Keksimään en lähde.

Kotistudiossa pimeäkuvauksen harjoittelua.

Elämälle kiitos vuorotyöstä, joka mahdollistaa arkivapaat ja ulkoilun mah-ta-vas-sa marraskuun säässä! Vielä viime viikonloppuna ja päivävuorojen iltoina olen tuskaillut pimeyttä, opetellut käyttämään kameran automaatiota hämäräkuvaukseen. Miten tylsää. Tänä aamuna kun heräsin, ei tarvinnut yhtään miettiä päivän agendaa. Se oli ulos, ulos ja ulos. Ihanaa.

Palasin kotiin farkunlahkeet kurassa, lenkkarit litimärkinä ja 74 uutta valokuvaa muistikortilla. Onnellisena.

Ihan kuin kevät. Meinasin jäädä pellolle köllöttelemään kun aurinko lämmitti. Mutta sitten minulle tuli jano. Enkä nyt puhu viinistä. Tuli yhtäkkiä tuoksujen keskellä makumuisto mummin sokeroimattomasta puolukkamehusta. Ja sen jälkeen tuli kyllä ikävä mökillekin. Voi olla, että menen sinne vasta kuukauden päästä, jos valitsen ensi viikolla päiväretken Tallinnaan Sudeettisavolaisen kanssa. Mietittiin, että se voisi olla aika kiva laatuaikatapahtuma ja samalla hakisin Ryötönperälle keskikaamoksen juhlaliköörit.

Mökin pihalle muuttanutta puuhella-Helenaa haluaisin mennä jo katsomaan, mutta hyväähän kannattaa aina odottaa. Siispä kävelyraporttini. Kissa yrittää kiivetä syliin ja tietokoneen päälle, katsotaan miten selviän. Ajatukset pikkuisen harhailevat - niitä minulla on ollut paljon nykyään. Mutta sehän ei teille lukijoille ole mitään uutta. Hyvä kun on tällainen mahdollisuus jäsentää.

Mietin kävelylle lähtiessäni, että olenko viimeksi keväällä käynyt perinteisellä retkelläni talleilla, siirtolapuutarhassa ja joenrannassa. Täältä blogistahan sen voisi toki tarkistaa. Kun elää vuosia samalla asuinalueella, niin sitä näköjään suorittaa toistuvasti myös tiettyjä rituaaleja ulkoillessaan. Hyvä, että on monta suuntaa, mihin lähteä - mutta suosikkisuuntani on kyllä aina hevoslaitumet.

Vaikka nykyään tulee kyllä hyvänä kakkosena se toinen suunta, jossa on laadukas kirppari ja uurnalehto. Ja Alko sekä Lidl, jossa voi leikkiä olevansa ulkomailla. Tänään oli joka tapauksessa se maalaisempi olo. Kaipasin - ja sain - inspiraatiota piha-asioihin, siis eläinkontaktien ja valohoidon lisäksi. 

Kosketin mm. tuota turpaa. Se oli pehmeä, tietenkin:

Linturintamalla on näinä aikoina aika mainiota. Olen turhan ennenaikaisesti aloittanut jo kotipihan tirppojen ruokinnan, tunnustan. Kiva, kun käyvät myös katsomassa minua ikkunan läpi, kopistelevat karmiin ja ovat hyväntuulisia. On kissoillakin ohjelmaa sitä seuratessa. Kävelyllä jumahdin melko pitkäksi ajaksi muutamien varpuspusikoiden ääreen ja jäin miettimään, että on se hyvä että kuljeskentelen tuolla retkilläni enimmäkseen itsekseni. Kyllä olisin tylsää lenkkiseuraa hikeä tai juttukaveria kaipaaville.

Parasta ulkoilussa on nimittäin nimenomaan se pysähtely ja asioiden tarkastelu.

Kyykistelin siirtolapuutarhassa koskemaan yhtä tosi kummallista maksaruohoa, joka oli vielä ihan aamukohmeessa. Tuijotin pitkään erästä sammaloitunutta postilaatikkoa. Vaaleanpunainen pikkumökki vei huomioni useaksi toviksi, puhumattakaan oranssia hohkaavasta peltosängestä. Sen reunalla otin hetken aurinkoa ja laitoin tekstiviestin, kun oli pakko jollekin raportoida hienosta hetkestäni.

