa kirjakaupassa. Kävin siis pikkuisen romaaniasioillakin. Hyvin meni juttelut.

Oslo on esimerkiksi siitä kiva kaupunki, että hyvät kengät riittävät kulkemiseen. Jos on kävelyvaivoja, niin julkinenkin liikenne on aika loistavaa. Minä suostuin ratikkaan vasta sitten porukalla, niin ei tarvinnut yksin jännittää käytösprotokollaa. Jos on tottunut vaikka Suomen pääkaupunkiseudulla matkakortteihin, niin ei tule ongelmaa Oslossakaan. Jos siis viitsii vähän yrittää. Minä nyt vaan olen kävelyihmisiä. Mutta jos aika on rajallinen, on ehkä ihan viisasta käyttää myös ratikkaa. Sehän on siis trikk norjaksi. Trikk. Mukava sana lausuttavaksi.

Kortteerissa oli kaunis rappukäytävä.

Minulla oli mennessäni kartta ja avaimet. Ja ennalta saadut hyvät ohjeet ystävän asunnolle löytämiseksi. Oli niin jännää, oikein kupli ilo palleassa, kun huvitti oma itseni reissussa. Kyllä oli upea fiilis, kun kävelin perille suoraan. Oslossa on avarat kadut ja valoisaa. Se tuntui ihanalta heti. Tuntui kotoisalta. Sosiaalisen median hyväksi luettakoon myös se, että saatoin itsenäisyyspäivinäni jaella lähipiirille raportteja aamukaffeistani ja myös lounaasta. Alunperin minun oli määrä tietenkin ottaa huikopalaa kaupungilla, mutta kun yhtäkkiä löysinkin itseni kortteerin kadunkulmasta, oli kätevää poiketa siellä nauttimassa marketista ekana iltana hakemiani eväitä.

Miinuspuoleksi ystävän asunnolla majailemisesta voisi mainita sen, että ei ole kiire minnekään. Voi keittää lisää aamukahvia. Viilentää jalkoja välillä ja halutessaan katsoa peiliinkin. Laittaa kuvia koneelle, käydä facebookissa ja istua ikkunalaudalla tuumimassa, että tässä sitä nyt ollaan. Matkalla. Siihen samalle ikkunalaudalle minä lavastin itsenäiset eväshetkenikin, vaikka oikeasti söin ne - arkisesti - netin ääressä keittiön pöydällä. (Ehdotin pöydän siirtämistä ikkunoiden lähelle, sain vihreää valoa. Iski sisustusvimmakin kaiken matkustelun keskellä.)

Se, että on ystävän väliaikaiskoti käytössä, voi tarkoittaa myös hauskoja kävelypäivien jälkeisiä koti-iltoja. Kuulumisia saattaa vaihtaa ihan eri tavalla kuin vaikka baarien hälinässä ärsykkeiden äärellä. Hyvä. Eli plussaakin on.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänäni minä kävin Vigelandin puistossa ja tulin takaisin Kaivopuiston tyyppisen kaupunginosan läpi. Siellä oli hiljaista ja nättiä, mikä sopi sen hetkiseen mielentilaani, jota nyt kuitenkin sattui vielä hallitsemaan Helsingin yövuorojen jälkeinen väsymys ja lentomatkailujännitys, joka minulla vaihtelee, mutta on aina läsnä. Pelkään vähän lentokonematkustamista. Mutta kyllä se nyt kannatti, ja aion matkustaa Osloon uudelleenkin. Mahdollisesti puolen vuoden säteelläkin - niin minä ainakin siellä ajattelin. Patsastelin kortteeritalon pihalla ja kuvittelin pimeää vuodenaikaa ja pikkujouluja.

Suomen päässä minä olin suunnitellut verkostoituvani kalastajien kanssa romanttisissa rannoissa. No niille minä en ehtinyt. Ensi kerralla sitten. Jäätyyköhän Oslon vuono talveksi. Unohdin kysyä. Näin vain yhden kalamiehen ydinrannassa, ja hänellä oli myyntihommat kesken, joten en kehdannut mennä kysymään pääsisinkö huomenna mukaan aamukalastukselle. Taas ujostutti.

