Vuoden viimeisiä kertoja

Lauantaisen aamu- ja alkupäivän aikana oli kuulkaa sellainen sääilmiö Ryötönperällä, että voisin ehkä kirjoittaa ajatuksistani romaanin. Analysoida jokaisen muutoksen hetken. Mietiskelin taas runojakin, tietenkin, mutta aloitetaan nyt ainakin perinteisellä kaavalla. Johan sen näkee kuvistakin. Montakohan aamukahvikuvaa olen tässä kuuden vuoden aikana mökillä ottanut. Tai viinilasikuvaa. Niissä ei taida olla katselijoille enää mitään uutta, ja silti pitää esitellä tunnelmat.

Heräsin aamunsarastukseen ihanan luonnollisesti. Takana mittavat yövuorojen jälkeiset palautumisunet. Nimenomaan unet. Näin ikäväkseni vähän painajaisiakin, mutta kai se on mielen tapa päästellä kaihon höyryjä valloilleen ja pois.

Jatkui itse asiassa vielä sunnuntainakin aamuyöllä, mutta onneksi joukkoon mahtui sellainenkin uni, jossa ajelin Taatan kanssa autolla ja ihailtiin monivärisiä syksyn vaahteroita. Se oli sitten varmaan sellainen palkintouni hankalien mielikuvien käsittelystä.

Minä puhuinkin ihan ääneen viikonlopun aikana ärsyttävästä viime aikojen alakulosta, mutta itse tunteena torjuin sen näppärästi sivuun koko eiliseksi päiväksi. Oli taas se luonnonrauhan tuoma perspektiivi, johon olisin halunnut jäädä uinumaan. Oli pitkästä aikaa sellainen olo, että mökkirauha on yhtä kuin koti. Ja minä kuuluisin nyt sinne rantasaunalle hämärään, vaikka lueskentelemaan. Olemaan hiljaisuudessa.

Tai ehkä radio voisi soida vaimeasti taustalla. Merisää on niin rauhoittava.

Mutta ei. Kaupunkiin oli palattava. Jätin mökkivillapaidan päälle muka siitä tekosyystä, että pesen sen täällä kotona. Haistelen sen hihoja ja koitan sopeutua siihen, että virallinen elämäni on pääkaupungissa.

Ai niin, se sääilmiö. Varhainen aamuhan oli siis lauantaina lämmin ja sees. Oikein portaalla seistessäni katselin taivaalle ja ihmettelin tuulettomuuden lisäksi pilvettömyyttä. Aurinko alkoi nousta metsän takaa, eikä se meidän pihalle osunut enää, tietenkään. Mutta vastarannoille osui. Kirpakka olisi väärä sana kuvaamaan tunnelmaa, koska ei ollut kylmä.

Tepastelin ihan vaan villapaidassa ja reikäkengissä rantaan ihailemaan. Kyllä ei tarvitsisi ihmisten mennä aamujoogaan tai miettiä meditaatioasioita jos voisivat joka päivä pysähtyä luonnon ääreen. Syntyisi elämänlaatuvalmentajien työtön joukko. Minä niin sitäkin ammattikuntaa ihmettelen. Ihan oikeastiko pitäisi tässä vielä maksaa siitä, että nauttii ilmaisesta maailmasta. Pitääkö siihenkin oikein opettaa kanssaihmisiä?

Vähän olen miettinyt sitä, että millä mandaatilla voi toisia neuvoa. 

No, antaa olla - saan pian vihamiehiä. Mutta siis se aamusää. Kuten oheisesta alla olevasta kuvasta voitte havaita, piirsin siihen nuolen. Tuolta se ihmeellinen sumu yhtäkkiä tuli. Tai ei oikeastaan yhtäkkiä, vaan ensin näytti siltä että se oli jokin yön jäänne ja haihtumassa pois. Minusta oli ihanaa todistaa auringon nousussa kylpevää melko lehdetöntä maisemaa - ja se sarastuksen oranssi valo teki kaiken tosi lempeäksi - vaikka värit olivat toisaalta jyrkkiäkin. Mutta eivät hyökkääviä.

Huomatkaa taiteellinen analysointini!

