keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Ajan hampaissa


Mielestäni keksin tosi nasevan otsikon. Runsas vuorokausi sitten matkustin toivorikkaana ja nopeasta palvelusta ilahtuneena nimittäin hammaslääkärin päivystykseen, mutta sitten sieltä pois tullessani olenkin kipuillut ihan massiivisesti ihmisen fysiikan rajallisuuden kanssa. Siis hampaan lisäksi. Mittasuhteissani saattaa toki olla tarkistamisen varaa, eikä tässä ihan vielä varmaan tarvitsisi hautapaikkaa ajatella (Se tosin on jo.) koska lääkäri sentään määräsi toistaiseksi vain antibioottikuurin. 

Minä en koskaan syö mitään lääkkeitäkään, ja nyt odottelen tässä neurologisia sivuoireita. En ole kylläkään lukenut tuoteselostetta loppuun, mutta ehkä voisin tarkistaa kuuluuko lieveilmiöhin myös v*tutus.

Olisinpa harvahampainen! Mutta ei. Ihan siististi ovat ahtaissa riveissä ja vielä viisaudenhampaatkin kaupanpäälle aika nätisti joka kulmassa. Asia, josta olen voinut tähän saakka olla iloinen, mutta nyt kostautuu sekin riemu. Autuaita ovat väljähampaiset, sanon minä! Niin ja olisipa minulla matalampi kipukynnys. Autuaita ovat myös ne, jotka menevät ajoissa lääkäriin jos vähän sattuu.

Olen ollut suorastaan pöyristynyt siitä tosiasiasta, että näin sitä sitten ihmiselle vaivoja tulee. Minähän olen aina saanut olla tosi terve, ja varmaan antanut sen olla huolettoman itsestäänselvästi niin. No nyt on samaan aikaan päällä vielä jokin viruskuumetautikin ja idioottina mittailen lämpöä vartin välein, koska pitäisi alkaa tietää pääsenkö huomenna töihin. Hermot menee tällaisesta, joten ajattelin tulla tänne valittamaan, terve vaan.

Olen toki tiedottanut myös lähipiiriäni vaivoistani hyvin ansiokkaasti. Se on otettava kuolevaisuudesta koko ilo irti. Olen vankina kaiken rajallisuudessa, enkä uskalla mennä edes haravoimaan vaikka vähän jo mieli tekisi. Alkaa voimat palautua, minkä voisi kai tulkita myös hyväksi enteeksi. Että jos vaikka onkin pientä pulmaa ientaskussa tahi kaikki muutkin sairastuttanut virustauti elimistössä, niin siitä saattaa selvitäkin ihan.

Tässä kun on aikaa ollut rypeä, niin on tietenkin tullut mieleen, että milloin tulee seuraava vaiva ja kuinka vakava se on. 

Lapinlahden sairaalalla voi ottaa tällaisia mielentilakuvia.
Viime sunnuntaina nappasin tämän.

Mutta tiedän minä senkin, että murehtiminen, stressi ja ahdistus ovat pahimpia sairauksien aiheuttajia. Että pitäisikö nyt sitten kumminkin siirtyä ruikuttamisesta eteenpäin muihin asioihin ja ottaa elämä nyt vaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Ihan ilman hermoiluja.

Ei ole helppoa se. Esimerkiksi viime perjantaina kun oli se Valio-myrsky, niin kyttäsin töissä koko illan ja yön tiedotteita myrskyvaurioista. Siis työtehtävien lisäksi. Niitä onneksi riitti, joten oli minulla muutakin ajateltavaa kuin Ryötönperän tuho yli 300 kilometrin päässä. Ja sitäpaitsi samaan aikaan Sardiniassa oli karmeat ukkostulvat ja kuvat sieltä suorastaan apokalyptisiä. Niin että asettui siinä jonkinlaiseen perspektiiviin mahdolliset puiden kaatumiset ja kasvihuoneiden lentelyt meikäläisen vaatimattomalla mökkitiluksella.

