Leikkauspisteessä kohdataan

Onkohan tämä syksy jotenkin normaalia värikkäämpi. Se tekee hyvää niille kaikille, jotka huolestuivat kylmästä kesästä. Minä muistan suven ihan sopivana, vaikka moni sanoo muuta. Kaupassakin kehuvat nykyistä lohtusäätä kassaneidille, joka kävi syyslomalla etelässä saakka tankkaamassa. Luontoäiti on pistellyt parastaan, ja valmentaa meitä pimeään ynnä kylmään. Niin se on suunniteltu, varmaan. Ihmisenä sitä yrittää painaa mieleensä joka ikisen väri- ja lämpöhetken.

Ja niitä on onneksi riittänyt. Kiitos. Ilmatieteenlaitos näyttää lupaavan edelleen aika lämmintä.

Sunnuntaina sain olla mukana kaipaamissani kukkasipulitalkoissa muiden kansalaisten kanssa. Lapinlahdessa taas, tietenkin. Kyllä siitä on tainnut tulla minulle uusi ja pysyvä keidas muiden hengähdyspaikkojen joukkoon. Sillä erotuksella, että kotipihalla ja mökillä nautin omasta rauhasta, mutta kaupunkilaisten miljöössä sulaudun joukkoon. Höpöttelen ja kuuntelen, kuljen puutarhassa ja rakennuksessa melkein kuin omassani, eikä tunnu ollenkaan oudolta. Tartun tiskeihin. Paitsi että viime viikolla joukkio oli täydentynyt toisellakin intotiskaajalla, enkä enää päässyt automaattisesti pätemään lavuaarille.

Ei se mitään, minä lähdin kameran kanssa ulos dokumentoimaan talkoita. Taputtelin tiskiheppua englanniksi olalle ja ilmoitin, että minäkin voin sitten välillä tulla lotraamaan. Keittopistelleekin ilmaantui tarpeeksi puuhaihmisiä, vaikka olin sinnekin "varalla". Toimettomuuden sijasta tunsin itseni viihtyväksi, ja etenkin päivän loppupuolella kun kuulin, että "sullahan siellä on kaikki, kamerassa" - niin ymmärsin, että vaikken ollutkaan koko aikana hikoillut, niin en pyörinyt paikalla turhaan. Niin kuin ei kukaan muukaan.

Tämä tällainen "vieraiden" ihmisten kanssa yhdessä tekeminen on minulle vieläkin vähän niin kuin elämys ja ihmetyksen aihe. Meillä ei ole ehkä yhteistä historiaa, mutta leikkauspisteessä kohdataan nyt. 

Että voikin tällainen sosiaalialan ihminen olla joskus vapaa-aikana vähän niin kuin ujo. Ensin nolotti mennä pyörimään talkoolaisten joukkoon kameran kanssa, mutta kyllä minä siitä sitten vähän vapauduin. Ajattelin tulevaa Ateneumin Cartier-Bresson -näyttelyä - heh - ja päätin, että kyllä minunkin täytyy uskaltaa todistaa kuviin sitä, miten tilaan tulee elämää. 

Mistä sitä tietää, vaikka olisi ollut viimeinen kerta, kun helsinkiläiset vapaasti istuttavat kukkasipuleita kevättä ajatellen. Vieläpä oikein kaupungin puutarhaihmisen johdolla. 2000 sipulia oli maassa kuulkaa aika äkkiä, ja muutama ylimääräinenkin sinne vilahti ruohomättäiden alle.

Vaikka kyseessä olikin julkinen puisto, niin kyselin ihmisiltä että saako kuvia julkaista. Eräskin rouvakolmikko ilmoitti, että kyllä saa jos et sano rouviksi. Neideiksi? Ei saanut neideiksikään tituleerata. Kansalaisiksi, kuulemma. Tänään huomasin miettiväni, että mitä jos istutushommissa olisi ollut mukana turvapaikanhakijoita. Millä tittelillä heitä olisin kuvannut, kun ei kansalaisuutta vielä ole. Ihmisinä varmaan - minusta se onkin ehkä paras ilmaisu yhdistämään meitä kaksijalkaisia.

Kaikilla on kevät mielessä kuitenkin - joko konkreettisesti, niin kuin itselläni - tai sitten elämänkaarellisesti. On se ihan hienoa, että olen minäkin oppinut ajattelemaan syksyä yhdenlaisena uuden odottelun ja suunnittelun aikana, enkä vain jäähyväisten ajankohtana.