Yhdellä sorsalla oli ponteva kylpyhetki. Sen seuraamiseen meni ainakin 10 minuuttia:

Sain facebookissa sellaisen siellä kiertävän positiivisuushaasteen tänään. Pitää keksiä kolmena päivänä kolme positiivista asiaa ja haastaa muita mukaan. Sitäkin mietin kävellessäni ja meinasin, että laitan tänään jakoon heti kaikki kuusi. Kuusi! Missä ovat matematiikan taitoni. On se herranjestas hyvä, etten ehtinyt julkisesti julistaa "kaikkia kuutta" jakoon.

Laskutaidoillani vitsaillaan muutenkin jo ihan riittävästi. (Eikös siitä nyt kuitenkin siis tule yhdeksän, jos kolmena päivänä kolme... Hmm.)

Minä hahmotan hyvin tilat, tunnelmat ja mielestäni mittakaavatkin, mutta numeroihin kykyni ei liity mitenkään.

Ilmoitin facebookissa että tänään ilonaiheita olivat vapaapäivän ulkoilusää, poseeraavat pikkulinnut ja uusi työkaverin minulle valitsema ensi vuoden almanakka. Siitä tekin näette kuvan lopussa. Muita hyviä ilmoitusasioita olisi ollut esimerkiksi se, miten sain eilen hammaslääkärin kontrollikäynnillä mukavia uutisia ja jopa kehuja. Minusta ei tulekaan ihan vielä hampaatonta kassialmaa. Lääkäri käski olemaan hysterisoimatta. Kyllä sellaista ukaasia mielellään tottelee.

Teki mieli rehennellä julkisesti myös hammaslääkärin jälkeisestä palkinto-ostoksesta. Minulla oli hetki aikaa ennen töihin menemistä siinä välissä, ja poikkesin keskustassa kirpparille. Vaikka se kyseinen putiikki onkin mielestäni kallis, eikä valikoima ole edes hyvä. Löysin yhtäkkiä hempeän neuleen. Kanervan värisen. Ja se maksoi kuitenkin vain 4,70.

Sekin on sisällytetty loppukuvan asetelmaan. 

Töissä sitä sitten työkavereille esittelin ja totesin, että sen verran on kinkeli malli, ettei voi mahan pömpötyspäivinä ainakaan käyttää. Pitää olla solakkuuspäivä. Positiivisuushaasteeseen olisin voinut myös kirjoittaa sen, että työkaveri ilmoitti ettei oikein muista nähneensä sellaista päivää, jolloin minä olisin ilmaantunut toimistoon maha pömpöllä. Sanoin, että aamuvuoroviikoilla (jolloin elimistö ei ehdi mukaan työtahtiin) minä käytänkin yleensä löysiä vaatteita.

Jos nyt en ole vartaloa nuolevien asukokonaisuuksien ystävä sellaisinakaan aikoina, kun on syöminen unohtunut. Mutta olihan se mukava saada kuulla, etten ole pulleva. Toisaalta, lihaisammat ihmiset ovat perinteisesti niitä hyväntuulisimpia.

No mutta. Keksin, että jos hempeilyneule tällaiselle mustaan pukeutuvalle ihmiselle jääkin käyttämättä, niin annan sen sitten Apulaiselle. Oikein näen jo, miten hyvin sopii! No nyt tuli ikävä Apulaistakin.

Se uusi almanakka herätti paljon ajatuksia ja sanomisia. Varsinkin siitä syystä, että kun työkaveri lähti kalenterikauppaan koko työyhteisön puolesta, niin minä ilmoitin että valitse minulle jokin vähän pienempi tänä vuonna. En enää halua turhaan kanniskella A5-kokoista mukanani, eli ei irtolehtiä niihin kansiin vaan uusi käsilaukkuun sopiva malli. Sanoin, että valitse jokin sellainen minulle sopiva.

Sain ihastuttavan Muumi-kalenterin, jossa ei ole yhtään muovitaskua. Ei ole ensi vuonna pelkoa, että visalasku pyörisi koko ajan mukana! Erittäin hyvä merkki.

