Merkkejä pimeästä

Kun on viettänyt hyvässä lapsuudenystäväseurassa monta päivää ja kliimaksiksi vielä tavannut joukon nuoruuskavereita siihen varta vasten järjestetyssä tilaisuudessa mökkipaikkakunnalla, niin vähemmästäkin tulee orpo olo kun jää sunnuntaina mökille vielä vuorokaudeksi yksin. Voisi kuvitella, että itsekseen hengailu ja puuhastelu nimenomaan maistuisi sosiaalisen viikonlopun jälkeen, mutta minulle tulikin sitten kaikkia ikävä.

Istuin portaalla suunnittelemassa syyshortensian paikkaa enkä sitten muuta aikaiseksi saanutkaan. Paitsi että illalla latasin tietokoneeseen skypen, opettelin sen käyttöä sen verran että sain maailman äärissä työmatkalla olevaan mieheen ihan kuvayhteydenkin. Kyllä se ikävöintiä vähän helpotti sitten. 

Oli kyllä kivaa. Siis ennen eilisiltaista pientä tylsyyspuuskaa. Ei sitä aina ole mökilläkään välttämättä ihanaa, pimenevässä syysillassa kuuluu näköjään olla tunnelmointikavereita. Sitä minä nyt tässä Seinäjoen juna-aseman hallissa mietin. Odottelen halpisjunalippujunaa. Kerrankin sain aikaiseksi hommata tarjouspiletit mennen tullen. Ainoa varjopuoli on nämä pitkät vaihdot, mutta ei se mitään - kävin äsken Seinäjoki-ystävän kanssa vähän lounaalla. Hyvä, että tuli syötyä. On tuo ruokapuolikin aina vähän vajeellista kun olen yksin ja kaihoisa, niin kuin eilen esimerkiksi.

Lapsuusystävä siinä niin somasti ihailee maisemaa.

Vaikka tosiaan oli Sisustusguru-ystävä mukana, ei me kyllä mitään sisätilojen somistuspuuskaa koettu, siivouksesta nyt puhumattakaan. Ihan olisi itselläni ollut hyvää aikaa pestä esim. ikkunat ja järjestellä muutamat röykkiöt, mutta kauns sää houkutteli tietenkin vain ja ainoastaan ulos.

Minä siivosin kasvihuoneelta pois tomaatit ja kuvittelin tekeväni paljon muutakin ikään kuin syyshommia. Ruohonleikkuri temppuili, enkä saanut heinikkoa leikattua. Se vähän latisti puutarhatyöhaluja, turhaan tietenkin. Sillä välin, kun tuhersin tomaattieni kanssa, niin Sisustusguru pisti nuotiopaikkaa vähän uusiksi. 

Kesäkeittiö ja kunnon muuraukset antavat vielä odottaa itseään, niin mennään ihan irtotiilivirityksillä. Ja kyllähän sitä pitää syksyä vasten tulipaikka olla. Ilo siitä otettiinkin irti, myös ystäville kaupunkiin piti raportoida työvaiheista, jotka hartaudella kuvattiin:

Taisivat olla perheenjäsenet pilvien reunoilla meihin tyytyväisiä, kun koettiin pitkästä aikaa "merkki". Paristomatkaradio - joka yleensä kulkee mukana ulkona, mutta oli nyt yksin kiinni tuvan pöydällä - oli alkanut off-asennostaan huolimatta soida itsekseen ja kun tultiin saunasta, niin meitä tervehti "I love you in the mornings" -biisi. Tulkittiin se sen merkiksi, että radion kuului päästä mukaan iltanuotiolle.

Niin me sitten kuunneltiin Puhelinlangat laulaa samalla kun syötiin grilliruokaa ja perunasalaattia.

