Terveisiä Persiksestä :)

Kuvituksena vielä mökkitunnelmia. Ihanasti klapit kuivuvat siellä Ryötönperällä.

Eilen työmatkabussissa kotiin päätin, että voisi olla kirjoitusilta. Että voisin palata vielä sunnuntain tunnelmiin siitä, kun klapitalkooviikonloppu oli takana. Tai siihen, miten maanantaina syksyn ajankohtaisuus iski mielialaan vähän liiankin voimalla. Menin ja tulin pimeän aikaan, vaikka katuvalot sammuvat sentään jo aamuseitsemältä. Syttymisajankohtaa en ole vielä havainnut.

(Sitten kotona aloin kirjoittaa tätä, ja sainkin melkein loppuun. Selailin tauoilla muuta nettiä ja tulin jotenkin ärtyneeksi - väsymyksen merkki. Pahantuulisena painoin lopulta oikein julkaise-kohtaakin. Urpouden huippu. Aamulla ennen töihin lähtöä totesin tekstin julkaisukelvottomaksi ja poistin sen takaisin luonnoksiin. Oppia ikä kaikki. Tämä oli ehkä blogiurallani toinen kerta. Älä-kirjoita-yliväsyneenä-ja/tai-pahantuulisena! Olen nyt palannut jatkamaan, mainio työpäivä takana, tiskattu on ja mieli hyvä. Pahoittelen jos joku ehti lukea edellisen version yön aikana, en todellakaan halua tietää sen herättämiä ajatuksia.)

Joka ikinen minua vähänkään tunteva ihminen tietää jo, mitä ajattelen ja koen mökkikauden siirtyessä ylläpitolämpöaikaan. Silläpä päätinkin säästää lukijat "Pimeys on kaikille samaa" -jokavuotiselta itsepsyykkaukseltani ja vastaan mieluummin Mäntylän Mummin kysymyksiin. Olen nimittäin saanut blogihaasteen tässä yllättäen. Kiitos! Taitaa olla sekin syksyn merkki, että virkistetään haikeita mieliä kiertopohdinnoilla. Ei ollenkaan huono tapa. 

Tässä on nyt vain ainakin yksi ongelma. Vastaukset tulisi kirjoittaa omalla murteella. Murteella? Minä olen Helsingissä syntynyt vantaalaisen lähiön kasvatti, joka on viettänyt kaikki kesät ja osan arkinuoruuttakin Etelä-Pohjanmaalla, opiskellut Keski-Suomessa ja sitten paluumuuttanut pääkaupunkiseudulle. Puhe- ja kirjoitusparteni saattaa toki olla murteenomaista, mutta pohojammaata en osaa, keskisuomea en koskaan oppinut, eikä taida ihan stadinkaan sointi sujua. Puhun ja kirjoitan vain nopeasti ja paljon. Olin sen vuoksi myös yhden kerran ala-asteella puheterapiassa, ja terapeuttia nauratti, että mitähän varten minut sinne laitettiin. Hyvin - ehkä vähän liiankin - sujuu ulosanti. Aina kaikesta sanomastani ei saa selvää, ja ehkä siinä oli syy. Kyllä minulla on taipumus ajatella, että myös kuuntelijalla on vastuu. Tarkkaavainen pitää olla, jos meinaa erottaa pääkohdat rönsyistä.

Ja sitten asiaan. Ytimekkäitä ja aika vaikeitakin ovat Mäntylän Mummin kysymykset. Tuskin pystyn silti yhtä tiivistetysti vastaamaan. Enkä edes yritä Ryötönperän seudun murretta, koska epäonnistuisin varmasti.

Polttopuiden tekeminen on suhteellisen proosallista.
Klapien sytyttäminen ja tulen vartiointi sen sijaan lyyristä. Molempia tarvitaan.

