Tuli oltua tehokas

Ensin ajattelin, että kannaattako sitä nyt edes tavalliseksi viikonlopuksi mennä mökille, mutta nyt kun ollaan jo tultu takaisinkin, niin tietenkin olen toista mieltä. Hyvä, että kaihoturhautus hävisi. Pitkän kesäloman jälkeen tuntui nimittäin siltä, että pyörähtäminen maalla pe-su on pelkkää kiusantekoa. Mutta pakko tässä on taas tähän ramppaamiseen tottua. Asennekysymys. Ja pitää muistaa se fakta, että aina se aika tavallaan pysähtyy ja pulssi laskee mökkirannassa. Eli aina kannattaa mennä jos on tilaisuus.

Siellä sitä vaan niin rentoutuu, vaikken minä mitään stressiä tässä ensimmäisen työviikonkaan pohjalta ollut ehtinyt kokea. Mukavasti on mennyt arkeen paluu.

Voi ilmeisesti olla niinkin, että kun on selkeästi vain yksi kokonainen päivä aikaa mökillä, niin tulee oltua tehokas. Ainakin me saatiin eilen liiteriin turvaan suuri osa keväällä kaadetuista koivuista. Ja loput suojattiin pihamaalla ilmavasti. Ahkeruuteen vaikutti tosin mukanamme ollut ystävä, joka selkeästi rakastaa moottorisahaamista ja muinaisen kokoisia koivurungon järkäleitä. Hänen johdollaan muodostettiin ryhmätyöliukuhihna.

Ja vaikka meillä oli aina tauoilla hyvät keskustelut, niin aika kurinalaisesti ponnistettiin takaisin töihin.

Nyt on minulla pilkottavaa syysviikonlopuiksi:

Sonnustauduin puusavotan ajaksi oikein maihinnousukenkiini, että on jotain turvaa varpailla kun painavia pöllejä käsitellään. Kun roudasin sisälle takan viereen - pois tieltä liiteristä - kuivia puita, niin jo kostautui kenkävalinta. Ei ollut reikäkenkäkesän jälkeen lihasmuistissa maihareiden kömpelyys, niin meinasin lentää portaissa turvalleni. Harvoin on mennyt elämä liukuhihnana silmissä, mutta nyt meni. Näin itseni kottikärryjen vieressä niska nurin. Se oli kamala näky. Onneksi sain nitkautettua itseni takaisin balanssiin, eikä oikeastaan vääntynyt kuin vähän selkä.

Sen juilimisen varjolla sainkin kätevästi vältellä loppupäivän kaikista painavimpia nosteluja.

Ai niin, ja lisäksi sain kuin sainkin miehen laittamaan minulle verhovaijerit kasvihuoneeseen! Kyllä on kiva. Ripustin nyt syksyksi isoäidin virkkaamat pitsiverhot, jotka ovatkin aika turhaan roikkuneet aitassa, kun ei siellä kukaan nykyään edes yövy. Täytyy sitten ensi keväänä miettiä, että minkälaiset tekstiilit olisivat sekä nätit että estäisivät mahdollisten viljelmien paahtumista. Ehkä ne Ikean ohuet valkoiset aluslakanat olisivat hyvät, niitä minä olen käyttänyt verhoina ennenkin.

Oli varmaan oikein jokin "merkki", kun nämä perintöverhot osuivat olemaan juuri sopivan mittaisetkin.

Tänään aamulla kun niitä hartaana valokuvasin, tuli hetkellinen mieliteko vielä jäädäkin mökille. Minulla on vielä huomenna vapaapäivä, niin olisin voinut tulla sitten vaikka junalla pois. Mutta jostain syystä olen alkanut miettiä (liikaa) myös mökkireissujen matkakustannuksia ja eniten ärsyttää junalippujen hintataso.

Liityin tällä viikolla oikein siihen veturiklubiinkin, että jos joskus niitä tarjouksia. Minä vaan en ole koskaan ollut mikään tarjoushaukka ja hintojen seurailija, ja mökille lähtemisetkin päätän usein ihan viime tingassa. Niin, että pitääkö tässä sitten sitäkin asennetta alkaa muuttaa. Kaikenlaista sitä pitäisi ihmisen olla koko ajan kyttäämässä netistä, ei erityisemmin kiinnosta valtionrautateiden sivuilla jatkuva surffailu.

