Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Lukunurkka.)

Lomalla, kun minun piti koko ajan saada olla ulkona niin Apulainen linnottautui sisälle tupaan köllöttelemään puusohvalle ja lukemaan. Kun kävin siinä aina jotakin asiaa muka toimittamassa, niin hyttyssuojana olleen torkkupeiton alta kuului vain että on menossa jännittävä kohta, että pian kun kirja on luettu loppuun, niin sitten on minun vuoroni tulla kuulluksi. Eipä silti, tuskin minulla mitään tähdellistä sanottavaa olisi ollutkaan. 

Mutta mielenkiinto kirjaan heräsi.

Sehän oli siis tämä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2009), eli tuttavallisesti meidän perheessä vain Satavuotias. Olin minä siitä aiemminkin jo kuullut, mutta koska olen nykyään laiska lukemaan lehtiä, niin artikkelit olivat sujuvasti menneet ohi silmien. Ja lukupäätöksen tehtyäni sivuutin ne tietoisesti, ettei synny ennakkokäsityksiä. Tästähän on kirjoitettu aika paljon, eikä vähiten sen vuoksi että kirjan filmatisointi on saavuttanut kuulemma huippusuosion. Siis maailmanlaajuisesti.

Niinpä Apulainen mökkinetin kautta uusi kirjastolainansa ja jätti opuksen pyynnöstäni minulle, ja nyt se on luettu, eilisiltana loppuun. Onkin vähän tyhjä olo, että mitä nyt seuraavaksi. Niinhän aina viihdyttävän kirjan jälkeen käy. Toisaalta olen helpottunut, koska teos painoi aika paljon olkalaukussa työmatkoilla, mutta kun ei tehnyt mieli ottaa mitään muutakaan bussilukemiseksi sillä - Apulaista mukaillen - oli aina menossa jokin jännittävä kohta.

Ei ollut yhtään tylsää hetkeä sen jälkeen kun Satavuotias tosiaan karkasi ikkunasta, vaikkei hän lukijalta missään vaiheessa kadonnutkaan.

Kamalan hauskaa oli pitkästä aikaa lukea seikkailuromaania. Sellaiseksi minä tämän nimittäin luokittelisin. Jotenkin olen aina ajatellut, että en ole mikään seikkailufantasioiden ystävä. Ainakaan fantasioiden. Mutta tarkemmin ajateltuna, pidinhän minä aikoinaan Forrest Gumpistakin, varsinkin kirjana. Tässä on jotain samaa, ja siitä tuli jo lukukokemukseni alkuvaiheessa puhuttua ystävänkin kanssa.

(Mutta itse fantasiakirjallisuuden kanssa en kyllä ole sinut ollenkaan, pitää olla tarinan jotenkin sidoksissa oikeaan maailmaan, jää meikäläiseltä kaikki vampyyrikirjat ja sensellaiset kyllä koskematta, olen ihan suorastaan allerginen niille.)

Allan Karlssonin (siis Satavuotiaan) tarinasta tosin puuttuivat - siis Forrest Gumpiin verrattuna - isänmaalliset ja henkilöhistorialliset nyyhkymomentit, huomasin itsekin vaikka kuulin senkin tosiasian ensi viisaammalta ystävältä. Enkä minä sitä lukiessani ajatellut, vaan vasta nyt jälkikäteen. Mielestäni se on vain hyvä asia, että ei yritetä vedota lukijakunnan tunteisiin turhaan, vaan tehdään yksinkertaisesti huikea tarina.

No, huikea ja huikea - jaa. En minä välttämättä ihan sitä sanaa käyttäisi, niin överiksi Satavuotias joissain kohdissa meni, että oli vähän jo lässähtämisen vaiheilla. Mutta jotakin Jonasson teki oikein, kun minun teki kuitenkin mieli lukea vaan lisää ja selvittää kertomuksen seuraava käänne. Ja niitähän riitti, käänteitä. Sekä nykyajassa että Allanin varhaisemmissa elämänvaiheissa. Tuli siinä samalla kerrattua 1900-luvun historiaa mukavalla tavalla.