Joten kirjoitan vastaukset omalla tavallani, jos passaa. Ensinnä itseänikin aika ajoin pohdituttava aihe, eli Runoa vai proosaa? Heti tekee mieli letkauttaa kumminkin jotain pohojalaasta, kun oli se murreteema. Tuloo roosaa vaikka yriittää lyriikkaa. Variaatio sanonnasta riimaa tuloo vaikka yriittää tavaallista. Minusta olisi ihana olla sekä runojen kirjoittaja että lukija. Jälkimmäisestä on vielä jotakin jäljelläkin, mutta kirjoittajana voin todeta, ettei tässä ole pahemmin runoja enää syntynyt.

Jos vähänkään yritän kiteyttää sanojani runon muotoon, niin lapsellista on tuotos. Nuorena olin siinä parempi, ei ollut suodatinkerroksia vielä niin paljon kuin nyt. Tässä elämässä huomaan, että on helpompaa pysyä mukavuusalueella kirjoittelemassa ilman vakavia tarkoitusperiä. Sydänsurujakin on harvemmin, ja oikeita surutöitä teen toisella tavalla. Ahdistuksia ei jaksa jankata lukijoita kiinnostavaan muotoon, ja iloisia runoja on erityisen vaikea kirjoittaa. Joskus nämä välivuodenajat saavat minut runolliseksi, mutta niistä(kin) on jo sumusäkeet sekä muuttolintuasiat kirjoitettu. Minä en ikinä pystyisi Mirkka Rekolaa tai Eeva-Liisa Manneria parempaan.

Tyssäsikö se runohommelini kirjoittajakouluaikoina siihen, kun meitä ohjasivat oikeat kirjailijat. Vein kerran runojani romaanikirjailijan luettavaksi. Kai minä voin hänen nimensäkin sanoa, kun ei tämä ole mikään haukku. Annika Idström (rauha hänen mainiolle sielulleen) totesi niitä luettuaan, että pelottavaa on runous ja uskaliasta sellaista kirjoittaa. Minä en silloin ymmärtänyt ollenkaan mitä Annika tarkoitti, mutta olin silti otettu. Olin tehnyt vaikutuksen, ja siitähän ihminen virkistyy. Jos muuta väittää, niin valehtelee.

Minä ihailen kaikkia kirjoittajia, mutta lyhyen proosan taitajat ovat harvassa. Onneksi tunnen ainakin yhden sellaisen. Hän on kätevä naurattava kaveri, jota tapaan liian harvoin. Hänellä on myös pakkomielettä hipova suhde Ryötönperä-nimeen, ja sunnuntaina hän ilmoitti vihdoinkin löytäneensä Ryoto-sanan japanin kielestä. Se voi merkitä persoonaa tahi lohikäärmettä. Lohikäärmeenperä? Persoonanperä. Päädyttiin jälkimmäiseen, eikä arkeen palaaminen mökiltä enää ollutkaan niin vaikeaa kun keksittiin se, että voin aina sanoa Terveisiä Persiksestä! Lupasin laittaa sen seuraavan blogitekstini otsikoksi, ja tuollahan tuo nyt komeilee - varmuuden vuoksi hymiön kanssa. Minulla on tapana pitää lupaukseni, ja siksi harvemmin mitään lupaankaan.

Kasvihuoneessa kiteytyvät kasvukausi ja talven lepovaihe. Jälkimmäinen alkoi nyt.

Kesä vai talvi? Tähän voisin yrittää vastata lyhyesti. Eli ei kumpikaan. Mutta jos nyt jompi kumpi, niin sitten kesä. Talvella pitäisi voida olla koko ajan läheisten kanssa kerällä, mutta kesällä sitä kestää hyvällä tahdolla pienen etäisyydenkin. Keväällä ja syksyllä luomakunta on kiinnostavimmillaan, ja silloin ainakin minä olen eniten ulospäinsuuntautunut. Siis en välttämättä sosiaalisessa mielessä, vaan nimenomaan ulos - pihalle - luontoon - puutarhaan. Välivuodenajat, joihin jo lyriikkamielessä äsken viittasin, ovat ihan parasta.

Talvella ja kesällä voi sitten pitkästyä yhdessä, ja siihen pitäisi olla jokaisella koko ajan keskeytymätön tilaisuus. Lainsäädäntökysymys.