Mieluummin luen blogeja ja kavereiden facebook-kuulumisia. Niin ja ilmatieteenlaitoksen sivuilla käyn päivittäin ja ehkä joka toinen päivä kurkkaan Helsingin Sanomia. Että pitää vissiin siihen repertuaariin liittää tämä junalippuasia. Se vaan on niin tyhmää maksaa liikaa, kuten sanotaan.

Minä jo naapurin isäntääkin valmensin syyskuuhun. Että se tulee olemaan sellainen ajanjakso, jolloin hän saa minua ehkä kuskailla juna-asemalle, kun mies ei ehdi mökille lainkaan työmatkojensa takia. Mutta minähän en voi jättää yhtä kauneinta vuodenaikakuukautta mitenkään väliin, siis maaseutumielessä. Vaan eletään nyt ensin tämä elokuu ja lämpimät hämärät illat.

Välipalaksi pitää tässä raportoida oikein, kun mies oli polleva chilistään. Minä olin menossa kuvaamaan Japanialaisen Puutarhan Heikki-Hämähäkin tuotantoa, niin pitikin ensin dokumentoida miehen maustekasvi. Ihailkaa nyt ja kehukaa, niin on miesväki tyytyväinen, tuollahan sitä talven kastikkeet maustellaan varmaan:

Miehet suunnittelivat ensin, että kannetaan pilkkomisiaan odottelevia pöllejä suoraan rantasaunan läheisyyteen. Jokin tilataideideakin siinä keskustelussa vilahti. Tietävät toki minut, että esteettisyysmomentteja arvostan. Eikä sellaisia mielestäni edusta mitkään pressuviritelmät välittömässä näköpiirissä. Olisin halunnut nähdä sen tilataiteen kyllä.

Vaan päättivätkin toisin sitten eilen, ilmeisesti käytännöllisyys voitti. Eikä minun nyt tarvitsekaan raahata klapikonetta saunapolulle koko syksynä. On tavallaan ehkä yksi onnettomuusaltis hetki pois laskuista, ja hyvä sitten vissiin niin. Vaikka olisin minä voinut klapeja tehdessäni samalla nauttia rannastakin ja vaikka saunanlämmityksen haisusta.

Toisaalta Lahjasta (klapikoneen nimi, kun sain sen pari vuotta sitten lahjaksi, minulla on tämä joitankin ystäviäni ärsyttävä tapa nimetä asioita, Helmikaara, Neiti-Näpsä ja Lahja... jne.) lähtee nyt aikamoinen kitinä ja melske, että ei se ihan sopisi veden ääreen sellainen äänimaailma. Pitää öljytä hänet ensi kerralla. Ihan omaankin korvaan ottaa se ääni.

Minusta oli hellyyttävää katsella miesväen suunnitteluhetkeä:

Sitten eilen illalla vielä kaiken puuhomman, saunomisen ja syömisen jälkeen päätettiin tehdä veneretki. Minun teki ihan hirveästi mieli kajauttaa järvenselällä Katson sineen taivaan, sillä oikeasti tänä viikonloppuna alkoi näkyä taas tähtiä ylhäällä. Periaatteessahan sitä voisi tehdä sitten syyspimeässä tähtienkatselusouturetkenkin, eivät olisi puidenlatvat ihailun tiellä niin kuin pihamaalla.

Pitää vaan muistaa jättää rantaan lyhtyjä, jotta näkee tulla takaisin. 

Toinen paikka, jossa voi syystaivasta ihailla on tietenkin kasvihuone ehkä. Vaan kyllä se on niin hienoa ihan paljaan taivaan alla, että ehkä minä säästän lasipalatsini myrskytunnelmointiin ja glögihommiin. Onneksi niihin on vielä aikaa, glögiä vaativiin lämpötiloihin, mutta on niissäkin sitten oma viehätyksensä.

Kaikessa on. Hienoa kun keski-ikä on tuonut tullessaan - tai oikeammin vienyt mennessään turhat kitisemisen tarvetilat. Vuodenajat ovat kaikille samat, ja niistä voi myös nauttia. Olen minä tästäkin vouhottanut ennenkin. Sitten kun minä en enää kyllästy tammi- ja helmikuuhun, olen saavuttanut inhimillisen kehitykseni huipun ehkä. (Nyt kun tänä kesänä olen sitä huussiakin tyhjentänyt, niin ei olekaan pitkä matka täydellisyyteen.) On mukava huomata, että ajattelen lämmöllä myös syksyä nykyään.