Koska talkooväki oli varsin hyväntuulista ja leppoisaa, niin rentouduin siinä sitten minäkin suorastaan konttailemaan ihmisten jaloissa. Aurinko paistoi ihanan viistosti, ja sitä piti ruohonjuuritasolta saada talteen sekä vasta- että myötävalossa. Mahtava sää!

Minä olin valinnut päivän asuksi yhden suosikkivillapaidoistani sekä kumisaappaat. Entiset mustat pillifarkut. Uusi ystäväni kommentoi, että näytin juurikin hipsteriltä, joka haluaa esitellä kaikille mökkilookinsa. Naurettiin yhdessä sille. Minä kumminkin varmuuden vuoksi täydensin, että Ryötönperällä minulla on yleensä villapaidan alla myös Taatan flanellia, koska Taata oli iso mies ja minulla pitkä selkä. Flanellipaidat pitävät apinamallisen keskivartaloni kätevästi lämpimänä.

Toinen uusi ystäväni puolestaan antautui ylistämään sitä kirjoneuletta, ja yhdessä mietittiin onko sähkönsininen nyt muotia vaiko ei. Että voisinko tosiaan ihan julkisestikin - siis virkaminänä - käyttää rakasta paitaani työarjessa. Kyllä voisin, oli viehättävän tyylitietoisen kaverin mielipide. Taidan tuoda mökiltä yhden sinisen villahuivinkin nyt kaupunkikäyttöön.

Näin tuli todistetuksi sekin miellyttävä ilmiö, että noin sitä vaan tavallisten ihmisten kanssa puhutaan vaatteista kesken juhlavan miljööpäivän. Eivät ole maailmanparantajat ollenkaan asukokonaisuusajattelun ylä- tai ulkopuolella. Itse asiassa olen helpottunut siitä. Vähän etukäteen silloin loppukesällä huoletti, että pitääkö tässä alkaa harrastaa liukuvärjättyjä batiikkivaatteita tai samettimekkoja, että kelpaa aktivistiksi. 

Taidan ihan itse olla vähän pikkusieluinen.

Se, että sainkin yhtäkkiä vapauden liikuskella alueella kameran kanssa, toimi lopulta mitä parhaimpana vapaasunnuntain tekemisenä. Kotona minä olisin notkunut netissä ja huokaillut pölypallojen keskellä. (Itse asiassa vieläkin sisätilat odottavat siivouspuuskaani, joka onkin nyt syytä saada että on kiva lähteä yötöihin ja palata niistä.) 

Lapinlahdessa päätin olla kuvaajan lisäksi koiravastaava. Kätevää, kun saattoi itse määritellä roolinsa. Joskaan ei ehkä sittenkään niin yhteiskunnallisesti hyödyllistä, vaan ei haitallistakaan.

Minulla on tapana ajatella, että kaikki koirat tarvitsevat positiivisia ihmiskontakteja, vaikka se päteekin eniten pentuihin. Ensin pitää vaan kysyä hihnan päässä olevalta ihmiseltä lupa. Tapasin mm. yhden vuoden ikäisen boxeritytön, jonka kanssa keskusteltiin lainakoira-asiasta. Hän oli nimittäin ulkoiluttajallaan lainassa. Keskusteltiin myös läheisyydestä, koska hänellä oli mittakaavapulma. Että miten päästä mahdollisimman lähelle ystävällistä ihmistä. Minä sanoin, että syliä lähemmäs ei oikein  voi. Minä kerroin rapsuttelun lomassa ummet ja lammet Vitosta, joka vietti meillä mökillä kerran sen yhden iglujoulunkin. Sitten kontrastiksi kohtasin 17,5-vuotiaan harmaan pikkuisen villakoiran, joka oli päättänyt istua mättäälle. Emäntä seisoi hihna kädessä siinä vieressä ja kaipasi tosiaan juttuseuraa koiran liikeintoa odotellessaan.

Kaihisilla silmillään sekin luontokappale minua katsoi, pehmeä oli turkki, hiljainen eläin. Mahdottoman suloinen. Sinne se jäi vielä kököttämään kun jatkoin matkaani.

Ja kaikkea siltä väliltä. Vein yhdelle koiralle vesikupin kahvilan terassille, ja itse tietenkin siihen kompastuin sitten myöhemmin. Läikkyi pitkin poikin. Olisi kiva tarjota koirille myös vaikka nakkeja, mutta eihän sellainen ole ravitsemuksellisesti sopivaa. Eikä kasvatuksellisesti. Vaikka kyllä minusta tuntuu, että eläimet kasvattavat meitä ihmisiä enemmän kuin me heitä. 