Aamu vai ilta? Tähänkin kaikki jo tietävät vastaukseni. Ehdottomasti aamu, jos saa ensin herätä rauhassa. Toisaalta kuitenkin ilta, jos tietää että saa aamulla herätä rauhassa. Näin vuorotyöläisenä minulla on onneksi lukuisia variaation mahdollisuuksia elämässäni, joten saan nauttia molemmista. Aamussa ja illassa on vähän samaa kuin välivuodenajoissa, mukavaa siirtymää jota ei tekisi mieli nukkumiseen tuhlata. Jos kysyisit minulta että päivä vaiko yö, niin - hohhoijaa. 

Nyt näyttää siltä, etten pysty vastaamaan yhteenkään Mäntylän Mummin kysymykseen kyllä vaiko ei -tyyliin. Ehkäpä minulle ei sovi valintojen tekeminen? Olenko ihminen, joka haluaa kaiken? Voi olla.

Jaahas, ja sitten kysymys jota olen jo syystuskissani ehtinyt potea. Että onko se lasi puoliksi täynnä vai tyhjä. Tietenkin sekä metaforisesti että ihan viinilasimielessä toivoisin pikarini aina olevan enimmäkseen täysi. Tai ei tietenkään liian täysi, ettei läiky yli. Voi tulla sotkua. Ja on tullutkin. Säilyi silti kovalevy! Mutta jos lasi on liian tyhjä, niin ei siitäkään yleensä hyvää seuraa. Silläpä viisaammat ovat varmaan keksineet tämän välimuodon, jota on hyvä pysähtyä pohtimaan. Puolikas lasillinen. Miten päästäänkään taas keski-iän ajankohtaisuuteen. 

Voisihan sen muullakin tavalla ymmärtää, vaikka vuorokauden mittakaavassa. Kun on kumminkin muotia elää tässä hetkessä oikein hidastellen. Siitä minä tykkään, mutta sitten aina kuitenkin tulee ilta. Silloin lasi on tosi täysi, ja aamuisin tyhjä. Tai jos ajattelee sillä tavalla, että iltaan mennessä lasi on tyhjennetty ja aamulla taas täysi. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, ettei tämä ole pelkkä asennekysymys. 

Lasissa on mitä on, ja se on joko hyväksyttävä tai tehtävä jotain asian eteen. Sekä tyhjä että täysi lasi on hyvä, ja puolikas välimuoto itse asiassa vielä parempi. Minähän olen loppujen lopuksi aika tavallinen, enkä kaipaa ääri-ilmiöitä. Tavallisessa elämässä lasi on koko ajan vähän niin kuin puolillaan, ja sehän minulle sopii. Kuolevaisuutta ajattelen ihan liikaakin välillä, ja joskus öisin tai bussissa - kun on aikaa miettiä - oikein ärsyttää se, että mihin tässä nyt pitäisi pyrkiä, kaunistelemaan sitäkö että elämää on enemmän takana kuin edessä. Kyllä niissä hetkissä lasini on puoliksi tyhjä. Joskus vain tilkka pohjalla.

Sanotaanko nyt vaikka niin, että puolikas riittää nyt ihan hyvin, mutta eilen olin taipuvainen tyhjän lasin ajatteluun. Tänään se on taas puoliksi täysi, mikä on tavoitetila. (Minut kutsutaan ehkä tämän jälkeen filosofian tohtoriryhmään tai johonkin, niin vaikeaa on ajatteluni etten itsekään ymmärrä. Jos pomo lukee tämän, tulee kutsu työterveyspsykiatrille.)

Sitten Mäntylän Mummi esitti vaikean kysymyksen: Kukkia vai kynttilöitä? Tästä voisi muuten tehdä sellaisen variaation, joka onkin jo vähän blogeissa liikkunut, että kysytään lähipiiriltä. Minusta olisi kiinnostavaa kuulla, mitä minun perheeni ja ystäväni arvioisivat minun tähän vastaavan. Toivon, että se olisi vaikeaa. Heh. Minähän pidän yllä itsestäni sellaista kuvaa, että olisin kasvi-ihminen. Mutta toisaalta lähimmäiseni vitsailevat tunnelmavalotaipumuksellani. Että kukat vaiko kynttilät? Sanokaas te. 