Kalastajan ohi kun kuljin, niin päädyin - melko suunnitellustikin - linnoituksille. Laitoin sieltä miehelle kotiin tekstiviestin, että näyttää Lappeenrannalta. Suomenlinnaltakin vähän näytti. Onkohan mielenkiintoni jotenkin vääristynyt, kun ei linnat nappaa. On sitä historiaa ja hapsukypäräisiä vartijoita. Krooh. Anteeksi. 

Enkä tällä reissulla käynyt Norjan kuninkaallistenkaan linnan liepeillä hengailemassa, katsoin aika kaukaa vain. Se on niiden koti ja sillä siisti, on iso talo. Mieluummin seurailen muunlaista elämää. Jota kyllä sitten näinkin eksyttyäni Grönlannin kaupunginosan "mielenkiintoisimmille" kaduille. Ei se ole Oslokaan aivan pelkkää kiiltokuvaa, ja hyvä niin. Sieltä päädyin Kasvitieteelliseen puutarhaan syömään ja tutustumaan tarjontaan, että menenkö ensi kerralla. Menen. Tai seuraavalla. Vielä on muutama vuosi aikaa ystävän Oslo-pestiä, niin sehän pitää käyttää hyödyksi. Minulla olisi nyt siis oiva tilaisuus syventyä tarjontaan. On se käytettävä hyväksi.

Aika suuret odotukset oli joenrantakävelystä. Liian suuret. Tai sitten minun olisi pitänyt mennä tosiaan julkisella liikenteellä kunnolla kauas yläjuoksulle - vai mikä se on - ja alkaa kävellä sieltä alas. Nyt kun kävelin joelle aika lähelle keskustaa kai oikeastaan, niin suurin elämys oli löytää paikallinen palstapuutarha ja söpöjä puutaloja. Vahingossa nekin bongasin, mutta oli kivaa.

Vaan oli niissä joenmutkissakin tunnelmaa, koska oli paikallisia lenkillä ja koiria. Oslossa on valtavan ihanan koiramyönteinen kulttuuri ja hyvin ovat myös nelijalkaiset sen tajunneet. Aivan tyytyväisyydestä soikeina kulkevat ihmislauman mukana vapaina ilman hihnaa. Yksikään aikuiskoira ei edes yrittänyt minuun kontaktia - mikä vähän myös harmitti - mutta pussasin erästä viisikuista koiraa, ja silitin neljäkuista. Ja aivan kortteerin kulmilla. 

Jos minä asuisin siellä enemmän, niin päivystäisin talon ulkopuolella jatkuvasti koirahommissa.

Sen verran vähän minä jaksoin turistinähtävyyksiin perehtyä, ettei tullut järkyttävää ähkyä. Vähän tuli siellä Vigelandissa - vaikka ensin tulikin itku vaikuttavuudesta. (Toinen itku meinasi tulla sunnuntaina kun kirkossa sytytin kynttilän ja laitoin ainoan vessarahani seurakuntakassaan, mutta kokosin itseni.) Olen huono museomatkailija, mutta lupasin Osloa asuttavalle ystävälle, että jos tulen räntäaikaan uudelleen, voin harkita Kon Tiki -museota ja Munchin Huutoa. 

Mieluiten olen aina ulkona oikeiden ihmisten parissa. Koomisin siihen liittyvä asia on, että minulta tullaan ulkomailla kysymään neuvoa. Vaikka kuinka roikkuu kamera kaulassa, niin silti. Vaan tuleehan siitäkin hauskoja kommunikointihetkiä, kun selvittää skandinaaviskaksi että juu juu nej nej, min första dag här, että silleen en ole varma missä ollaan ja minne mennään. Pidä sinäkin kiva päivä, kysellään neuvojamme muilta. Aika kivaa sekin tavallaan on.

