Mahdottomuuksien rajoissa (Lukunurkka.)

Taakse jääneillä viikoilla olen käynyt vain kääntymässä kotona. Olen reissannut, työskennellyt, mökkeillyt, juhlinut, työmatkaillut ja päälle päätteeksi valvonut yövuoroissa, niin sitä jollain tapaa ihan on helpottunut ajatuksesta, että edessä onkin tavallisia viiden päivävuoron viikkoja. Voi luoda hetkeksi rutiineja. Niitä minä aina suunnittelen, päivittäistapoja. Joka iltana yhden nurkan siivous, esimerkiksi. Tai joka iltana pikkukävely, vaihtoehtoisesti pihamaan hoitohetki.

Joka iltana hyvän kirjan lukutuokio.

Paitsi ettei ole nyt jonottamassa mitään hyvää kirjaa, sellainen pitäisi löytää. Mieluiten useampi reserviin syksyä varten. Pysähtelen kirjakauppojen ikkunoiden eteen kaupungilla. Ei vaiskaan, valehtelin. Minä kiidän niidenkin ohi, silmät osuvat johonkin kiinnostavaan kanteen ja mielessä käy ajatus, että esimerkiksi kirjastoon voisi mennä. Tai kylään jollekin kaverille, jolla on hyviä kirjoja. Kun nyt on taas se vaihe, ettei oman hyllyn opukset kelpaa.

Jos on aikaa vain lyhyille ajatuspätkille pitkien epäloogisten ja mielenkiintoisten mieteketjujen sijasta, niin sellaiseen elämänhetkeen sopii loistavasti Katri Tapolan ja Virpi Talvitien Mahdottomuuksien rajoissa (2013). Ja jos ei kaikelta häiriinnykseltään pysty keskittymään edes lukemaan, niin voi ainakin pysähtyä kirjaan painettuihin Talvitien kuviin. Niitä minä jaksan katsella hyvin.

Pitäisi useammin muistaa tällaiset lyhyttekstiset ja/tai kuvitetut kirjat. Pitäisi useammin muistaa myös runokirjat, niitäkin minulla on. Niistä voisi saada hengähdyksen juuri tällaisiin aikoihin, kun pahvilaatikollinen omenoita odottaa hilloajaansa, pyykkivuoret pesemistään, laukut purkamistaan, sanomalehtiläjät sekä lukijaansa että poisviejäänsä, sukat parejaan, kissat rapsuttajaansa ja koti hengetärtään. Naamanpesuainekin on loppu. Pitääkö tässä nyt alkaa taas harrastaa listojen kirjoittamista. Olenkin pitkään selvinnyt ilman.

Kiitos Mahdottomuuksien rajoille, olen sentään ehtinyt edellä mainittuja asioita muistaa välillä. Niiden varsinaisesta ajattelusta ei ehkä voi puhua. Ja toisaalta on sellainen olo, että jotain tärkeää - ehkä vakavaa tai huolestuttavaakin - on unohtunut. Että tosiaan on vielä jotain unohduksissa. Vaan kirjasta löytyi siihenkin lohduttava teksti Miksi tyytyä vähempään:

"Pienet asiat hukkuvat helpommin kuin suuret asiat. Siksi aika moni on hukannut vastauksen otsikon kysymykseen. Vastaus on niin pieni, että se nyt löytyy vaikka siemenestä. Siemenen taas voi löytää vaikka mistä, vaikka keittiön ylälaatikosta. Siemen sopii sormiin, ei tarvitse vaivata koko kättä. Siemen on kevyt, ei voi valittaa taakan painavuutta. Siemenen saa laittaa multaan - se vasta on vähäistä ja saa tyytymään jopa pelkkään ajatukseen. Kun ottaa ruukun kaapista ja laittaa siemenen ajatuksissaan kasvamaan, ei tarvitse lähteä vaihtamaan puolisoa uuteen, autoa isompaan, työpaikkaa parempaan, lompakkoa paksumpaan, asuntoa kalliimpaan, eikä etenkään tarvitse käydä samaa kierrosta läpi toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen kertaan. Ensin ei nimittäin tapahdu pitkään aikaan mitään muuta kuin valon lisääntymistä, ja siinä sitä riittääkin ihmettelemistä. Seuraavaksi käy niin, että puoliso tulee töistä, auto toimii, työpaikka säilyy, lompakossa on lantti ja asunto on pystyssä. Sitten alkaa tapahtua ja kohinalla. Siemen alkaa itää mullassa. Siitä versoo tuntematon varsi. Mikä se on? kasvattaja kysyy. Onko se koptilainen kumina? Onko rairuoho, vehnänoras? Hukkakaura, pitkäpippuri, sarviapila, korianteri? Onko mandariinipuu, basilika, neilikka, ruuta? Koska siemen on tuntematon, on tyydyttävä vähempään: vastausta ei ole. Ja tapahtuu, että puoliso tulee töistä, auto toimii, työpaikka säilyy, lompakossa on lantti ja asunto on pystyssä, vain sillä erotuksella, että nyt sen kaiken vihdoin huomaa."