Oma vastaukseni on sellainen, että en ole loputtoman kiinnostunut kukkasista. Mutta ilman elävää liekkiä olisi tosi tylsää. Klapitöiden hurmassa tulen aina miettineeksi, että miten jätti-isot Ryötönperän puut ovat kuitenkin maailmankaikkeuden mittakaavassa vain pikkuisia heiniä. Ja miten me ihmiset oikein apuvälineillä niitä katkotaan, kuivataan ja poltetaan lämpimiksemme. On se järkevämpää ehkä kuin leikkokukkien ostelu, vaikkei sekään ehkä ihan turhaa ole.

Kesäisin en kaipaa kukkia maljakoihin kun niitä on luonnossakin. Talvea varten saatan kuivata muutaman yrtin. Laittaa haljuun kukkavaloon jotain itämään kasvun iloa saadakseni. Ja kun tuloksena on vain luikku itu, on helpompaa tyytyä kynttilöihin. 

Ja totuuteen jos pyritään, niin tottakai ostan talvella joskus neilikoita vaasiin. Ja näin syksyllä kerään asioita pihalta keittiön pöydän kulmalle myös. Kun ympärillä on ruskeaa, niin harvemmin pienestä vihreästä haittaakaan on. Eikä varsinkaan elävästä liekistä. Vastaan kynttilät.

Aurinko vai takkatuli? Jälleen kerran joudun vastaamaan, että molemmat. Ilman aurinkoa ei olisi takkatulta. Sekä aamun nousuun että illan ruskoon voi hyvinkin liittää elävän itse sytytetyn tulen. Varsinkin kaamoksessa, jolloin ei mitään ruskoja - (tässä kohdassa oli vielä eilen kirosana) - edes olekaan. Ihminen tarvitsee lämpöä ja sopivaa valoa. Ehdottomasti kylläkin siis aurinko, mutta heti hyvänä kakkosena takkatuli, nuotio tahi kynttilöötä (ei unohdeta murreteemaa).

Kirjattakoon vielä ylös, että aurinko on kuitenkin parhaimmillaan kun paistaa viistosti. Keskikesän keskitaivaan kirkkaus on jotenkin puhkipolttavan vaikea.

Otin jo joskus aika nuorena aikuisena tavaksi sydäntalven aamuihin sytyttää edes hetkeksi kynttilän. Se vastannee takkatulta kaupunkioloissa. Nykyään minulla on mahdollisuus aamutakkaan, jos olen vapaa-ajalla. Pidän siitä melkein enemmän kuin iltaan ja nukkumalämpöön liittyvästä lämmitystulesta. 

Vapaa-aika vaiko työ?  Nyt paljastan itsestäni sen, että tekee mieli sanoa että työ. Pidetäänköhän minua nyt tekopyhänä työhulluna. Minä rakastan vapaa-aikaani ja olen siitä myös erityisen tarkka. Itsekäs suorastaan. Olen saanut palautetta jopa ystäviltä. Miten minusta ei koskaan kuulu mitään. Minä tykkään jonkin verran olla myös yksin ja siitäkin pidän, etten sovi mitään pitkästi etukäteen. Viittaan aiempaan sanomaani, etten kovin usein lupaa mitään. En täytä almanakkaani kauas. Tarvitsen tilaa ja arvostan omaa rauhaa. 

Mutta työ. Olen onnekas saadessani toimeentulon sellaisista asioista, joista itsekin koen tyydytystä. Tänään esimerkiksi oli erityisen hyvä työpäivä. Vaikka maanantaina olinkin ahdistunut, niin nyt jo keskiviikkoon mennessä melko täyspäinen. Se johtuu työarjesta. Arki sopii minulle, vaikka haaveilenkin kirjailijan elämästä Ryötönperällä ja/tai italialaisessa kalastajakylässä. Luultavasti en olisi järjissäni, jollei minulla olisi paikkaa jossa olen tarpeellinen myös ammatikseni.