Soitin silti lauantaiaamuna naapuriin, tietenkin. Kaikki tönöt ovat tontilla edelleen paikoillaan. Vain yksi iso haapa kaatunut rannassa, joten saadaanpa lisää materiaalia seuraaviin klapisavottoihin.

Huvitti se myrskystä murehtiminen. Tuntui, että olisi pitänyt olla paikan päällä. Toisaalta tiedän, että tuskin olisin uskaltanut. Sielläkö minä sitten olisin pitänyt puita pystyssä tai roikkunut liiterin peltikatossa, ettei mene tuulesta rullalle?

Olen säästänyt Sudeettisavolaiselta lahjaksi saamaani yrttikirjaa talvi-iltojen iloksi.

Ihminen on siispä pieni sekä oman fysiikkansa että luonnonvoimien äärellä, ei siitä mihinkään pääse. Olisinpa isompi. Toisaalta, jos sitä ikään kuin hallitsisi kaikkea, voisi joko nousta hattuun moinen valta tai sitten alkaa vastuu painaa. Minä varmaan kärsisin jälkimmäisestä. Ajatella, jos pitäisi päättää vaikka että tuuleeko tänään sopivasti etelästä 2m/s, vai annettaisko vaihteeksi kunnon länsipuhurin puhaltaa. Joko olisi sateen aika, vai olisiko se nyt kumminkin kiva antaa ihmisten ja eläinten nauttia auringosta.

Jännittävät ääri-ilmiöt tuovat vaihtelua, mutta minä olisin varmaan aika maltillinen sääjohtaja. Aina olisi söpöä, tunnelmallista ja seesteistä. Rauhallista ja rauhoittavaa. Kyllä siinä moni varmaan kyllästyisi. Ainakin lainelautailijat. 

Kaikenlaista tässä ehtiikin nyt ajatella, toipilaana. Huomatkaa, yritän kovasti asettaa ajatuksia hieman poispäin esimerkiksi omasta kutoshampaastani. Pieni pulmahan sekin loppujen lopuksi kai on maailmankaikkeuden kannalta.

No niin, mennään eteenpäin. Tai edes johonkin suuntaan. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, olen kerännyt käden ulottuville jo vähän syyslukemistoakin. Tai talvihan se jo kohta on, pakkasia aamuisin ja sitä rataa. Aloin sitäkin tietenkin murehtia, että tuliko tehtyä virhe, kun jätin mökillä valkosipulit vielä istuttamatta. Kun neuvojat sanovat, että viikko ennen pakkasia. Katsoin kymmenen päivän sääennustetta, ja vaikuttaisi siltä että vielä lämpenee. Että kun minä toivottavasti kuun loppupuolella taas pääsen mökille, niin olisi ehkä vielä mahdollista istuttaa ennen routia ja muita talven ilmiöitä.


Ai niin. Näin viime viikolla pitkästä aikaa katastrofiunia. Varmaan johtui myrskyä ennakoineista uutisista: Ihmettelin Ryötönperän rannassa pörräävää ilmatyynyaluksen tyyppistä isoa venettä, ja kun menin lähemmäs katsomaan - ja lähinnä kai varoittamaan kivistä, varoitteluhan on minulle tyypillistä - niin pääsinkin mukaan. Kaikki kaverit jäivät rantaan, mutta minä lähdin todistamaan niemen takana olevaa meripelastusharjoitusta.

Siellä oli kuulkaa Titanicin kokoista alusta ja pulleissa puvuissa kelluvia pelastusihmisiä vedessä. Alkoi tulla jo hämärää, ja eksursioveneellä oli aika kova vauhti takaisin meidän rantaan. Kunnon peräaallotkin tuli, ja minä aloin taas epäillä ettei kapteeni ollut ajan tasalla karikoista. 

