Puoliksi puitu

Sanoin äsken kotimatkalla mökiltä, että onpa maaseutumme tällä hetkellä jotenkin kauneimmillaan. Että olisi mahtavaa, jos tällainen vuodeaika kestäisi oikein pitkään. Hyvä, että ehdin pysähtyä sen äärelle nyt viikonloppuna, jonka ympärillä aika on jotenkin erityisen tapahtumarikasta ja ilmassa edelleen kiireen tuntua. Hoppuahan väitetään toki enimmäkseen mielentilaksi - hmm - minulla on sitten psyykessä vissiin (ainakin) kaksi asentoa, se kaupunkiin ohjelmoitu tehokas (?) ja sitten se toinen.

Se, joka on opetettu istumaan portaalla ja tarkkailemaan luonnon tarjoamaa elinpiiriä. Eikä siinä vielä kaikki - on se mökkipsyyke vieläpä opetettu nauttimaankin siitä kaikesta. Tunnelmoimaan - hämmentävästi aina vain vuodesta toiseen ilman kyllästymistä - siten, että joka hemmetin syksy näihin aikoihin saattaa pala nousta kurkkuun haikeudesta, mutta toisaalta alkaa armoton valmistautuminen kylmään ja pimeään.

Toki se on sekin sellaista peruskaupunkilaisen maalaisluksusta, ja aika kaukana siitä mitä todellinen metsän keskellä asuminen edellyttäisi.

Minä se vaan virittelen lyhtykautta käyntiin ja kutsun kavereita polttopuutalkoisiin. Jotkut ne puivat viljaansa ja täyttävät perunakellareita, tilaavat talvirehua karjalle, nipistävät rahaa että saavat tilan varmasti talvikuntoon, ja mitä kaikenlaista sitä oikeasti maaseudulla asuvien ihmisten elämään nyt sitten kuuluukaan. Joskus hävettää, että itse murehdin sitä, että missä vaiheessa olisi syytä jättää peruslämmöt mökin pattereihin ja että niin jäi tänäkin kesänä porraskaiteet ja ulkohuussin ovi rapsuttelematta. Onpas taas hämähäkinseittiä ikkunoissa ja sitä rataa.

Minulla mökkiläisenä on sillä tavalla sellaista ylimääräistä aikaa, että voin myöskin vain olla. Tämä viikonloppu tarkoitti enimmäkseen sitä, ja sille oli meidän kahden hengen taloudessa poikkeuksellisen iso tilaus. Kiitos kun toteutui!

Luomakunta kuuli perjantaisen toiveeni, että heräisinpä lauantaiaamuna oikein aikaisin ilman kelloa. Että ehtisin aamusumukävelylle mahdollisia muuttolintuja pelloilta bongaamaan. Kun minä heti seitsemän jälkeen saapastelin hiekkatiellä, tuli elävästi mieleen se viime huhtikuun lopun Täydellinen päivä. Jotenkin tosi vahva muisto on siitä. Mietin, että nyt olin ikään kuin kloussaamassa silloin vielä edessä ollutta aikaa.

Tietenkin minulle tuli tunne, että voi kun ei olisikaan vielä niin. Voi kun olisi edelleen huhtikuu. Ihminen sitä on niin pieni sielultaan, että ei näytä oppivan hyväksymään kaamoksen läheisyyttä. Taas se tulee vaatimaan ihan tietoista työtä, ja siihen kyllä olennaisesti liittyvät nämä luonnon päivänvaloilmiöiden pariin hakeutumiset. Pitää kerätä voimia, eikä sumukävelyitä parempaa tapaa olekaan.

Jopa liverryslintujen satunnaista laulua kuului aurinkoisista puunlatvoista. Mitähän asiaa niilläkin syyskuussa on. Kaukaa yksittäinen kurjen kailotus, ja järveltä kuikkakin huuteli - harvakseltaan tosin. Mielestäni kosteassa ilmassa oli vielä kesän tuoksua. Tai ainakin tuoksua. Kilometrin käveltyäni huomasin hengittäväni oikein tosi syvään ja helpottuvani jotenkin. Pelkästään se riitti palkinnoksi, kaikki muu tuntuikin sitten ihan bonukselta. Kävelin tietenkin vielä muutaman kilometrin lisää.

Paitsi ettei minulla ole mitään askelmittaria, ja voi olla ettei niitä metrejä lopulta niin paljon tullutkaan vaikka aikaa kului. Pysähtelin melko paljon, nimittäin.

Turhaa oli kuvitella, että olisi ollut kurki- tai joutsenlaumoja vielä pelloilla makoilemassa. Ehkä vielä ei olekaan niin syksy? Kuka siellä nyt vasta puoliksi puitujen viljojen joukossa voisi muuttomatkoja varten kokoontua? Kun minä sen havainnon tein, niin olin jo tosi henkevässä vaihessa retkeäni. Melkein hengellisessä, tai ainakin henkistyneessä. Alkoivat kuulkaa kaikenmaailman alkeelliset metaforat tunkea mieleen. Puoliksi puitu. Hmm.

Ensinnäkin siinä elonkorjuuvaiheessa olevat pellot näyttävät todella mielenkiintoisilta. Mutta sitten kun keksin sen ihminen on vähän niin kuin viljaa itsekin -teeman, niin jos ei olisi ollut niin kylmä niin olisin varmaan istunut jollekin kivelle oikein asiaa pohtimaan. Parempi, että pysyin liikkeessä. Ei tule silloin liian yleviä ja abstrakteja ajatuksia.