Ehkä sittenkin elämyksellisin hetki oli törmätä avaruusasuisiin kanssaihmisiin. Oli tuuletonta ja melkein kuulin radiopuhelimen kahinan - suuri hetki ihmiskunnalle, hitaasti täällä liikutaan. Tuli siis mieleen kuukävely. Mehiläistarhaajat olivat syyspuhteissaan, enkä millään kehdannut kysyä asiasta tarkemmin. Toimin ihan samoin kuin koirienkin kanssa - huutelin, että saako tulla lähemmäs ja kuvata. 

"Omalla vastuulla." oli vastaus.

Todellakin menin katsomaan. Sain pienen tietoiskun jostain sokerivesiasiasta. Ja kennoista. Yksikään pörriäinen ei vaivautunut naamaan tai niskaan, varmaan ovat hoitajaystävällisiä ja minä vieraana olin täysin turha. Herrasväki oli kuulemma jo pikkuisen kohmeessa, ja jäin taas miettimään että kyllä se olisi kätevää klimppiytyä läheisten kanssa läjäksi odottelemaan pääsiäistä ja vappua. Olla vaan.

On ollut ainakin pari vuotta jo puheissa perustaa Ryötönperällekin mehiläisyksikkö, eikä eilinen kohtaaminen sitä ideaa ainakaan lannista. Jos minäkin oppisin liikkumaan sillä tavalla hitaasti kuin eiliset mehiläisihmiset. Tuntuisko paperiasu kevyeltä ja saisinko kontaktin kuningattareen. Taas kehittyisin ihmisenä. Koko ajan tulee uusia esikuvia, ja nyt niitä ovat mehiläisten hoitajat.

Maanantaina oli sellainen arkivapaapäivä, joka budjetoidaan ajatusten järjestämiseen. Siihen ainoa täsmähomma on ulos lähteminen. Olin nähnyt edellisenä yönä unta, jossa olin enon kanssa sankassa sumussa autossa moottoritiellä, ja sitten sitä toista unta, jossa uusi ystävä halusi oluelle. Mietiskelin hetken niitä, mutten huomannut kaipaavani seuraa ollenkaan. Ihana oli mennä ulos itsekseen dallailemaan.

Syksyn tuoksu, ja tietenkin valo. Ihanaa, kun nyt alkaa yövuoroviikot niin minulla on vapailla aikaa olla päivänvalossa ulkona. Uutisissa luvattiin pilvisäätä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Hengailin laiskasti lähimetsässä. Menen sinne liian harvoin, mutta varmaankin näköjään tarpeeksi usein kun sekin tuntuu omalta. Kamera löpsötti taas kaulassa, niin ei "voinut" kokeilla juoksuaskeleita vaikka jalassa olikin lenkkarit.

Muistin, että minulla on parikin sukulaista ja ystävää, joille olisi syytä soittaa. Ihan vain kuulumisia. Että sen verran ne unet aina vaikuttavat. Olenkin nukkunut viime aikoina aika hyvin, mikä pitää aina panna merkille, koska se ei meikäläiselle ole mikään itsestäänselvyys. Sain tällä viikolla töissä hyvän vinkin muuten unettomuuteen. Keittokirjojen lukeminen! Minun täytyy ottaakin nyt yöpöydälle Maija keittää -opus, varmuuden vuoksi.

Olen ollut viime päivinä kuulevinani mustarastaan laulelua. Voikohan se olla mahdollista, vai alkaako tulla aistiharhoja lohduksi tähän kaamoksen lähestymiseen. Pesin jo oikein hartaudella lintulaudankin odottamaan ruokinnan aloittamista. Sillä ei kai ole vielä kiire, eikä ole muuten lähikauppaan vielä edes ilmaantunut lintujen ruokaa. Tottakai sen joka kerta ostoksilla käydessäni tarkistan.

Lintuset pyörivätkin pihamaalla jo varsin merkitsevästi ja kyttäävät meikäläisen liikkeitä myös ikkunan läpi. On se jännä, miten niillä on taipumus tähän vuodenaikaan tulla niin kuin lähemmäs ihmistä. Kesäisin ollaan niin tärkeänä muissa hommissa ja yläilmoissa. Mustarastaskin päivysti alppiruusun alla silloin maanantaina, ihan kuin olisi jo odottanut että kohta tuo ihminen laittaa talipalloja tellinkeihin ja siemeniä esille. Mielestäni saavat vielä hetken natustella pihamaan öttiäisiä ja etanoita. Tonkia lehtikasoja.