Hyvin sinne rantaan kumminkin ilmeisesti pääsin, sillä yhtäkkiä olin todistamassa saunapolun päällä itsekseen ilmassa leijuvaa härveliä joka ufon sijasta osoittautuikin köysiradan toiseksi pääksi. Rata johti järven yli sinne meripelastuspaikalle, ja minä kyllä siinä jo vähän aloin uhomielessä pohtia, että perhanaako minun tonttini ilmatilaan alkavat sotkeutua. Runtelevat pian pihakoivujen latvatkin.

En ehtinyt montaakaan aggressiivista ajatusta käydä läpi, kun köysiratavempeleet nousivat kummasti ilmaan ja niiden ympärille tuli airbagien tyyppiset pussit. Ja sitten - puff - ne kaikki hävisivät tuosta noin vaan. Unessa oli lukuisia yksityiskohtia. Muiden muassa kamera, jonka sisällä oli kaloja. Juhlatkin, joista tunsin kuitenkin olevani hieman sivullinen, mutta se ei haitannut.

Ystävä yritti tulkita untani, kun raportoin tekstiviestillä. Aina on kiva kuulla vähän teorioita, mutta itse olen taipuvainen siihen ajattelumalliin, että taisi olla vaan pitkästä aikaa riittävät unet ja aivoilla aikaa askarrella. Voisikohan olla, että nyt tämä fysiikkani temppuilu johtuukin pienestä levon puutteesta. Niinhän sitä sanotaan, eli kai se on mahdollistakin sitten. Myös minulle.


Nyt on niitä kuuluisia rapsakoita aamuja, joista minäkin tykkään. Paitsi silloin rapsakkuus on vähän turhaa kun on vielä pimeää ja pitää tallustella bussille. Vaikka parempaa toki sekin kuin sitten, kun räntä läiskähtelee naamaan. Kävin tänä aamuna ihan vähän fiilistelemässä kotipihassa ja kuulostelin lihaksistoa, että jokohan sitä voisi jotain puuhastellakin. Eikös toipiluudesta sanota niinkin, että voi makaamisen sijasta varovasti alkaa tehdä sitä mitä tuntee jaksavansa. Jos vaikka sittenkin saisin pöpöt paremmin liikkeelle sillä, että menisin raittiiseen ilmaan nyppimään. 

Järki sanoo vielä, että mieluummin lämpimään kylpyyn kirjan kanssa.

Vaikka elvistelinkin tuolla yllä kirjapinollani, niin olen toistaiseksi aika huonolla menestyksellä saanut lukuvuodenaikaa käyntiin. Oikeastaan en ole melkein suostunut ymmärtämään sitäkään, että on jo lokakuu. Vaikka teinkin ajan kulumista hahmottaakseni kotiin loppuvuoden almanakan. Siihen olen yrittänyt aikatauluttaa mahdolliset mökkiviikonloput ja muut. Aika paljon on kaikkea. Toisaalta kai hyväkin, nimenomaan myös edellä mainitusta syystä, että voi sitä suuntautua välillä vähän itsestään poiskin päin.

Mutta se lukeminen. Huomaan vältteleväni aihetta. Olen vielä ollut jotekin levoton tosiaan sille harrastukselle. Tai jos olen ihan rehellinen, niin kaipaan vain kivoja dekkareita ja veijarikirjoja. Mutta nyt olen kuitenkin asettanut itselleni vähän korkeakulttuurisempiakin tavoitteita, enkä varsinaisesti ymmärrä että miksi. Palaan aiheeseen sitten Lukunurkassa joskus.


Ainakin sen voisin käydä ulkona tekemässä, että keräilisin muutamista liljankukista siemeniä talteen. Puissa on vielä melkein puolet lehdistä tallessa, joten siinä mielessä itse haravoimisella ei ole kiire. Paitsi naapureiden takia. Eilen kuului jo tontin rajalta touhukasta raapsinaa, ja tunsin jokasyksyisen piston itsessäni kun emme ole vihjailuista huolimatta suostuneet vaahteroiden kaatamiseen.