Nyt tulee vaikea kysymys: Punainen vai valkoinen? Vielä eilen tässä oli pitkä poliittinen ja kiukkuinen jorina vastauksena. Kerroin ummet ja lammet jopa vaarin itkuisia muistoja, miltä tuntui olla punaisten lapsi äärivalkoisen opettajan koulussa. Löysin yhtymäkohtia nykypäivään, oikein kunnon aasinsiltoja. Unohdetaan se. Tai ei unohdeta, mutta ei mennä nyt siihen. Tänään minä ajattelin melko selkeästi, että punainen. Se tapahtui kun tajusin, että kohta saa haravoida. Syksyn lämpimät värit yhdistettyinä muihin aistikokemuksiin ovat tällä hetkellä parasta.

Lumen valkoisuuden kovuus ei ole minun juttuni, ja talviaikaan pitääkin sitten lavastaa lämpöä ympärille. Kesällä tykkään myös valkoisista tekstiileistä, ja ympäri vuoden kuljen kummajaisena aina valkoisissa kengissä. Mutta on minulla yhdet punaisetkin. Niihin tuli viime työyhteisöpäivillä hankala tahra ja ovat nyt siksi vähän tauolla.

(Pyyhin tästä juuri pois syvää synkeää hiljaisuutta kuvaavan ajatusviivan ja välilyöntejä. Olin tosi dramaattisella tuulella eilen, melkein itseäkin pelottaa näin jälkikäteen. Pitänee vissiin keventää vapaa-ajan lukemistoa ja vihapuheiden seuraamisen sijasta keskittyä harlekiiniromantiikkaan ja haaveiluun.)

Valitsin eilen dramaattisen yritelmäkuvan mökkikuutamosta. Vain suden ulvonta puuttuu taustalta.

Mäntylän Mummi kysyi myös, että mikä eniten harmittaa. Vaikka eilen sorruinkin totaalikiukutteluun ja tänään töissäkin rakkaalle ystävälle vielä vaahtosin, en silti ainakaan omasta mielestäni ole mikään aktiivinen mielensäpahoittaja. Miten minä tykkäänkin, että mielensäpahoittajasta on tullut ihan oikea sana suomenkieleen! Tuomas Kyrölle kiitos. Siinä myös proosahenkilö, jota ihailen.

No mikä nyt eniten harmittaa?

Harmistuksen aiheita on paljon, on vaikea valita yhtä. Tai ihan ensin pitäisi päättää mittakaava. Arjessa harmittaa laskupino ja jo edellä mainittu elämän rajallisuus. Nykymaailman tilassa harmittaa eniten se, että koko maailma on kamalan sekaisin ja levoton, ja minä tunnen itseni voimattomaksi. Tänään kun väitin työystävälleni (jota muut kollegat myös veljekseni kutsuvat, mistä ollaan erityisen ylpeitä) etten ole yhtään poliittisesti aktiivinen, että pitäisikö näinä päivinä. Hän valisti minua, että juuri nyt kun olen aloittanut vapaaehtoisena Lapinlahden Lähteen riveissä, olen jo ottamassa kantaa ja yrittämässä edesauttaa omiin arvoihini sopivaa humaania kotikaupunkia.

Ihan noin syvällisesti en ollut itse asiaa ajatellut. Minähän haaveilin alunperin, että menen sinne puutarhahommiin. Kyllä minä niihinkin aion vielä osallistua.

Parasta elämässä? Nyt tulee klisee. Elämä itse. Sen yllättävyys. Vaikka minä olenkin - minä, minä, minä - perinteisesti huono sietämään yllätyksiä, niin kyllä niitä kumminkin aina tulee. Parasta elämässä ovat luonnonihmeet. Jos olen ihan rehellinen, niin koen kiusallisiksi ihmisten tarkoituksella järjestämät yllätykset tai extreme-kokemukset. Inhoan yllätyssyistä myös omia merkkipäiviäni ja ehkä vähän jouluaattoakin.

