Purkaus (Lukunurkka.)

Mikäänhän ei näytäkään olevan mainiompi tapa viettää tukalan helteisiä viimeisiä lomapäiviä kuin lukemalla Islantiin sijoittuvaa romaania. Minulla kävi mieletön säkä, kun sain kirjan eilen suoraan kotipostilaatikkoon blogikaveri Pihinaiselta. Kiitos! Innostuin hänen kirjaraportistaan niin, että halusin heti nojatuolimatkalle Islantiin, ja nyt olen ahminut kirjan läpi puoli-ilkosillani tuulettimen virissä aina välillä lukuasentoa vaihdellen.

Ensinnäkin täytyy myöntää, että olen hyvällä tavalla kateellinen Anna-Kaari Hakkaraiselle. Kirjoituslahjoista tietenkin, todellakin. Mutta myös siitä, että hän on tehnyt elämässään sellaisia valintoja, että saattaa noin vaan tuottaa uskottavan romaanin niinkin epäsuomalaisesta maisemasta kuin pienestä tuliperäisestä saaresta kaukana siellä jossain. Purkaus (2014) kaikkine yksityiskohtineen sattui juuri sopivaan mielenmaiseman saumaan ainakin minulle, tai siis täytti ehkä mökkikesän jättämät pienet kaukokaipuiset aukot.

(Tai tuskin Hakkarainen tuosta noin vaan on teostaan luonut, se on vaatinut ison taustatyön, mitä arvostan suuresti. Jos minä olisin kirjailija, veikkaan että olisin taustahommissa tosi laiska.)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että juuri Islannin luonto ja sen arvaamattomuuden keskellä asuminen kiinnosti jostain syystä nyt eniten. Se merkitsi teoksessa myös välitöntä yhteyttä päähenkilöiden tunne-elämiin ja niiden liikkeisiin. Tai niin minä sen lukijana ainakin koin. Sorrunkohan nyt ylisanoihin, jos väitän että myös Birkin, Kjarrin ja Vigdiksen mielissä liikehtivät aika isot ja varsinkin selittämättömät mannerlaatat. 

Niin tekisi mieli kertoa juonesta enemmänkin, mutta koitan olla pilaamatta muiden lukukokemuksia.

Minullehan suurta merieksotiikkaa edustaa vanhojen
veneenluukkujen kokoelma seinällä...

Symbioottinen ystävyys, omistamisen halu, rakkauskin ja kuitenkin luopumisen väistämättömyys. Harkitsemattomat vaikeasti pidettävät lupaukset. Sellaisia teemoja minä lukiessani huomasin mielessäni pyöritteleväni. Ja nyt kirjan suljettuani näköjään mietin, että ovatko ne yleismaailmallisia vai korostuvatko pienissä yhteisöissä. Sellaisissa, joissa näyttää olevan vain omalaatuisia ihmisiä. Vain kummallisuus on tavallista niissä, huomasin pohtivani näin helsinkiläisen tavispikkuporvarin näkökulmasta.

Jokin ihmeellinen karuissa villapaitaihmisten kylissä on minua aina ajatuksen tasolla viehättänyt. Tietenkin ihastus perustuu enimmäkseen romanttisiin mielikuviin, ja tämä romaani alleviivasi minulle juuri sitä. Ei ollut pelkkiä somia tuulenpieksämiä taloja ja ahavoituneita täyspäisiä ihmisiä jalat maassaan. Oli monta mielipuoleksi leimattua tyyppiä ja ihmeellistä ydinperheiden sisäistä - niin - ajattelemattomuutta, tekisi mieli kirjoittaa, mutta saattoi se olla hyvää tarkoittavaa elämän eteenpäin saattamistakin, tai jotain itselleni vierasta väistämätöntä pakkoa.

Ihmisten lähdöt saarelta "mantereelle", joksi Islantia kutsuivat, tapahtuivat sen enempiä selittelemättä. Jopa ilmoittamatta. Saarelle jäävien osuudeksi jäi odottaa läheisten yhteydenottoa tai paluuta. Joillekin jääminen oli itsestäänselvyys. Minulle tuli tunne, että juuri siksi että piti odottaa. 