Eikös niistä nyt ole kumminkin keskimääräisesti paljon enemmän iloa kuin vaivaa? Jos yhtenä kuukautena kahdestatoista saa vähän haravoida, niin luulisi senkin olevan helsinkiläiselle ihmiselle enemmänkin lähinnä bonus kuin tuska. Niin se varmasti onkin, myös naapureille - ehkä olen ottanut vuosien takaisen kommentin hieman liian henkilökohtaisesti, enkä pääse siitä yli.

Juuri tuollaisen(kin) märehtimisen sijasta voisin tehdä jotain, esimerkiksi lukea. Kohta minusta varmaan hampaattoman lisäksi tulee verhojen välistä toisten pihatöitä kyyläävä kalpea erakkoakka, joka kirjoittelee tänne nettiin sitten havainnoistaan ja surkeista mietteistään. Tai en kai minä siitä kaukana enää olekaan. Pelottava ajatus. Mutta pelkohan voi parhaimmillaan olla ihan energisoivaakin. Kai?


On tässä nyt tietenkin ilonaiheitakin syksyisen aurinkorapsakkuuden lisäksi. Ihan niitä sellaisia pieniäkin, joita viisaammat neuvovat arvostamaan. Esimerkiksi eilen kun ystävä kävi pikavisiitillä tauluasioissa, sain lahjaksi neekerinsuukkoja ja viinipullon. Jälkimmäinen saapi nyt odotella lääkekuurin päättymistä - ihan kiva palkinto sitten! Varsinkin jos kuuri tehoaa, niin on aihetta juhlaan. Jos ei tehoa, niin kyllä minä osaan murheeseenkin punkkua kippailla.

(Neekerinsuukoista on jäljellä enää yksi, kiitos vaan! Sopivan pehmeää herkkua hammasvaivaiselle. Pahoittelut poliittisesti epäkorrektista nimittelystä, mutta jos kertoisin pelkistä suukoista, niin voisitte saada väärän käsityksen. Että todellakinko joku vielä suostuisi pussailemaan tällaista ahdashammaista suuhygienistin kauhua, jollaiseksi itseni tällä hetkellä koen. Oi voi, saankohan koskaan enää hellyyttä, heh. Elämä on yhtä luopumista. Onneksi on vielä yksi neekerinpusu jäljellä. Ja kissoja. He ovat ottaneet hoitsujen roolinsa aivan tosissaan ja antaneet kaikkensa seurassani möllöttelyyn. Vähän tuntuu, että ovat suorastaan nauttineet siitä.)

Erityisesti ilahdutti myös huolella valittu lahjapussi! Ihana linnunpönttökuosi. Sitä minä nyt tässä filtti harteillani aina ohi haahuillessani ihailen:


No sitten - koitetaan nyt luetella näitä lisääkin - olen ilahtunut huvittunut suippopaprikan viljelymenestyksestäni. Minähän keväällä laitoin pari kaupan paprikoiden siementä itämään, sittemmin siirsin ne ruostuneeseen peltivatiin ja vielä myöhemmin kiikutin ne mökille kasvihuoneeseen. Millään en ole lannoittanut, ja kastelukin on ollut vähän niin ja näin. Sitten alkoi voimallinen kukinta ja kukkien sisälle syntyi pieniä pötkylöitä.

Näytti vähän sellaisilta hulahulahamekasveilta, kun kukat vaan sinnikäästi säilyivät paprikoiden vyötäröillä. Eksoottista.

Piti tuoda koko viljelys nyt syksyn koitettua takaisin kotiin. Alkaa porukka nyt punertaa. Ihan kiva silmänilo, vaikken minä noita kyllä varmaan syödä uskalla. Kokoluokaltaan ovat enemmän chilinomaisia kuin mehukkaita paprikoita, mutta satoa näyttää tulevan paljon. Mutta onko niihin imeytynyt myrkkyjä ruostevadista? Tässä pitää nyt alkaa olla varovainen, kun kerran terveyskin reistailee, saakeli. Ei voi syödä mitä vaan, tulee pian ruostettakin pintaan. 