Se, että itse tässä nyt olisin varsinaisesti unohtanut jonkin elintärkeän asian, ei välttämättä ole totta. Minulla on vain kiireessä sellainen taipumus. Saada yhtäkkiä salamana palleaa kurtistava tunne, että nyt nyt tyytyväinen kiireihminen, pysähdypäs oikein murehtimaan. Jos et muuta keksi, niin vaikka kuolemaa tai edes mökkirantaan unohtunutta riippukeinua. Siellä se yksinään surullisena supussa roikkuu, surraan nyt vaikka sitä, jos ei muuta. Tahdon siis sanoa, että kyllä sitä kiireisinä viikkoina saa kaikesta tapahtuvasta nauttiakin ilman että kesken kaiken on pysähdyttävä ahdistumaan.

Sitten kun on rauhallisempaa ja rutiineja, niin sitten ajatukset taas järjestyvät. Yleensä maailma on ihan mallillaan, vaikkei sitä koko ajan ehtisikään tarkkailla. Ohi voivat mennä kuutamot ja aurinkomyrskytkin, niin kuin minulta nyt. Tilalla on muita kokemuksia.

Huomatkaa, miten syvällinen osaankin olla yövuorojen jälkeen sunnuntaisaunaa ja Strömsötä odotellessa.

Ai niin. Kirjan alaotsikko on Matkakirja. Minä muistan sen parhaiten omistuskirjoituksesta. Lunastin teoksen keväällä 40-vuotissyntymäpäivieni jälkeisessä riehakkuuspuuskassa, kun Matrikkelitaiteilijan kanssa oltiin harjoittelemassa kulturelleissa pop up -tilaisuuksissa käyttäytymistä. Siis silloin kun parkkeerattiin viinitarjoilun äärelle tutustumaan sivistyneisiin ihmisiin. Itse kirjailija oli paikalla ja uskalsin pyytää nimmarin. Hän kirjoitti etulehdelle näin: 7.5.2014 Saaralle, kanssamatkustamisen riemulla! Minusta ihanasti sanottu.

Minä tiedän lähipiiristäni nyt monta ihmistä - sekä työelämästä että siviilistä - joille tämä kirja voisi olla hyvinkin ajankohtainen, lohduksi ja iloksi, arkisten merkittävien asioiden muistikirjaksi. Keittiön pöydän kulman kaunistajaksi, vahingossa työmatkalaukussa pyöriväksi käsiin osuvaksi herkkyystekijäksi. Vaan, en ehkä voi laittaa kirjaa kiertoon, sillä minulla on itsekäs tapa vaalia omistuskirjoituksella merkittyjä teoksia.

On minulla kyllä paha tapa vaalia kaikkea muutakin. Isojen asioiden lisäksi pikkusälää. Voi että, siihen vasta kirjasta vertaistukea saikin! On siis ehkä oikeasti olemassa ihmistyyppi, johon minäkin kuulun. Enkä nyt puhu mistään himohamstereista, joiden kotona kulkee vain polkuja tavararöykkiöiden keskellä. Vaan meistä, joilla kertyy lipastonlaatikoihin ja kulhoihin - jääkaapin päällekin - kaikenlaista enimmäkseen turhaa muistosälää. Viime ajat ihan keittiön tasolla on loppusijoituspaikkaansa odottanut hiuspinnin lisäksi avaimenperälämpömittari ja suojelevaa silmää merkitsevä lasikuula. Monta viikkoa. Pyykkipoikia ja viinipullonkorkkeja - niitä ei myöskään ole koskaan liikaa, eikä kiviä.

Kirjan innoittamana tein pienen kurkistusmatkan yhden lipastoni (niitä on muutama) laatikoihin. On tullut talletettua kaikkea "tärkeää". Sitähän saattaa joskus vielä tarvita matkaherätyskelloa tai -riippukeinua, tuohuksia, pitsiä, pääsiäiskukkoa ja ilman käsiä -taiteilijoiden pakettikortteja. Sellofaanipallerosta ja vanhoista junalipuista nyt puhumattakaan. Hautajaiskuviakin saatan joskus vilkaista vielä tässä elämässä. Kissoilta voi joskus olla leluhiiret hukassa, niin nyt tiedän mistä löydän vielä yhden.

En olisi ikinä uskonut, että alan vielä suhtautua sekalaisiin kokoelmiini lämmöllä. Mutta niin vain kävi, kun kirjassakin tätä ilmiötä hellittiin ja rakkaudella suhtauduttiin taskunpohjalle unohtuneeseen pastilliin, riippulukon puolikkaaseen ja sen sellaiseen merkittävään. Muistoja ovat, ja jos oikein järkevästi tahtoisi ajatella, niin ei kai muistamiseen oikeasti esineitä tarvita. Paitsi jos tulee dementia. Tai ikävä. Tai jos sattuu ostamaan kirpparilta sellaisen ison pikkulokeroja täynnä olevan hyllyn. Sellaista minulla ei muuten vielä olekaan.

