Shokkisäiden jälkeen sees

Jos minulla olisi sillä tavalla varallisuutta, että voisin hetkeksi jättäytyä työelämästä opiskelemaan, niin saattaisin lähteä puutarhatieteen pariin. Niin minä tänään ajattelin, kun luin nettihesarista taas kerran artikkelin siitä, miten pihahommilla ja luonnolla on se kuuluisa parantava voima. Kaivelin jutun esiin myös paperilehdestä, ja nyt se on levällään tässä keittiön pöydällä. Ikään kuin muistuttamassa aiheesta, jonka jätän hautumaan. (Ihan kuin ei ikkunasta katsomalla saisi riittävästi muistutusta puutarhapatsastelun hyvistä vaikutuksista.)

Olisikohan työväenopistossa joitakin käteviä kursseja. Tai avoimessa yliopistossa. Pitää selvittää. Vaikka meillä kyllä työnantaja on kannustanut lähinnä kieliopintoihin ja auttamisosaamisen kehittämiseen. Kieli se on kukkienkin kieli, ja jos oikein kehittelisin mojovia perusteluita niin voisinhan minä pikkuisen räätälöidä toimenkuvaani ja alkaa raahata asiakkaita luontoon. Vaikka Ryötönperälle. Hommaisin pikkubussin ja kärräisin ahdistuneita kaupunkilaisia maalle. Tai jos ottaisinkin sivuhomman ja verkostoituisin mökkipaikkakunnalla, rekrytoisin paikallista nuorisoa savottaan meille. Minä tiedän, että siellä on sellaista pajatoimintaa opiskelupaikkaa vaille jääneille - ehkä otan yhteyttä.

Paitsi että olen kyllä aika laiska tutustumaan uusiin ihmisiin työajan ulkopuolella. Ja ainahan minä voin pihaelämän pitää harrastuksena, opiskella asiaa omalla ajalla niin kuin tähänkin saakka. Säästää luontohommat vain ihan itseäni varten. Mutta kyllä saatan jättää ajatuksen muhimaan, jos vaikka joskus sitten vuosien päästä vaikka alkaisinkin puutarhaterapeutiksi.

No joo, se siitä. On vähän villejä ajatuksia kun tänään on ollut niin keväinen valo. Kun heräsin aamulla aikaisin ja istuin keittiön nojatuolissani kahvilla, niin tuli yhtäkkiä oikein takauma alkukeväisistä muistoista. Valo ja tuoksut. Hyvä ettei katuopöly ratissut hampaissa ihan. Sitten muistinkin, että nyt on kumminkin syksy taas. Vähän haikeaksi tunsin itseni lopulta. Vaikka pitäisihän sitä osata nauttia juuri siitä hetkestä, ja tänään varhaisen valon tunnelma oli yksinkertaisesti tosi ihana:

Viikolla täällä käynyt kylmä ilmavirta ja sademyrskyt olivatkin vähän shokeeraavia. Aloin heti ajatella pitkiä pimeitä iltoja ja joulukortteja. Ei nyt vielä sentään, herranjestas. Oikein palleaa kouristi. Silläpä olenkin helpottunut, kun on taas lämmintä, aurinkoista ja nättiä.

Vaikka onhan niissä sadesäissäkin oma tunnelmansa, ja minun kenkäpulmanikin ratkeavat. Kun saappaat ovat niin kätevä jalkinevalinta, näytän reippaalta ja käytännölliseltä, eikä haittaa paksuista pohkeista kiristävät kinkelit pillilahkeetkaan, kun ne voi piilottaa saappaisiin ja töissä iskeä jalkaan varrelliset villasukat. Että jos ja kun tämä aurinkoaalto jatkuu, niin taas on mietittävä jalkahommat uusiksi. Voisikohan vielä hetken mennä käärityin lahkein ja sukattomin varpain, vai saako siitä hölmön maineen. Täytyypä tutkia asiaa huomenna katukuvan äärellä. Onneksi on työmaa trendikkäässä kaupunginosassa, niin pysyy ajan hermolla.