Onkohan kutoshammasvaivaisille mitään vertaistukiryhmää. Tai ahdashampaisille.


Voin vain kuvitella, että tämä tällainen omien vaivojen luettelukirjoitus on ihan siitä todella tylsimmästä päästä luettavaa. Pahoittelen. Mutta jos olet kumminkin lukenut loppuun, niin ajatellaan vaikka niinkin, että nyt olen ulkoistanut turhaumani (jälleen) tähän päiväkirjaan, ja voinen jatkaa tästä aiheesta vähäsanaisemmin elämääni taas eteenpäin. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka lopunajan ennusmerkithän tässä jo tuntuivat hetkiseksi täyttyvän. Nyt on hieman optimistisempi mieli, kiitos kirjoituskanavan.

Ajatella, jos vaikka olen sivutuotteena onnistunut saamaan jonkun arvostamaan väljiä hampaanvälejäkin! Tai sitä, että saa vaikka virukset selkeinä räkätauteina, eikä tällaisena pikkukuumeiluna, josta ei oikein tiedä, että mikä nyt vaivaa kun ei edes yskitä.

Puhuin äsken pomon kanssa puhelimessa ja totesin niin kuin asia on. Että alkaa p*rse puutua tästä makoilusta ja toipilaana istuskelusta. Että lakkaan nyt mittaamasta lämpöä, tai ainakin kohta lakkaan, ja ilmaannun huomenna työpaikalle jos ei horkka palaa takaisin. 

Ai niin. Vielä lopuksi vinkiksi muille sairastuneille/sairastuville, että YleAreenassa on ihanasti monta jaksoa Solsidanin neloskautta. Minä olen jo katsonut ne kaikki. Menen kohta etsimään, että mitä muuta kivaa löytyisi netistä. Pitää saada jotkut naurut nyt tähän väliin. Morjens!


4 kommenttia:

  1. Kissat ovat todella hyviä sairaanhoitajia!

    En minäkään ole vielä istuttanut valkosipuleita. Voidaanko sopia, että oikea aika on viikko ennen kuin lämpötila päivisinkin on pysyvästi pakkasen puolella...? Meinasin laittaa valkosipulit uuteen paikkaan, mutta sitä paikkaa ei vielä varsinaisesti ole. Ei niillä vielä ole kiire. Eihän.

    VastaaPoista
  2. Voi voi voivottelua, hymynkareet sait vanhan kasvoille!
    Tulee ihan omakohtaisia juttuja mieleen. Näin vanhana sitä ensin odottaa että Vaimo tuo aamun sanomalehden sänkyyn ja jos sieltä ei omaa kuolinilmoitusta löydy, niin voi harkita sängystä nousemista. ;DDD

    Paranehan hitaasti, niin saadaan vastaavaa luettavaa lisää. :)

    VastaaPoista
  3. Hammaskipua ei voi unohtaa hetkeksikään, siinä sen ikävyys. Hyvä kirjoitus sulla! Se on erityisen noloa kun menet hamppilääkäriin, eikä edes löydy sitä reikää mistä valittaa. Otetaan röntgenkuvaa ja itku valuu silmäkulmista ja yrität selittää, että kipu on sietämätön. Sitten ihan pieni murunen vanhasta amalgaamipaikasta jäänyt kummittelemasta muovipaikan alla. SE on se pirulainen. Koko paikka irti ja uusiksi! Kipu hellittää viikossa. JEE...elämä on ihanaa taas kunnes seuraava kipu iskee ja kyllä se iskee. Hyvää viikonloppua! :)

    VastaaPoista
  4. Harvahammas täältä tervehtii. Toivottavasti oot taurin jo saanu selijätettyä. Hymyyllähän niillä, mitä meille on annettu (tai mun tapaukses jätetty...)

    VastaaPoista