Eniten minä ehkä ihastuin Satavuotiaan asenteeseen, sekä itsensä päähenkilön että tarinan mukana henkilögalleriaan asettuvien sivuhenkilöidenkin tapaan tutustua ja ystävystyä ennakkoluulottomasti. Vaikka tässä olikin nyt kyse eräänlaisesta sadusta, niin ainahan sellaisestakin voi oppia. Miten paljon lempeitä ihmisiä! Hekin, jotka ensin muka ovat vaarallisia ja uhkaavia, niin hekin osoittautuivat tavallisiksi perheenkaltaista ystävyyttä arvostaviksi tyypeiksi, joiden kanssa juodaan pullakahvia ja drinkkejä.

Pitäisiköhän minun huolestua, kun Apulainen piti Allanin ja minun käsitystäni mm. drinkeistä hyvin samankaltaisena. Että esimerkiksi sellaiset ihmiset, jotka eivät missään nimessä voi ottaa päivän ensimmäistä lasillista ennen puolta päivää, ovat jotenkin epäilyttäviä. Kyllä minä tosiaan niinkin vähän ajattelen, vaikka yleensä kyllä odotan iltapäivään... 

Jonasson kirjoitti lämpimästi ihmisten inhimillisesta höpsöydestä - piirteestä, jota minä lajitovereissani arvostan suuresti. En varmaan pilaa kenenkään lukukokemusta, jos nyt sen verran paljastan että esimerkiksi rikollisliigan nahkaliivin selkämykseen oli Violencen sijasta kirjailtu Violins, kun gangsterin tyttöystävällä oli vähän huono englanti. Eikä liigan jäsentenkään kielitaito paljon päätä huimannut. Ja se, mitä tästä viulukirjailusta seurasi oli myös hihitystä vaativa pikkujuonne itse tarinassa.

Ja näitä söpöjä hölmöläisten sössimisiä kirjassa riitti, ja lukijallehan tuli ihan empaattinen olo - varsinkin kun niistä huolimatta asiat päätyivät aina enimmäkseen hyvälle tolalle. Ei ollut turhaa murhetta oikein kellään, tai jos olikin niin kertomuksen myötä ne saivat yleensä lohdullisen käänteen. Sellaisesta minä pidän, olen suuri onnellisten loppujen ystävä.

Lukiessani minä mietin, että minkälainen rento ja tietävä kirjailija pitääkään olla, että ylipäätään keksii tällaisen tarinan. Ja kuinka paljon pitää tietää - liikuttiinhan tässä tosiaan sadan historiallisen vuoden läpi - vai kuinka paljon Jonasson veteli faktoja hihoistaan. Sitten minä jäin miettimään, että olisihan se mahtavaa elää itsekin satavuotiaaksi ja kokea paljon. Se nyt vaan on meikäläisen geeneillä mahdotonta ja kun tähän keski-ikään mennessä en ole vielä mitään valtavan suuria seikkailuja kokenut, niin alkaisi tulla jo kiire. Mieletön elämä Allanilla.

Minä tiedän parikin iäkkääksi elänyttä henkilöä, joiden elämästä saisi kyllä melkein vastaavan teoksen. Yksi heistä on 91-vuotiaana kolme vuotta sitten poisnukkunut anoppini. Voi herranjestas. Jos elämä alkaa sillä, että matkustaa keskosena kenkälaatikossa Karjalasta Lappiin, niin eihän siitä voi tulla muuta kuin pippurinen ja hillitön 90 vuoden kokonaisuus. Se pitäisikin muuten ehkä kirjoittaa ylös, jäänpä miettimään. Hänen elämäntarinaansa kunnioittava teos vaatisi kyllä muun muassa taustatyömatkan rikkaan liikemiehen tiluksille Marokkoon ja sellaisen pöydillätanssimisjuhlinnan äitienpäivänä, että saisin porttikiellon Populukseen, niin kuin itse päähenkilöllekin kävi, kuulemma.

Taidan olla liian vellihousu moiseen. Minulle seikkailua edustaa se, että pysähdytään mökkimatkalla jollekin eri taukopaikalle kuin ennen. Hohhoijaa, olenkohan vähän tylsä ihminen. Epäspontaani ja turvallisuutta rakastava, varmanpäälle pelaaja, joka pelkää kaikkea mitä ei ymmärrä. Pitäisiköhän minun yrittää alkaa kehittyä johonkin toiseen suuntaan, niin olisi kuolinvuoteella muutakin kerrottavaa kuin Ryötönperän polttopuusavotat.