Joka tapauksessa shokkisäät aiheuttivat sen, että aloin varautua. Talveen tai johonkin. Kävin kynttiläkaupassa. Putsasin asetelmia pölystä. Niitähän sitä sitten synkkinä hetkinä nimittäin tuijotellaan. Vaikka katsoin minä taas viikolla pari elokuvaakin alkuilloista, kun nyt kerran olen vauhtiin päässyt. Aamuvuorojen takia pääsin aikaisin kotiin, puolikuntoisuuteni vuoksi en voinut kuin yhtenä iltana tehdä pihatöitä ja nukkumaankaan ei kehdannut mennä ennen puoli yhdeksän uutisia. Joten siispä elokuvia. Tuleekohan niistä tosiaan uusi talviharrastukseni, pitkästytteköhän te jos alan raportoida siitäkin sitten.

Ainakin elokuvainnostukseni on herättänyt huvittuneisuutta lähipiirissä. Minä kun en voi näköjään mitään kokemusta pitää vain itselläni, vaan täytyy aina saada jakaa jos sattuu tulemaan ajatuksia tai mielipiteitä. Siksi varmaan tätä blogiakin pidän. Kyllä ihminen voikin olla yksinkertainen, että ihan kuin ei olisi olemassakaan jos ei saa raportoida. Onkohan minulla jokin eksistenssisynapsi pois paikoiltaan.

Ei nyt ole tarkoitus valittaa, mutta tosiaan rasittavaa sairastelua on ollut. Sitkeä lentsu. Se on ainakin täällä pääkaupunkiseudulla ollut ehkäpä yleisin puheenaihe näillä viikoilla. Minäkin, jolla yleensä menee flunssat ohi parissa päivässä, kärsin edelleenkin siitä että jos jotain ikään kuin oikein teen, niin heti nousee lämpö. Lääkäri sanoisi varmaan, että älä mittaa vaan kuulostele oloa. Minulle se on vaan niin eksoottista - kuumeilu - että pitäähän sitäkin koko ajan tarkkailla. 

Olin eilen niin jumalattoman pitkästynyt paikallaan olemiseen, että lähdin vähän barrikadeille ja yksinkertaisesti baariin olusille ystäviä tapaamaan. Meillä oli kaksi ryhmää. Karanteeniryhmä ja terveet. Eli en siis todellakaan ollut ainoa, joka ei jaksanut puolikuntoisuutta yksin. Siinä sitä sitten köhittiin rivissä. Puhuttiin myös hieman puutarha-asioita, ja todettiin että kyllä ehkä Ryötönperän kasvimaan kääntäminen voi odottaa kevääseenkin, mutta että valkosipulit voisin mahdollisesti jo viikon päästä istuttaa. Paitsi jos tuleekin lämmin syksy, niin mitäs sitten? Pitäisiköhän vielä odottaa.

Kodin pihamaa odottaa vieläkin syyssiivoustaan, vaikka kyllä minä jo vähän olen aloittanut. Lähinnä lehtien lakaisemisella ja iltaisin lyhtyhommilla.

Pitkästyminen kotona miehenkin oltua taas matkoilla on kanavoitunut jos jonkinmoiseen haahuiluun. Siis asetelmien viilailun lisäksi. Kyllä minun piti alunperin tehdä äidin taiteenkin nettikuratointia tai kirjoittaa vaikka novelleja, mutta en jaksanutkaan. Olen esimerkiksi pakottanut kissoja kanssani selfieihin. Se herätti kateissa hieman hämmennystä, mutta Tumppi sai lopulta ajatuksesta kiinni ja suostui.

Minulla on oikein kuvasarja meistä ja olen sitäkin jakanut siskoille ja ystäville pitkin nettiä. Saan ehkä pian hullun maineen jos jatkan tällä tiellä.

Ja nyt kun paljastan vielä senkin, että olen väsymyksessäni tullut piirtäneeksi tomaatille naaman, niin kohta on jo varmaan valkotakkiset ovella. Sitäpaitsi aloinkin suunnitella puisten grillitikkujen varaan rakennettuja omenahahmoja, koska tussilla piirtely oli niin kivaa. Että jos laittaisin sellaisia pihakoristeeksi, vaikka jonon tekisin. Ja piirtelisin silmiä ja napoja niihin omenoihin.