Tulenkohan minä saamaan kelkkakaverin talvella Holmenkollenille vaikka jostain japanilaisesta tai amerikkalaisesta. Sellaistakin jäin miettimään. Siis termospulloni sisällön (glögiä vaiko minttukaakaota) lisäksi.

On aika työlästä yrittää tiivistää, mitä kaikkea koin ja mietin Oslossa.

Minun piti kirjoittaa väliraportti jo siellä, mutten malttanutkaan. On se hyvä, etten tee pidempiä matkoja. Tai ylipäätään matkusta usein. En taitaisi päästä lentoyhtiölehden kolumnistiksi.  Tänään arkityömatkabussissa kotikaupungissa tein mielessäni muistiinpanoja, että mitä pitäisi muistaa kertoa. Nyt kun kello tulee jo paljon, ja ajatus harhailee, niin ei ole kuulkaa helppoa kiteyttää. Mutta tiedän, etten saa unta jos en pääse yli retkestäni. Siitäkin piirteestä oli hyvä keskustelu ystävän kanssa, ja mietin, että pitäisikö oppia pois tästä raportointitarpeesta sittenkin. Vaiko ei.

Ainakin sen haluan kertoa itsestäni ja matkustuspolitiikastani, että jos on mahdollisuus käydä hautausmaalla, niin se kannattaa. Näkee äkkiä paljon. Minä näin yhden puutarhuri-Carlin haudan ja sitten yksi Edith oli elänyt 105-vuotiaaksi. Paljon patsaita ja lumilyhdyn näköisiä hautakiviä. 

No sitten perjantaina alkoi se yhteinen viikonloppu, mikä oli mahtavaa. Minä ilmoitin jo etukäteen, ettei minulla tule olemaan paljonkaan mielipiteitä koska olin seurueen ainoa jolla oli ollut omaa aikaa. Muut saivat päättää kaikesta. Mielestäni myös onnistuin olla ottamatta kovinkaan paljon kantaa, ja siinäkin onnistuin etten ruikuttanut vaikka päädyttiin muutamiin samoihin paikkoihin joissa olin jo käynyt. Nätisti vain ehkä huomautin. 

Tavallaan se oli hienoa, että tunsin jo joitakin kortteleita. 

Ihastuin myös kulmakauppoihin!

No mutta. Sitten jouduin kyllä ystävien ja miehen kanssa "erikoistilaisuuksiin", joissa kielitaidostani tuli varsinaisen ujo. Kieltäydyin ratikoiden lisäksi puhumasta mm. pienpanimoiden olutfestivaalilla - paitsi että ostin sittenkin hyvää portteria - ja en puhunut mitään etnisessä ravintolassakaan. Paitsi suomeksi. 

Voi että, olisi niin paljon kerrottavaa. Esimerkiksi siitä miten oikeasti harva asiakastyöläinen on Norjasta. On ruotsalaisia ja muita, kun ei paikallisia huvita hanttihommat. Suomea sai puhua yhdessä pubissa ja silloinkin kun ostin tuliaisiksi oslolaispaidan kaverille kotimaahan. Kouluruotsilla kuulkaa menevät sinne töihin meidänkin lajitoverit, ja jäin miettimään mitä itse tekisin jos olisi palo Osloon.

Ajaisin ruohoa ja kitkisin Kasvitieteellisessä. Niin minä tekisin.

Erikoistilaisuuksiksi voinee lukea myös kirpputorit. Niitä on Oslossa viikonloppuisin. Suosittelen! Koulujen pihoilla on ja puistoissa on. Kävimme sunnuntaina muutaman kirpparin kierroksen. Myös sellaisissa tilanteissa minusta tulee kieliujo, vaikka yhtä pilkkumekkoa hipelöidessäni minä kyllä aivan täysin ymmärsin norjaa kun rouva selitti, että sellaista kolttua olisi turha hakea tavaratalosta, itse on tehty tai jotain. Sanoin jaa.