Lauantaina pitikin sitten käydä jo päiväsaunassa, että ehdittiin illaksi niihin ikäryhmäjuhliin. Oltiin ensin kylässä yhdellä paikallisystävällä vähän niin kuin etkoilla. Juttua riitti. Ja varsinkin illalla sitä riitti ihmisten kanssa, joita en ole vältämättä läheskään kaikkia edes tavannut aikuisena. Minä en tiedä, pitäisikö olla huolestunut vaiko huojentunut, kun minulle sanottiin että en ole muuttunut yläkouluikäisestä miksikään.

Tosin tuntuivat ne muutkin aika samanlaisilta kuin ennen. Ihan olivat riehakkaat edelleen riehakkaita ja rauhalliset jos mahdollista, entistäkin tyynempiä. Mielenkiintoista. Muutaman kanssa aion nyt jatkaa yhteydenpitoakin varmaan. Ilmoitin, että saatan harkita golfvastaisuudestanikin tinkimistä, sillä yksi nuoruuskaveri tarjosi tutustumiskurssia lajiin. Toisen kanssa soitettiin Bergeniin saakka ja nyt on sitten sielläkin tarvittaessa kyläpaikka. Tässähän nyt tulee jatkuvalla syötöllä kaikenlaisia uusia ulottuvuuksia ihmisen elämään. Pysy itsekään enää perässä.

Edustustunika kuivumassa. Harvinainen näky mökillä.

No mutta, jospa minä en niistä juhlista täällä paljastakaan enempää. Paitsi no sen tietenkin, että ei kyllä kaduta osallistuminen. Niin kai se on, että enemmän kaduttaa noin niin kuin yleensä aina tekemättä jättämiset. Vähän niin kuin nytkin se, että en tehnyt massiivimäärää klapeja - toki jonkun verran touhuttiin niidenkin parissa, ja iski Sisustusgurun kanssa hirveä vimma saada aikaan mahdollisimman skandinaavisen selkeän mallisia polttopuita. 

Puiden tekemisessä ei varsinaisesti hommaa nopeuta se, että muotokieltä hiotaan. Mutta tavallaanhan se, että meitä oli kaksi tekemässä sai aikaan pienen tehokkuuden tunnun joka tapauksessa.

Mutta nostettiin me valkosipulit! Myös niitä olen kuvannut edestä ja takaa, sillä ovat meikäläisen ensimmäiset itsekasvattamat ja niin upeat. Mahtavilta he näyttivät portaalla, ja vielä ihanammilta ilta-auringossa. Nyt he ovat oikeaoppisesti tuvan hämäryydessä verhovaijerissa roikkumassa. Ei osu auringonvalo siihen kohtaan. Otetaan sitten miehen kanssa seuraavalla mökkireissulla kokoushetki ja pohditaan, paljonko jätettäisiin siemenkynsiksi. On vähän niin kuin ristiriita, kun tavallaan tekisi mieli syödä - pitää pikkuiset valkosipulifestivaalit - kaikki, mutta toisaalta en sitten raaskisikaan vaan tekee mieli kasvattaa kantaa viljelemällä lisää.

Ehkä minä hankin jostain lisää siemenkynsiä, mistäköhän.

Mökillä näyttää nyt ihan hyötypuutarhaihmisen huvilalta, kun on valkosipulia ylhäällä nurkassa! 

Lisäksi minulla on nyt matkassani - junassa taas muuten ollaan, kova on Pendolinon vauhti - miehen härkäpapuja, joita vähän keräilin. Ja naapureille annoin aamulla järkyttävän kokoisen kesäkurpitsan. Siis se oli kyllä oikein ihme. Yhtäkkiä niityn kesäkurpitsaviljelmille olikin alkanut kasvaa satoa! Minä kun luulin, että viimeksi havaitsemani kurpitsankukkaset eivät mitenkään voi ehtiä hedelmiksi asti tänä syksynä. 

Yllätyksellistä on maanviljelijän elämä. Niin, ja sieneen ei ehditty ollenkaan, vaikka jo pelkästään saunapolun kärpässieniarmeijasta voi päätellä, minkälaisia aarteita metsissä odottaa. Ensi kerralla pakko päästä. Vaikken kyllä sieniä tunnistakaan, mutta fiiliksen vuoksi ainakin ja mies tunnistaa tatin joka tapauksessa. 