Ajatella, jos minusta tuleekin puutarhaterapeutin sijasta puutarhataiteilija! Sehän saattaakin olla vain ajan kysymys, jos tämä meno jatkuu.

Jotenkin sitten järjen ääni tänä aamuna kolkutti. Aamukahvivalaistumishetkeni innoittamana tartuin kuulkaa oikein toimeen ja lähdin pikkuisen verhoiluhommiin. Äidin ateljeesta aikoinaan säästetty maalitahrainen tuolipari on jo pitkään pistänyt silmään. Ja vaikka tuolien on ollut määrä matkata Kemppisille - sillä heillä on kaksi samanlaista jo ennestään - niin sitä matkaa odotellessa ne lojuvat täällä meillä. Niinpä päätin ottaa ne väliaikaiskäyttöön ja vähän fiksata.

Vanha kangas - parin muun rispaantuneen kangaskerroksen päällä - oli ruma, ja sitäpaitsi kissat olivat oksentaneetkin toiseen tuoliin, niin että inhorealismi alkoi olla käsinkosketeltavaa. Otin kyllä siitä yrjölammikostakin kuvan, mutta en minä sitä nyt sittenkään tänne laita. Tässä olen repinyt päällimmäisen osuuden istuinosan verhoilusta pois, keittiön lattialla tietenkin. Mitäs sitä nyt työhuoneessa askartelemaan, kun voi kyökinkin sotkea:

Pitkään arvoin, että mitähän sitten valitsisi uudeksi päällysteeksi. Hiplasin yhtä kukallista perintökietaisuhametta, että jos siitä leikkelisi kivan kuosi-istuimen. Mutta päätinkin säästää hameen, että jos sen minulle joku vaikka ensi kesäksi lyhentäisi. No sitten etsin vanhoja farkkuja, olisi tullut kiva rock-henkinen ilme istuimiin. Mutta olinkin heittänyt ne yhdet leveälahkeiset jo kierrätykseen näköjään. Katselin myös pellavaisia keittiöpyyhkeitä sillä silmällä. Ja ajattelin kaihoisasti mökille viemiäni retromarimekkokankaita. Ne nyt ovat siellä, eivätkä auttaneet minua tässä hädässä.

Muistin vintin Eurokangaskassinyssykät.

Siellä oli myös äidin yksiin toisiin tuoleihin hankkimat uudiskankaat, joista emme pidä. Mutta otin kumminkin sen viininpunaisen esille, ja päätin että paremman puutteessa verhoilen tuolit nyt sillä. Tuumasta toimeen:

On se muuten varmaan kamalaa olla insinööri kun pitää keksiä monia erilaisia niittejä. Jos minä olisin tekniikan ammattilainen, niin keskittyisin yhteen ainoaan standardiniittiin, joka sopisi kaikkiin nitojiin. Meinasi keskeytyä verhoiluhommat, kun en ensin löytänyt miehen kätköistä pyssyyn sopivia paukkuja.

Tavallaan oli kumminkin hauska ihailla vanhoja retropakkauksia, oli muistoa markka-ajasta ja simppelistä värimaailmasta. Ihmeekseni löysin myös sopivia niittejä, ne ovat nuo vasemmanpuoleiset. (Mökillä meillä on kaksikin niittipyssyä, ja sielläkään emme koskaan löydä niihin sopivia panoksia. Kyllä on modernin ihmisen elämä vaikeaa.)

Mies tuli äsken kotiin, ja kuten arvasinkin, hän kommentoi kädenjälkeäni "vähän on robustia". Nyt hän yrittää pehmitellä, että oikeastaan aika industrial style. No en minä ole mikään näppärä, saamari. Mutta pitää saada tehdä silloin kun on sellainen olo! Käsityö oli aina seiska ja niin se on nytkin. Ei tule kulmataitoksista nättejä edes lahjapaketeissa, istuinverhoilusta nyt puhumattakaan.

Pitäisiköhän minun sittenkin puutarha-asioiden sijasta etsiytyä huonekalulinjalle sinne työväenopistoon.