Asioiden lisäksi Matkakirjassa tehtiin retkiä myös tavallaan itseen ja muihin. Joutomies, random, nobody ja aikuinen nainen. Ihanaa, että heitä tehtiin sympaattisesti näkyviksi mutta ei liikaa henkilöiksi, ja lukija saattoi jäädä miettimään hahmojen varsinaista merkitystä. Löytyykö minustakin sisäinen nobody, pitäisikö minun kuunnella häntä vähän paremmin välillä - tai siis ylipäätään kuunnella. Ja kuka on random? 

Pari viikkoa sitten sain Rautatientorilla pienen hysteerisen etänaurukohtauksen ihan vieraan naisen kanssa tilanteessa, jossa pulu lensi yltäni aivan päälakeani hipoen. Menin väistökyykkyyn, minkä jälkeen katsoin ympärilleni että näkikö kukaan. No, tämä nainen oli nähnyt ja hän nauroi jo valmiiksi ja siihen hihitykseen yhtymään sitten minäkin. Molemmilla meinasi alkaa ratkiriemunauru, mutta tilanteen vakavuuden - oltiinhan bussipysäkillä - huomioon ottaen, koitettiin olla asiallisia. Oliko hän random? Jos oli, minä tykkään random-tyypeistä.

No sitten Matkakirjassa etsittiin itseä tai jotakin muuta tiloista (lähiön kasvattina pidän erityisesti verkkokellareista ja saunojen pukuhuoneista) ja ilmanaloista. Tai jos ei etsitty, jäätiin ainakin hetkeksi mietteisiin, ehkä vähän kikkailtiin kielelläkin välillä, mutta siitähän minä tykkään. Esimerkiksi sääasioihin liittyvä "Kuurot pitkin maata". Tirsk. Juuri minulle sopivaa mielleyhtymäleikkiä työmatkabussissa.

Nyt sainkin hyvän aasinsillan. Olin oikealla työmatkalla tällä viikolla, ohessa alla todistusaineistokuvia. Mutta siellä siis vasta luovuus mielleyhtymien rakentelussa kukkikin, ja olen työni kehittämisen sivutuotteena yhden kollegan kanssa kehitellyt skype-joulupukki-idean. Ihan pakko kertoa, mutta muistakaa, että alkuperäisidea on meidän. Että sitä voisi sitten tehdä joulupukkikeikkaa kotoa käsin, soitella lapsiperheisiin ympäri maailmaa, että hou hou. Mutta ei siitä sen enempää, meillä on hienosäätö kyllä aika pitkällä, mutta se on liikesalaisuus. Eikä asiaan liittyvä huumori aukeaisi ehkä muutenkaan.

Kun on kiire, pienistä asioista tulee aika suuria ja isot kokonaisuudet näyttävät kutistuvan. Seesteisempinä aikoina on kuulkaa kiva tutkia olkalaukun uumenista pienesineitä lipastojen laatikoihin talteen. Maihinnousukortteja, kuminauhoja, post it -lappuja ja klemmareita. Roskiin voi ehkä laittaa kuitteja ja nenäliinan sisään kesken seminaarin piilotettuja väsyneitä purukumeja.

Hätäisiä laivankansihaaveiluja työmatkalla.
Sisko duunista otti kännykkäkuvan.

Merisumuhetkiin olisin voinut jäädä pidemmäksi ajaksi.
Vaan piti tehdä töitä ja visioida.

"LOPUSSA SEISOO KIITOS

Sinä päivänä ei aamu auennut eikä käyntiin päästy, vaikka kuinka oli tuhat tulenpalavaa syytä pyöräyttää pikaruoka, kohdistaa kirkasvalo ja startata. Se päivä ei päälle pärähtänyt, joten samalla tuli tilaisuus lopettaa alkuunsa kaikki alkamiset. Siinä sitä sitten sai lopetella. Sai leikellä lanttua, pilkkoa pellille mukulaselleri, sipuli ja punajuuret, ja kun uuni kerran oli sopivasti lämmin, omenapiirakan vielä sai sujauttaa perään paistumaan. Kohta jo tuoksui kaneli. Oli vähän vanilijaista, unimaista. Oli semmoista, että voisi aloittaa uudet lopettelut sytyttämällä kynttilät, ihan vain itseä varten ja epätyypilliseen arkiaikaan. Kohta jo teki mieli kokeilla kynttilän valossa työn tekoa, mitä ihmettä sitä sattuisi syntymään, kun on edessä noin levollinen liekki, keskittynyt kuorinta, on pilkonta, lohkominen ja leikkaaminen takana, on kiinteä katse, aivan kuin tolkku tallella taas, ja käsillä loppu, lopussa kiitos, kiitos ruoasta, kiitos, kauniista sanoista."