Mutta kiertokulku kaikkinensa on mielenkiintoista, ja toisaalta se ennakoimattomuus. Minähän toki pelkään äkkirysäyksiä, kun olen niitä saanut tässä elämässä jo kokeakin. Mutta eivät kaikki elämän yllätykset ole lannistavia tai murhetta tuottavia. Enimmäkseen saa yllättyä iloisesti, mikä on ihanaa. Huolestun hyvin helposti liikaa ja onkin ollut todella yllättävää tajuta, miten yhtäkkiä jostain pahasta vaiheesta saattaa selvitäkin. 

Parasta elämässä ovat kuitenkin ehkä ne huolettomat ajat. Toivoisin niitä kaikille.

Jos sattuu olemaan näin etuoikeutettu kuin minä, niin parasta elämässä on saada istua portaalle ja havaita vuodenaikojen muutos, ja ehkä kehitystä myös itsessään. Miettiä sitä ja siirtyä vuodenkierrossa eteenpäin. Luksusta on, jos voi jakaa kokemuksen villieläimen kanssa. Siis todella luksusta. Elämä tarjosi minulle kaipaamani yllätyksen sunnuntaina kun kipuilin mökiltä palaamisen kourissa kotipihalla. Meillä oli hänen kanssaan pitkä yhteinen hetki. Tunsin itseni melkein Fransicus Assisilaiseksi:

Viimeinen Mäntylän Mummin kysymys koskee suurinta toivetta. Kukapa ei toivoisi maailmanrauhaa ja henkilökohtaista terveyttä. Puhumattakaan lähipiirin terveydestä ja pitkästä iästä. Niin minäkin. Silläpä toivon, että oppisin oikeasti hyväksymään myös murheet. Ehkä eniten toivon, että oppisin olemaan murehtimatta tällaisina henkilökohtaisina aikoina, jolloin kaikki on hyvin. Olen liian hyvä muistamaan aamuöisin sairauksien mahdollisuudet ja muut katastrofit. Suuri itsekäs toiveeni on, että voisin elää loppuelämäni keskittyen ajankohtaiseen hetkeen enkä järkyttämällä itseäni toistuvasti kaikenmaailman kauhukuvilla.

Ihminen on niin pieni sielultaan. Välillä sitä menee paniikkiin.

(Eilen tässä oli komeat surkeat mietelauseet, ei palata niihin.)

Kyllä lottovoittokin olisi tavallaan kiva, en minä sillä. Onneksi Sudeettisavolainen on ilmoittanut, että jos voittaa eurojackpotissa niin saatan saada vähän avustusta Ryötönperän mökkilainaan. Hänkään ei lupaile yleensä turhia. 

Noin. Vastattu on. Ensinäkemältä todella ajattelin, että nyt on simppelit kysymykset. Mutta niin vaan oli Mäntylän Mummi piilottanut niihin niin paljon sisältöä, että saattaisin hyvin pienellä vaivalla kirjoitella jorinoistani pitkähkön teoksen. En edes yritä keksiä parempia kysymyksiä, mutta heitän haasteen teille kanssabloggareille. Ottakaa nämä kysymykset ja kertokaa mitä te ajattelette. Oikeasti kiinnostaa, kun tämä oli minulle jotenkin todella haastavaa. Sananmukaisesti haaste! Kiitos!

Nyt minä aion ylläpitää hyväntuulisuuttani katsomalla muutaman kissavideon ihan maailmanjärjestystä uhmatakseni. Sitten iltapesulla iloitsen siitä, kun muistin tänään ostaa kasvovettäkin ihan. Menen kissojen kanssa lukemaan hyvää dekkaria ja herään huomenna uuteen päivään. Kestän sen pimeän aamukuuden paremmin kuin tänään.

Otin sivutuotteen Ryötönperän klapisavotasta kotiin mukaan kynttilöiden aluksiksi.