Viininpunainen väri ei kyllä sovi meille eikä noihin tuoleihinkaan. Jään nyt miettimään, mikä olisi hyvä. Yksi visio on, että käyttäisin vaikka kahta vanhaa Taatan flanellipaitaa. Jos olisi ruudullinen ja ruudullinen tuoli. Eriväriset. Voisi olla hauska. Ne paidatkin ovat vaan nyt mökillä, mutta palaan teemaan.

Tuolien puuosat ovat maalissa. Pikku hiomisella näistä saisi aivan mahtavat, mutta päätin että tahrat saavat jäädä. Muistoksi elämästä. Ei sitä aina tarvitse olla niin sliipattua ja puhtoista, sanon minä. Ei sillä, että meillä koskaan mihinkään kliinisyyteen olisi pyrittykään. Aina on vähän vaan sinne päin, ja sehän vasta kodikasta onkin. Tykkään.

Joskus mietin, mitä muut meidän huusholleista ajattelevat. Mutta vain joskus. Ei se ainakaan ystäviä ole karkoittanut, että meiltä puuttu listoja nurkista eikä ole kattovaloja paitsi keittiössä ja eteisessä.

Kyllähän kotona jo lattiat alkaisivat mattoja kaipailla. Minulla on sellainen tapa, että kesäisin en mattoile. Ja sitten talveksi jotain lämmintä lattiaan. Nyt keittiön pöydän alle sopisi joku iso matto. Olisi kodikas. Ostin jo kesällä räsymaton käytävämatoksi, mutta hän odottaa vielä rullalla.

Oli eteisessä toisen näistä tuoleista vieressä, ja siitä ehkä se verhoiluajatus sitten lähtikin. Kun katse siirtyi matosta istuimeen. Joka päivä. Minä säästän vielä mattovaihetta lopulliseen kylmään kauteen, mennään toistaiseksi villasukilla. 

Osallistuin tänään pikkusiskon kutsumana yhden pesulafirman mainoskampanjakilpailuun. Jos vaikka voittaisin sen lahjakortin, ja saisin kaikki kellarissa odottavat matot pesulapesuun. Joka ikinen kesä jää mattopyykkäys tekemättä, vain pari akuuteinta ja pienintä hinkkaan puhtaaksi, muut jäävät odottamaan. Pesen vain sen verran, että pääsee mäntysuopaa haistelemaan. Voisin ehkä ryhdistäytyä siinä ensi vuonna. On siis jo yksi uudenvuodenlupaus plakkarissa.

Hyi että, kohta on se kaamos. Ei ajatella sitä vielä aktiivisesti, eihän.

Jatketaan vielä lämpimissä syyssäissä tunnelmointia. Ihmetellään sitä, minne ampiaiset ovat kadonneet ja miksei näy siilejä kotipihalla. Toivotaan, että ensi viikonloppuna mökillä nähdään muuttolintuja. Että voidaan huiskutella niille ja toivottaa pian takaisin.

Minä teen nyt itseni kanssa töitä, että hyväksyn kesän todellakin menneen. Tältä vuodelta.

Kunhan kuukausi tai pari kuluu, voi alkaa ajatella jo seuraavaa kevättä. Yksi lapsuudenystäväni täytti nyt perässäni neljäkymmentä ja soiteltiin sen kunniaksi. Todettiin, että me ollaan onnekkaita kun voidaan - ainakin tilastollisesti ja tämänhetkisen tiedon valossa - odottaa ensi kevättä. Meillä on tuttavapiirissä niitäkin ikätovereita, joille se ei ole itsestäänselvyys. On niitäkin, joita ei enää ole.

Eli nyt muistetaan se klisee viisaus tästä päivästä iloitsemisesta. Ei pelätä kaamosta ja talvea. Eikä eletä vain kevään odottelusta, vaan tässä hetkessä. Kyllä sunnuntaisyvällisyys on hieno asia, vai mitä. Pitkästyminen voi kanavoitua joskus ihan järkevästikin, näköjään. Pitää olla ilmeisesti aikaa myös ajattelulle. Sitäköhän varten flunssat ovatkin, pysäyttämässä.