Ei siis mikään turha kirja, kun laittaa tällaisiakin ajatusketjuja liikkeelle. Sehän se taitaa minulle lukemisen suola juuri ollakin, että kirjailijan kirjoitustaitojen lisäksi alan pohtia itseäni ja elämääni joltain tuoreelta kantilta. Kanavoituu se sitten muutokseksi tai ei. Yleensä ei.

Seuraavaksi - siis uuden hyvän kirjan lisäksi (otan vastaan vinkkejä) - haluan nähdä Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi -elokuvan. Kun kävin varastamassa yllä olevan kuvan Finnkinon sivuilta, niin sain jo huomata ettei ainakaan norsuyksityiskohtaa oltu ohitettu. Hyvä! Sitäkin minä nimittäin pohdin lukiessani, että mitähän kaikkea ovat joutuneet ohittamaan elokuvaa tehdessään.

Muistan, että Forrest Gump -filmistä puuttui monta hysteeristä käännettä, joista olin lukiessani nauttinut. Kyllä minä sen ihan ymmärrän, että muutamat mutkat täytyy vetää suoriksi kun elokuvia tehdään. Minä en vaan osaisi sellaista hommaa, että pitäisi esimerkiksi sivuhenkilöitä yhdistää tai poistaa tai tapahtumia sivuuttaa. No, ehkä yhdet tai kahdet pullakahvit tästä Satavuotiaasta saattaisin voida jättää pois.

"Nainen katsoi eteensä ilmestynyttä sekalaista seurakuntaa: vanhus, puolivanhus ja... varsin tyylikäs mies, hänen täytyi myöntää. Vielä oikean ikäinenkin. Poninhäntä ja kaikki! Hän hymyili itsekseen ja Julius luuli hänen jo näyttävän vihreätä valoa, mutta hän sanoikin:
- Tämä ei ole mikään hemmetin hotelli.
No voi sun, ajatteli Allan. Hän olisi tosiaan kaivannut ateriaa ja sänkyä. Eläminen otti voimille, kun sitä oli lopulta päättänyt jatkaa vielä vähän aikaa. Sanottiinpa vanhainkodista mitä tahansa, siellä ei ainakaan joutunut rehkimään paikkojaan kipeäksi.

Juliuskin näytti surulliselta ja sanoi, että vieraat olivat eksyksissä ja väsyksissä, ja he olivat tietenkin valmiita maksamaan jos vain saisivat jäädä yöksi. Ruokapuolen he voisivat pahimmassa tapauksessa hypätä kokonaan yli.
- Saat tuhat kruunua per nuppi jos annat meille yösijan, heitti Julius summassa.
- Tuhat kruunua? Toisti nainen. -Oletteko te pakomatkalla?
Julius sivuutti naisen nappiin osuneen kysymyksen ja selitti uudestaan, että he olivat tulleet kaukaa ja hän kyllä pärjäisi vielä jonkin aikaa, mutta tämä Allan tässä oli jo vanha.
- Minä täytin eilen sata vuotta, Allan sanoi surkealla äänellä.
- Sata vuotta? nainen sanoi melkein kauhistuneena. - Johan on piru.
Hän vaikeni ja näytti miettivän asiaa.
- Ei saakeli, nainen sanoi lopulta. - Kai te sitten voitte jäädä. Mutta tuhansista kruunuista ei puhettakaan. Kuten sanoin, minä en pidä mitään hemmetin hotellia.

Benny katsoi häntä ihaillen. Hän ei ollut koskaan kuullut naisen kiroilevan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hänestä se kuulosti viehättävältä.
- Kuulehan kaunotar, hän sanoi. - Saako tuota koiraa silittää?
- Kaunotar? tuhahti nainen. - Oletko sinä sokea? Mutta sen kun perhana silität. Buster on kiltti. Saatte jokainen oman huoneen yläkerrasta, täällä on paljon tilaa. Lakanat ovat puhtaat, mutta varokaa, lattialla on rotanmyrkkyä. Ruoka tarjotaan tunnin kuluttua."

Löysin tarinaan sopivan graffitin Tuusulantien alta.

P.S. Minullehan siis näinä päivinä seikkailua edustaa myös kesän ajan kotipihassa lähes kastelemattomina selvinneet tomaatit, joiden mutanttihedelmien ja niiden symmetristenkin punehtumista nyt odottelen. Heidän seurailemisensa on osa jokapäiväisiä kaupunkikotirutiinejani, kun en muihinkaan puutarhahommiin ole vielä punkkien pelossa uskaltanut ryhtyä. Että näin meillä.