Ehdin ottaa ihania värikuvia ennen sumun tuloa. Jotain muuta minä siinä välissä tein, en muista mitä. En ainakaan tiskannut. Saatoin juoda hissukseen kylmät mutterikahvin loput ja mietiskellä. Ajatella päivän töitä. Tuli kylmä. Sellainen tosi luihin ja ytimiin pesiytyvä hyty. Ensin mietin, että olinko taas syönyt liian vähän, mutta sitten tajusin että herranjestas se vastarantojen pilvihän on nyt hilannut itsensä tänne ja elän keskellä ihmeellistä harmaata kosteutta.

Vähän niin kuin olisi ollut vuoristossa oikeiden pilvien seassa.

Minä en sitten siitä oikein onnistunut ottamaan kunnon kuvaa, koska oli vain harmaata ja aavemaista. Ihan hiljaista. Mistä johtuu sellainen? Siis aamun nousun jälkeinen usva. Olen tottunut iltasumuihin ja niihin, joihin herätään, mutta että kesken kaiken kirkkauden laskeutuukin tontille oma pilvi. Mieletöntä se oli, en voi muuta sanoa.

Tuijotin kirkasaamuvalokuvaa epäuskoisena. Hyvä, että on kamera, niin tietää ettei ainakaan koko ajan näe unta. Ensi kerralla tämäkin maisema on varmaan jo aika väritön. Pitää muistaa sitäkin arvostaa sitten.

Sumu vaan jatkui ja oli vallallaan vielä silloinkin kun lähdettiin käymään nuoruusystävän pihapiirissä puuhellaa (Helena) ja koiraa katsomassa. Jälkimmäisellä oli ollut surusulkasato. Voi pientä. Lajitoverin menehtyminen oli aiheuttanut karvanlähdön, mutta nyt iloksi jo aika hyvin turkki kasvoi. Mahdottoman ystävällinen nuori mies oli hän - alan ehkä kampanjoida sen asian eteen, että saan koiruuden joskus itselleni lainaksi. Muistutti touhukkuusasteeltaan entistä lainakoiraani, ja ikävähän sitäkin ajatellessa taas tuli.

Hankala tämä syys, kun pitää koko ajan itseään psyykata positiivisiin mietteisiin.

Niitä oli kuitenkin helppo saada, taas. Ihanaa. Päivän töiden budjetissahan oli ainakin klapityöt. Meni koko lukujärjestys uusiksi, kun piti mennä rautakauppaan. Tutkia laattavalikoimaa. Vahingossa hihkaisin Rautiassa, kun kuulin miten halpoja olivat halvimmat. Kun nyt on tarkanmarkan kuu. Heitellä hiekkaa mökillä perustuksiin ja asetella ne laatat. Vatupassisoida. Odottaa Helenan muuttoa.

Mutta ei se ehtinytkään vielä eiliseen. Siellä odottaa nyt arvoituksellinen kohta, kuvassa alla. Esittelin sen aamulla naapurin Rouvallekin ja neuvoin olemaan ihmettelemättä jos ja kun jonain päivänä tässä käypi traktori meikäläisen tiluksilla. Halattiin oikein naapurin kanssa ja hetken siinäkin taas harhaili ajatus. Ihan maallinen: Että jos en ole minäkään kuulemma mikään varsinainen amatsooni, niin ei ole kyllä naapurinikaan. Ihan on linnunluinen hoikkeli. 

Onkohan Ryötönperän maaperässä jokin hoikkuutta edistävä molekyyli? Ehkä alan pullottaa kaivovettä ja myydä kalliilla paino-ongelmista kärsiville. En ole mikään kai kovin pienikokoinen, mutta ihmettelen etten vielä ole alkanut saada kesän miinuskiloja takaisinkaan. Perinteisesti olisi jo aika. Ihan näin välihuomiona.

Helenan perustuksia laadittaessa oli aurinko alkanut vahingossa osua rantaan. Vuoden viimeisiä kertoja. Minä päätin, että nyt ei kyllä varjoisalla takapihalla tehdäkään polttopuita. Ei mennä hämärään kasvihuoneeseenkaan juomaan kuohuviiniä. Eikä istutella valkosipuliakaan. Eikä haravoida. Vaan nyt on se hetki, kun fiilistellään kesäajan viimeiset tunnit rannassa. Auringossa.