Puolukoitakin tulee, kertoi naapurin Rouva. Kuinkahan tässä nyt malttaakaan pysyä kaupungissa seuraavat viikot. Oikeastaan on kylläkin vähän pakko, vaan eiköhän sitä nyt jaksa kun on saanut just olla ulkomailla ja nyt tällainen pitkä viikonloppu, jonka ilmanalassa oli jo annos syksyn tuntua. Mielettömät aamusumut ja kirkkaat päivät, illat jo kovin hämärät.

Ensimmäisenä iltana pimeästä pihapiiristä kuului aikamoista rapinaa, mikähän eläin siellä oli. Meitä ihan pikkuisen se jännitti, mutta laitoin sitten pihavalot päälle kun sellaiset kerran on. Toisena iltana oltiin enimmäkseen lyhtylinjalla. Niiden asetteluun käytetty aika ei mene koskaan hukkaan.

Ainoa oikea syyspuhdetyö oli Japanialaisen Puutarhan tiilipolun esiinkaivaminen rehevyyden alta. Askelmat ovat asettuneet paikoilleen nyt niin hyvin, että näyttävät niin kuin olisivat olleet siinä aina. Ja sehän se tarkoitukseni olikin, kun niitä alkukesällä maahan kaivoin. Jotenkin nyt vaan pitäisi löytää aikaa myös polkuaskartelun jatkamiselle. Paljon on tekemistä.

Kasvihuonepaviljongissa ei vielä tällä kerralla vietetty iltoja, kun avoimenkin taivaan alla oleminen houkutteli. Mutta laitoin minä sinnekin lyhdyt tietenkin, koska piti saada ihailla valaisevaa vaikutusta. On ihan uudenlaista hienostuneisuutta nyt Ryötönperän pihapiirissä, kun on Paviljonki. Siitä vaan on pakko jauhaa koko ajan, vielä kyllästytte jonain päivänä.

Kas, ollaankin jo Tampereella. Näinhän tämä matka menee joutuisasti, muistiinpanoja tehdessä.

(Tämän jälkeen sainkin pullevan vierustoverin, niin oli vähän hankala kirjoittaa, enkä kyllä oikein kehdannutkaan itseäni sillä tavalla paljastaa vieraalle ihmiselle. Eikä kyllä oikein enää toiminut junan nettikään.)

Ensi kerralla kun mennään mökille, on taas vähän pimeämpää. Tietenkin. Pitää näköjään itsestäänselvyyksiä toistella. Ai niin, kynttilöitä pitää ostaa varastoon. Minä kirjoitan sen nyt ihan tännekin, etten unohda. Tuikkuja, lyhtykynttilöitä, pitkiä kynttilöitä ja lamppuöljyä. Paljon. 

Ei siinä yksi kuuden lyhtykynttilän paketti riitä mihinkään, jos tahtoo pihansa, pationsa ja paviljonkinsa valaista kunnolla. 

Minulla on muuten työlistalla myös hämärävalokuvauksen uudelleen opettelu. Suostuisikohan ystävä pitämään minulle vähän kertauskurssia. Täytyy opetella ikuistamaan pimeänkin vuodenajan hetkiä kunnolla, niin saa siihenkin lisäulottuvuutta ja saattaa pimeys joskus vaikka ihan inspiroidakin. Kyllä. Siinä saattaa olla sellainen mahdollisuus, tosiaan. 

Ai niin, ennen kuin päätän raporttini, niin kerron vielä sen että oli ihanaa pitää jo aamutakkaa. Kun yleislämmitys ei vielä ole mökillä päällä, niin aamuisin saattaa tuntua tuvassa vähän kolealta. Mukava on aamukahvilla kuunnella takkatulen ritinää. Suosittelen.

(Nyt minä olenkin jo kotona, kissat moittivat poissaoloani kovasti. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!)