Kamalasti teki mieli ostaa kaikenlaista kippoa ja tokkeloa - vinkkinä teille rohkeammille muuten, että kirpparihinnat ovat Oslossa ihan Suomen luokkaa - ei siis yhtään kalliimpaa vaikka maine väittää. Ja on UFF-putiikkeja, joissa myyvät niitä norjalaisneuleitakin halvalla, on Pelastusarmeijan kauppoja myös. 

Katsokaas kun norjalaiset eivät itse kuulemma perusta niistä villapaidoistaan, joissa me suomalaiset haluamme romanttisesti syksyämme tunnelmoida.

Syntyi sellainen käsitys, että Norjassa on kallista vain jos syö ja juo ravintoloissa. No - okei - julkinen liikenne ei sekään ilmaista ole - mutta kaupoissa ja alkoissa on mielestäni melkein samat hinnat kuin Suomessa. Että siinä mielessä ei kannata välttää Norjaan menemistä.

Oli vaikka mitä. Tietenkin, kun olin uudessa paikassa. Kaksi kertaa kävelin Mathallenin läpi. Vain läpi. Toisella kerralla kävin siellä myös veskissä. Ei haissut hallissa lämmin liha tai muukaan arveluttava, vaan siellä ihan ihmiset viettivät aikaa.

Ja lähellä on kiva Blå-kaupunginosa, tai ainakin joenranta. Tykkäsin, vaikka olikin hipstereitä. Minähän en niihin kuulu, mutta edullisempi terassiviini maistuu kyllä kivan tunnelman lisäksi. Oli graffiteja ja nuoria. Saattoi ehkä tulla vähän vanha olo, mutta ei se mitään.

Sitä minä en ehkä lakannut ihmettelemästä, että miten meidän neljän hengen viikonloppuseurueessamme lopulta eniten tuntui herättävän mielenkiintoa kamala raatihuoneentalo. Tai siis minä ilmeisesti olin ainoa, jonka mielestä se oli hirveä. Aivan väärässä paikassa idyllilahdessa ja kaiken keskellä. No, olihan siellä kello josta saattoi ajan tarkistaa ja muutama kiinnostava puureliefi holvikaarien (!) alla, mutta silti.

Menkää kuulkaa Osloon ja muodostakaa oma mielipiteenne. Kertokaa sitten minulle, kuulunko vähemmistöön.

Jäin miettimään, että onko minussa jotain vikaa. En ole linnaihminen, enkä raatihuoneihminen. En ole myöskään ihminen, joka ymmärtää vasiten rikkaita varten rakennettuja asuma-alueita. En ole ihminen, joka pitää reiluna kultakorttilentokenttäloungeja, enkä ihminen joka kaipaisi hössötystä.

Vaikka jälkimmäiseen liittyen saatan olla väärillä ajatusteillä. Kuulemma puhuin aika paljon itsenäisyysmatkapäivieni jälkeen. Muut uuvuksiin. Mitäs ovat ystäviäni, silloin kuunnellaan hemmetti.

Sehän nyt tässä onkin jo tullut selväksi, että matkustan Osloon uudelleen. Sitten voin ottaa päiväretken pulkkamäen lisäksi vaikka jonnekin oikeaan vuonoon. Tykkäsin kovasti ja suosittelen. Minulle teki matkustaminen sittenkin hyvää, vaikka toisin (lento)pelkäsin. Olin jo unohtanut, miltä tuntuu olla lomamatkalla. Hyvältä. Ja kun siihen liittyy lähiystävät, niin tuntuu vielä paremmalta.

Ai niin. Oslossahan ei juurikaan tuule, kun kaupunki on siellä suojassa. Mutta perjantaina tuuli vähän kuitenkin. Ehkä viisi metriä sekunnissa. Mutta se tuntui paljolta ihanan tyynisään jälkeen. Minulla oli mahtava aurinkomunkki omina retkipäivinäni. Vaan norjalaiset ovat ulkoiluihmisiä ympäri vuoden, ja sehän passaa. Otan ehkä oikeat säävaatteet mukaan seuraavalla kerralla.

Ennen kaikkea, ihmisiä ollaan.