Olin pukeutunut silloin sumukylmän aikana haalariin, koska olin ihan jäässä. 

Hälventyihän se, ja ilma lämpeni. Mutta minusta oli kodikasta ajatella lähestyvää marraskuuta Teuvon pilkkihaalarissa ja otin teille itsestäänlaukaisijalla muotikuvan. Sekin on kohta jokavuotinen perinne:

Ohjelmassa oli saunanlämmityksen ohella veneen kääntämisen suunnittelu ja toteutus. Glögikauden avaus. Tässä prosessikuvaus kolmena valokuvana:

Noin. Sinne jäi Neiti Näpsä kumolleen, ja siirretään vielä syrjempään kun on enemmän miestyövoimaa tontilla. Huomasin, että tämähän toimi loistavava käytännön siirtymänä kesästä normaaliaikaan. Oli sekä symbolisuutta että konkretiaa. Minä saunanhöyryävänä mustavalkoisessa rannassa, joka oli asettautumassa talvilepoon. Nyyh. 

Päivällä rannan yllä kaarteli kaksi sosiaalista korppia. Hauska kraakunta. Muutama sorsa kommentoi jotain, loiskutteli. Mutta enimmäkseen oli linturintamalla hiljaista. Pari kalaa kaislikossa, ja taas jäin miettimään niidenkin ihmeellistä selviytymiskykä talven yli. Minä ainakin menisin vain pohjamutiin nukkumaan, mutta mitä tekevät kalat. Uivat jäänkin alla. Kummaa porukkaa.

Me ihmiset sytytellään kynttilöitä.

Tänään aamulla kaivoin Puutarhaekspertin vieraskirjaan piirtämän kartan esille ja istutin valkosipulit. Se oli hyvä lähtötyö. Niillä on tähän asti ollut aivan mahtava paikka talon eteläseinustalla, mutta nyt oli aika muuttaa. Koska viisaammat sanovat niin - vuoroviljelyä. Puutarhaekspertti oli jättänyt selkeät ohjeet. 

Minä kaivoin käsikopelolla yhteensä 23 noin 15 cm kuoppaa ja laittelin kynsiä maahan. Haravoin päälle sireenin lehtiä, enkä edes itkeskennellyt. Otin sellaisen järkinaisasenteen, että näin tämä homma nyt menee. Viljellään, haravoidaan. Asetetaan tupa talviasentoon ja lähdetään cityyn. Luetellaan tarkistuslista ääneen ja soitetaan naapurille ensi viikolla, jos neuroosi tulee.

Hei vaan mökkitontti ja rauha. Minä palaan vielä. Ehkä ensi kerralla pesen puutarhapöydät sammalesta jos ei ole lumitöitä. Ehkä sytytän Helenaan tulet!

Naapurille lupasin, että tullaan ainakin kerran ennen joulua. 

Itselleni olen luvannut saman, mutta haaveilen parista kerrasta. Minullehan on nyt tullut se ilmiö, että en halua mennä maalle yksin. Kuitenkin se pitäisi tehdä. Tulisi siivottua kirjoituspöytä. Tehtyä polttopuita. Tarkistettua pihavalot. Oltua hiljaa. 

Katselin tänään säätiedotuksia, ja tämän sadepäivän jälkeen mökillekin luvataan ihan poutaa. Täällä kaupungissahan minulla on se jatkuva harrastus, että seurailen myös maaseudun ennustuksia. Katson auringonnousujen ja -laskujen ajankohdat, ja rakennan mielleyhtymiä ikään kuin olisin paikanpäällä itsekin. 

Nyt oli kyllä erityislaatuisen hyvää. Vuosi vuodelta tunnen Ryötönperän rakennukset ja pihamaan ilmiöt paremmin, sitoudun tonttiin. Olen oikein emäntä ja tiedän, että nyt oli esimerkiksi oikea aika tyhjentää sadevesitynnyri. Aika päästellä myös kiukaan vesisäiliö tyhjäksi. Mutta ei ihan vielä aika peitellä kaivoa tai laittaa armeijahuopaa ulko-oven eteen lämpöeristeeksi.

Ne hommat sitten ensi kerralla.