Juttelin siitä keväällä bussipysäkillä yhden erittäin iäkkään naisen kanssa. Puhuttiin ensin, että miten ihana oli kevät. Ja sitten rouva kertoi, että hän on vanhemmiten alkanut pitää vielä enemmän syksystä. Hän on minun idolini.

Kun kannoin klapeja sisälle mökkiin, havaitsin että meillä asuu tuvan ikkunassa aika iso hämähäkki. Oikein päivysti siinä ja valvoi pinoamistani. Minähän en näitä kahdeksanjalkaisiakaan tykkää listiä, mutta jotenkin tuli tunne että hän voisi kyllä kuulua mieluummin talon ulkopuolelle. Miten minä sitten joskus edes pesen ikkunat, jos ovat hänen verkkonsa niiden peittona? Pitääkö ensin imurin kanssa husoa?

Hyvä tietenkin, että pitää kärpäskannan aisoissa, en minä sillä. Pitää varmaan keksiä jokin luomuratkaisu seuraavilla mökkikerroilla. Ajatella, jos hän vaikka keksii lisääntyä ja ovat hirret kakaroiden ja verkkojen peitossa jo ennen kaamosta. Täytyy selittää, että talo on ihmisten ja pihamaa ötököiden.

Näyttää hänelle Heikki-Hämähäkin tuotokset vähän niin kuin vinkkinä pihaelämän ihanuudesta. Hienosti ilta-auringossa kimalteli Heikin verkko Japanialaisen Puutarhan kuolleessa bonsairuusussa. Enhän minä sitä kuivaa oksan näköistä tikkua voi nyt ollenkaan perata pois - siis sitten kun ylipäätään saan käyttää aikaa puutarhatöihin - kun se on niin hienosti verkotettu.

Onkohan hämähäkeillä mitään muuta ekosysteemifunktiota kuin muiden hyönteisten saalistus ja syönti? Viisaammat, valaiskaa.

Juuri töissä juttelin ystävän kanssa, että miten minun nuoruuteni lukkikammo on oikeastaan väistynyt. Työkaveri ei pysty edes ulkohuusseissa asioimaan, kun pelkää ihan oikeasti hämähäkkejä. Elämää rajoittava taipumus. Vielä lukioikäisenä minullakin oli oikein vaisto ja tiesin etukäteen, koska kerrostalokodissamme oli sisällä pitkäsäärinen hämähäkki. Pelkäsin ja kammoksuin, suihkutin Raidin puutteessa heihin hiuslakkaa kun en uskaltanut muulla tavoin käyttää väkivaltaa. Nyt kyllä kaduttaa oma julmuuteni. Saankohan ikinä anteeksi maailmankaikkeudelta.

Ihan niin kuin minulla olisi ollut vielä yksi ajatus jaettavaksi, mutten muistakaan sitä nyt. Ajattelen vain, että pitää muistaa laittaa viestiä mökkinaapuriin, että Rouva varmasti hakee kasvimaaltamme salaattia ja poimii vähät mustaviinimarjat viikon päästä jos ja kun me jäädään vissiin kaupunkiin. Tomaattiasiat tuli eilen puhuttua sentään. Ja naapurin isännän kanssa myös toisiamme kehuttiin ainakin puolen vuoden tarpeiksi, heidän takapihansa terassilla istuttiin kun poikkesin polttopuuasioissa.

Kiusoittelin pikkuisen, että onkohan meillä tänäkin vuonna pikkujoulut. Lähestyvä syys oli siis kovasti puheissa jo läsnä. Rouva oli löytänyt paljon kantarellejakin, pian on muiden sienten aika. Saisinkohan minä tänä syksynä sienikurssin. Se olisi mukavaa.

Tänään kotimatkalla pysähdyttiin kesäretkihenkisesti Visuveden kanavalla syömässä lettuja. Suosittelen! Taas tuli uusi tuttavuus sieltä. Hänen vinkistään ajoimme kiepin vieläpä Muroleenkin kanavan kautta, ja siellä minä sain hyvää pikkufirmajäätelöä. Oikein onnistunut retki.