Ihastuttavuuteen liittyen positiivisuushaasteeseen voisin myös kirjoittaa sen, minkä moni ystävä on opiskellut marraskuusta. Ennen vanhaan sitä on kuulemma pidetty uuden alkuna, vuoden ensimmäisenä kuukautena. Eikä siis kaiken loppuna. Minä julistin tätäkin faktaa eilen töissä ilmoittaen ottaneeni tämän asenteen. Tai siis eihän se mikään asenne ole, jos kerran historian viisaat ihmiset ovat niin päättäneet.

Marraskuu olkoon tästä lähtien uusi alku!

Heikki Salo ystävineen on tietenkin viime aikoina jakanut Marraskuu-biisiä sosiaalisessa mediassa ahkerasti. Minäkin siitä tykkään, ja etenkin laulun luomasta kollektiivisesta mustasta huumorista. Erityisesti ilahdutti kuitenkin, kun Heikki ilmoitti alkavansa tekemään nyt biisiä Lapuan purkutyön alla olevasta Matkahuollosta. Sen saamme kuulla helmikuussa. Ihailen sitä, miten lauluja tehdään muistakin asioista kuin romanttisista ihmissuhteista.

Biiseistä tuli mieleen lokakuun loppu. Olin erityisen nostalgisella tuulella, välillä tuskastuttavan surumielinen. Itsekin oikein huolestuin kun itketti. Saattoi johtua pyhäinpäivän läheisyydestä. Minähän harvoin kuuntelen musiikkia. Mutta olin mökkimatkalla kuullut radiosta Apulannan - vai mikä lieneekään kokoonpano nykyään - kipaleen valoista pimeyden reunoilla. Ihastuin sekä raskaaseen sointiin, että varsinkin sanoihin.

Kuunnelkaa: Valot pimeyksien reunoilla.

Tai varmaan olettekin jo kuunnelleet, mikäli yhtään aikaamme seuraatte. Minähän en juurikaan seuraa. Biisi sopii hyvin tähän vuodenaikaan, mutta myös elämän kokonaisuuteen. Oma suosikkikohtani on se, jossa selitetään miten pelot ovat toiveiden peilikuvia. Minähän olen hyvä pelkäämään. Eli siis varsin toivorikas ihmisenä!

Yleensä olen vähän allerginen elämänohjeiden jakajille ja varsinkin siitä laulaville tyypeille. Mutta nyt olin kohderyhmää. Hyvin on Apulanta onnistunut siinä, että kuulijalle tulee tunne että nyt puhutaan kokemuksesta. Tykkään.

No sitten olen ajatellut paljon yhtä juuri leskeksi jäänyttä ystävää. Sunnuntaina haravoidessani - pyhäinpäivä oli ohi ja minulla oli taas energiaa - tuntui hyvältä laittaa hänelle viestiä ja etenkin saada vastaus. Paljon meille nyt tapahtuu. Keski-ikä taitaa olla sellaista. Toinen ystävä avioeroaa parhaillaan ja kolmannen rakastettu on sairastunut vakavasti.

Siitä juteltiin eilen kahden ja puolen tunnin iltapuhelussa. Toki siihen konferenssiin mahtui muitakin aiheita. Olimme ennalta oikein sopineet puhelinsoiton ajankohdan, koska tiedossa oli ettei vartti riitä. Kun tulin töistä kotiin, pistin heti luurin lataukseen, vaihdoin kissanhiekat, tiskasin, sytytin kynttilät, lorottelin lasin viiniä ja tasan 18:01 ystävä soitti. Kuudelta oli sopimus.

Puoli yhdeksältä lopetettiin ja sen jälkeen juttelin vielä hetken Norjaan saakka. Oli kuulumisteemailta. 

Kyllä sellaisen alkuviikon jälkeen muutaman tunnin yksinulkoilu tulee tarpeeseen. Oli ihanaa palauttaa ajatukset ihan omaan elämään ja alkaa tosiaan taas miettiä Ryötönperääkin. Voi rantasauna, siellä odottaa tulipesät mustina. Onneksi hän on vanha ja viisas rakennus, ja varmaan ihan nauttii levostaan.