Mutta ei se tarinan suurinta antia minulle ollut, eikä varsinkaan mikään pääteema. Ihmettelin vain. Jokaisen valintoja, oikeastaan - ja sehän tämän kirjan lukemisesta juuri mielenkiintoista tekikin, miljöön lisäksi. Epätavanmukaisia ihmisiä epätavallisine valintoineen räjähdysalttiin maaperän päällä elämässä, arvaamattoman meren rannalla. Hui. Ei siinä tarvinnut lukijana paljon pinnistellä, vaan mielenkiinto pysyi hyvin yllä.

Kuulostan näköjään tosi monimutkaiselta vältellessäni sitä kuuluisaa spoilaamista.

Sain myöskin oppia, että oli raparperia ja horsmia. Vaikka samaan aikaan mietin - niin kuin sen ihmisten omituisuudenkin kohdalla - että hetkinen, tässähän luetaan kuitenkin fiktiota. Minähän nimittäin suorastaan imin (vaikka inhoankin tuota sanontaa imeä) kuvauksia kuin olisin lukenut faktakirjaa islantilaisesta pikkusaaresta. Saattaahan siellä ollakin oikeasti niitä ryppyisiä kivoja kalastajia ja varpukasveja, joita ei nyt tässä kirjassa varsinaisesti mainittu.

Mutta ennen kaikkea se tuliperäisyys, jään ja maapallon sisämahlan yhdistelmä ynnä meri. Miten samaan aikaan puhuttiin mannerjäästä ja sulista lämpimistä läikistä keskellä lunta. Ja jylhyys. Kyllä siinä meidän mökkimaaston jääkausisiirtokivet kalpenevat, jos ihminen heiluttelee jalkojaan tyhjyyden yllä ja katselee meren pintaa, jota parhaillaan vedenalainen tulivuorenpurkaus elävöittää. 

Kyllä minä vähän sitäkin mietin, että miksi jotkut menevät sinne asumaan. Samalla pohdin, että mahtaa se olla kaunista. Että jos joskus itse menen Islantiin käymään, onko se riski että haluankin jäädä.

Puhumattakaan siitä, että menee köyden varassa lunnien pesille. Tai että tuntee jokaisen seinämälohkareen niin, ettei putoamisen vaaraa muka edes ole. Niin. Ihan intiaanimeininkiä. Ihailen.

Minä, joka pelkään tavallista ukkostakin saisin varmaan äkillisen vessahädän ihan normaalin kuumanlähteen vieressä. Puhumattakaan, jos tanner jatkuvasti saattaisi täristä pikkumaanjäristyksiä, joihin romaanihenkilöt olivat tottuneet. Koko ajan olisi taju pois, vaikka samaan aikaan tekisi mieli ihailla. Hyvä kaukomatka oli minulle tämä. Mahtavat kuvaukset!

Maja. Emalimukit, kynttilät ja myrskylyhdyt siellä - niin ne olivat tietenkin romanttisia. Mutta mitä ne päähenkilöille merkitsivät, oli ehkä jotain muuta. Niiden ja luonnon kanssa kasvettiin aikuisiksi, eikä maailmasta tainnut tulla yhtään yksinkertaisempaa.

Ystäväni kävi Islannissa heinäkuun alussa.
Sain luvan lainata pari kuvaa, kiitos!

Kyllä tämä lukukokemus kannatti. Varsinkin sain uutta puhtia kaikkeen lukemiseen ehkä nyt taas pitkähkön toiminnallisen kesän jälkeen. On niitä perikunnan kirjoja ja muitankin jäänyt koskemattomiksi nyt lomakautena. Hienoa, että jaksoin taas pysähtyä.

Mutta - laitan siis kirjan kiertoon, tietenkin! Kun itsekin sen sain. Eli ken on kiinnostunut saamaan sen postissa itselleen, niin ilmaiskoon sen kommentilla tai sähköpostilla. Siviilikaverit vaikka facebookissakin. Minä laitan tulemaan sen sitten. Kyllä oli kiva tällainen itselleni täysin uusi kotimainen kirjailijatuttavuus ja hyvä kirja. Melkein pitää etsiä käsiin Hakkaraisen esikoisteoskin. Tämä Purkaushan oli siis toinen kirjailijalta ilmestynyt romaani. 

Sen siitä saa, kun jumittuu pölyisten perintökirjojen ääreen. Pidänköhän tulevan syksyn taukoa niistä.

Kyllä minunkin tänne pitää vielä päästä.
Edelleen ystäväni kuvasatoa.