Onkohan mökillä alkanut taas villojen nyppimimen hirsien välistä talvipesien lämmikkeeksi. Senpä näen perjantaina sitten. Ihanaa. Vähän jo etukäteen surettaa, kun marraskuusta taitaa tulla välikuukausi Ryötönperällä käymisen suhteen, vaikka ei se vielä ihan varmaa ole. Mökitön marraskuu. Asennoidun jo siihen. Tuleepa sitten mukavana yllätyksenä jos yhtäkkiä tuleekin lähdettyä maalle.

Sieltä paikallinen nuoruusystävä ilmoitti, että heillä olisi ylimääräinen puuhella. Mennään ehkä katsomaan sitä lauantaina. Ajatella jos yhtäkkiä saankin siitä pihakeittiön aihion! Sellainen suunnittelu - siis valkosipulien istuttamisen lisäksi - siirtää ajatuksia taas kätevästi pimeästä vuodenajasta eteenpäin, aikaan jolloin päivät ovat taas pitkiä.

Ai niin. Tein kävelylläni myös retken kirpputorille. Ihan oli ennalta suunniteltua, koska tarvitsen työvaatteita. (Vaikka tykkäänkin eniten lämpimistä fiilistelyasuista, niin töissä kannattaa olla joskus ihan siistikin.) Saldona perisuomalaisesti sekä musta että tummansininen neuletakki. Olin jo etukäteen päättänyt, että en saa ostaa mitään söpöä erikoista, sillä sellaiset herätteet jäävät melkein aina käyttämättä. Meinasin ensin, että otan uusien asianaisvillatakkieni kanssa Päivän asu -kuvat, mutta eipähän sitä kamalasti ole moisissa neutraaleissa vaatekappaleissa ihmettelemistä.

Juttelin eilen työkaverin kanssa uusista vaatteista ja todettiin, että kyllä se on aina jotenkin noloa kun on selvästi iskemätön vaatekappale päällä. Että helpompaa on hankkia vähän käytetty asu, niin ei herätä turhaa huomiota.

Palkinnoksi työvaatelöydöistä sallin itselleni myös pienen kierroksen astiaosastolla... Teki mieli hieman humputella. Minähän en tarvitse yhden yhtäkään kippoa tai kuppia lisää. Meillä hukutaan tokkeloihin. Mutta. Ei kai ihmisellä voi koskaan olla liikaa lempiviinilaseja? Minä käärin kolme yksilöä neuleisiin ja reppuun. Myyjätär oli kanssani salaliitossa ja sanoi, että laita vaan sinne tiskikaappiin - ei kotiväki huomaa.

Kun pääsin takaisin kotipihatöihin, oli inspiraationi tämä, uusi tunnelmalasi:

Tykkään jykevistä jaloista, jotka eivät mene rikki helposti. 

Kamala ikävä mökille. Naapurin rouvan kännykkä sieltä soittikin minulle vahingossa taskusta. Kun pirautin takaisin, niin rouva kertoi miten oli sielläkin ollut ihanat ilmat ja paksut aamusumut. Kun siinä langanpäässä kerran oltiin, niin vaihdettiin muutkin kuulumiset samalla. Tyyntä on ollut Ryötönperällä, ei ole kaatunut enempää puita. Villasukkia tulee joululahjaksi. Rouva pesee ikkunoita vimmalla, kun aurinko osuu niihin jotenkin viistosti. Minä lohdutin, että odota kaamokseen. Ei näy kelmut ja tahrat laseissa sitten pimeässä kumminkaan.

Lisäksi kerroin, että tänä vuonna teen jouluaaton töitä ja että voidaanko pitää joululaululevyraati sitten välipäivinä. Se kuulemma sopii. Oikein alettiin odottaa sitäkin. Se on aina vihoviimeisin syksyn merkki, kun aletaan töissä räknätä joulunajan työvuoroja ja läheisten kanssa suunnitella juhlan viettoa. Sudeettisavolainenkin kun tuli lauantaina meille saunaan, niin toi matkan varreltaan markkinoilta lahjaksi jo joulukoristeen. Se pitää kuulemma viedä mökille.

Minä sentään yritän vielä somistaa kasvukauden aikaa sisälle, kokea vihreyttä niin kauan kuin sitä iloa riittää. On siinä ruskeassa, melkein värittömässäkin ajassa kyllä oma viehätyksensä mutta eniten nautin siitä keväisin.