Todellakin kadehdin tätä hienoa ötökkähotellia!

Murheellisista puheenaiheista huolimatta liittäisin positiivisuushaasteeseen mielelläni myös sen asian, että hankalista asioista jutellaan. Ihan olisi itsensä huijaamista keskittyä pelkkään positiivisuuslässynlässyyn, kun ei elämä kerran sellaista ole. Nyt kun oikein jäin asiaa miettimään, niin vähän meissä ihmisissä harmittaa se puoli, että pitää ihan erityisesti keksiä jotain positiivista. Että eikö riitä, että katsoo ympärilleen? 

Minä nyt en ole mikään hyvänmielenlähettiläs koskaan ollutkaan, tykkään tosi paljon valittamisesta. 

Koska ruikuttaminen nimittäin helpottaa ja erityisesti silloin, jos voi kärsiä vähän niin kuin vertaisryhmässä. Eli siis kanssaihmisten kanssa. Ensin valitus, sitten riemu. Ensin työ, sitten huvi. Kulkevat rintarinnan, eikä sitä positiivista varmaan edes erottaisi jos ei välillä elämä olisi perseestä (sori). Eli positiivisuushaasteeseen voisi laittaa tavallaan myös ikäviä asioita vähän niin kuin tasapainon vuoksi?

Mutta keksimään minä en lähde.

Oi että. Syvistä ajatuksista takaisin tavallisuuteen. Ihailin ihan älyttömästi siirtolapuutarhan juttuja taas. Ehkä seuraavan kerran valokuvaan härkäpaputukia lumen alla? Hammaslääkäri pysäytti eilen rapsuttelunsa kesken radiouutisen siitä, että saattaa tulla lumikuuroja. Hän oli ihanasti hyvällä tuulella ja pohti sitä, että ei kai sentään tänne etelään vielä...

Minäkään en kaipaa lunta.

Työkaveri visioi minun joululomaani mökillä. Hän piti meteliä siitä, miten siellä on sitten ihanaa hankien keskellä. Enemmän olen iloinnut lauhoista jouluista, jolloin voin kaivella maata ja kottikärrätä klapeja pulkkailun sijasta. No, tänä vuonna olen jouluaaton töissä ja uusi vuosi ehkä alkaa mökiltä. Siihen on vielä aikaa. Paljon tapahtuu ennen sitä! 

Tavallaan tykkään tästä loppuvuoden vaiheesta, kun ihmiset pakottautuvat liikkeelle ja tekemisiin keskellä pimeyttäkin. Toisaalta soisin kaikille makoilun ihanuuden.

Eilen uusien almanakkojen äärellä töissä syntyi myös perinteinen hilpeyshetki. Kymmenen hengen työryhmässä meitä on tasan kaksi, jotka alkavat laskea työvuoroja juhannukseen saakka jo nyt. Lyijykynällä piirrellään siistejä viivoja tuoreille sivuille. Minulle osuu uusivuosi, pääsiäinen ja vappu. Vain viimeisimmän noista aion tehdä. Siis töitä. Koska voin sitten mennä suoraan jollekin järjestetylle brunssille yövuorosta. 

(Mehän saamme tämän työvuorolaskurikaverin kanssa ylimääräistä gloriaa kun jaamme jouluaattovuorokauden tänä vuonna. Ei ole pakko olla töissä yhtenäkään juhlapyhänä pitkään aikaan!)

Pääsiäinen ei ole kenellekään muulle yhtä tärkeä juhlapyhä kuin minulle, joten sen ottaa tämä toinen vuorojen räknääjä - hän pitää enemmän vapusta omalla mökillään. Minä puolestani selitin, että kaikilla läheisilläni on vapaata hoosiannan soidessa ja minä haluan olla heidän kanssaan silloin. 

Kyllä se selvästikin on totta. Marraskuu on uuden alku, kun kerran saa uuden kalenterinkin. Aion ottaa helatorstain jälkeisen perjantain vapaaksi sitten toukokuussa, koska minulla on silloin synttärit. Kamalasti sekin etukäteistieto työkavereita nauratti. Minä niin heistä tykkään!