Mietin, että minähän keski-ikäisenä olen vähän niin kuin puoliksi puitu. Elämäni on puoliksi puitua viljaa. Heh. Nyt kun kirjoitan tätä, niin tuli kyllä mieleen, että meikäläisen elintavoilla ja geeneillä tässä on puimuri käynyt niittelemässä varmaan jo kaksi kolmasosaa. Hyvä syy ottaa joka hetkestä ilo irti, niin kauan kuin mahdollisuuksia riittää.

Koska ei ollut lintuja, keskityin viljateemaan myös ihan konkreettisesti mönkimällä pelloilla. Kuljin reunoja pitkin, etten jättäisi jälkiä. Paitsi että joku eläin oli tehnyt polun keskelle kaikkea, niin sitä minä pikkuisen varovasti seurasin päästäkseni ottamaan vastavalokuvia. Farkunlahkeet tulivat märiksi aamukasteesta, ja olin siitäkin jotenkin huvittuneen polleva. Tässä sitä vaan taaperretaan pelloilla ilman kahisevaa goreteksiä, minä olen osa luontoa. Olinkohan sittenkin nukkunut liian lyhyet yöunet. Yksi ystävä facebookissa kysyi, että olenko herännyt pellolla - kun jaoin yhden aamukuvistani. Kyllä minä tosiaan vasta kunnolla taas heräsin siellä tähkien keskellä, vastasin. Varsin kultainen aamuhetki, harvoin olen kaivannut yhtä vähän seuraa kuin silloin:

Ehdin parahiksi mökkirantaan, kun loputkin sumusta oli haihtumassa. Olin ensin meinannut kysyä viereisten rantojen asukkailta lupaa mennä heidän tonteilleen kuvaamaan aamujärveä - kun meille osuu vasta se ilta-aurinko. Mutten minä sitten kehdannutkaan, vaikka eräässäkin pihapiirissä joku nainen kodikkaasti kampaili tukkaa, ja toisesta kuului jo sahaamisen ääniä.

Kaupunkielämässä minulla ei ole varaa olla ujo, mutta maalla iskee tietty varauksellisuus. Vai onko se sittenkään niin - olenko mökkioloissa vain niin lomalla, etten yksinkertaisesti jaksa ylimääräistä sosiaalisuutta. Maaseutukäyttäytymiseeni löytyy monta syytä. Pidemmillä lomilla ja vapailla minä voin tavata ihmisiäkin, mutta jos käytössä on vain yksi kokonainen mökkipäivä - minusta tulee melkein kohtuuttoman itsekäs ja henkisesti laiska.

Kesälomallahan minä voin olla mökkitontilla parikin viikkoa niin, etten poistu tiluksilta ollenkaan. Näin muina vuodenaikoina - jos meinaa nähdä aurinkoa kunnolla - on melkein pakko. Kävelyillä käyminen onkin minulle sellainen kylmien vuodenaikojen harrastus. Ryötönperä on sananmukaisesti sellaisella perällä tien päässä keskellä metsää, että ei sinne enää matalalta paisteleva aurinko paljon säteitään ulottele. Päivän liikkeet pitää ajoittaa sen mukaan, ja minäkin odottelin kävelyn jälkeen että pääsisin siivoilemaan Lasipaviljonkia. Jahka se ensin olisi selvinnyt yön huuruistaan, eikä olisi ihmiselläkään niin vilakka.

Huurteiset lasit ovat toki kauniita, en minä sillä.

Ihan kiva tunnelma sinne kasvihuoneeseen nyt jäi. Kävin tänä aamuna vielä tarkistamassa. Vähän niin kuin sellainen eteläeurooppalainen, joka varmasti sitten lähempänä joulua tuntuu jo ihan hölmöltä. Sitten saakin somistaa taas uudelleen. Jos huvittaa. Kotoa viety syyshortensian vahingossa maljakossa juurtumaan alkanut versovarsi jäi nyt ruukkuun odottelemaan sitä paikkaa, jonka se Ryötönperältä saa. Jos hyvä säkä käy, niin kahden viikon päästä saan Puutarhaekspertin mukaan klapitalkoisiin - niin voidaan käyttää hetki myös hortensian paikan miettimiseen ja ehkä jopa istuttaa hänet. 

Madeirapulloon tökkäsin pari laventelin oksaa, ja siihen se sitten jäikin. Mielessä pyöri - kerrankin - less is more -lause, enkä tunkenut joka nurkkaa täyteen koristuksia. Ehkä se kertoo siitäkin, että mieli on nyt niin täynnä asioita. Silloin vastapainoksi tarvitaan seesteisen tyhjiä tiloja. Niin se on.

Oli vähän sadonkorjuuhenkistä tunnelmaa, kun vietettiin lauantain Kasvihuonehetki. Alunperin siihen oli varattu vain pikkolopullo kuohuviiniä - siis sen palkinnoksi, että muutama ikkuna pestiin ja pari reunusta sai akuuttia lisäkittiä. Mutta kun löydettiinkin takapihan omenapuusta kypsiä yksilöitä, niin ihan syntyi evästauko. Sauna oli jo lämpiämässä, ja aurinkokin siirtynyt paistamaan rantaan.

Minä niin tykkään hetkistä, ei se varmaan kenellekään ole enää epäselvää.

Joskus kun jotain oikein järjestää, saattaa tunnelma lässähtää kun eivät odotukset täytykään. Nyt ei ollut mitään sensuuntaista ilmiötä, vaikka harmittelinkin jo etukäteen kun huomasin kaupunkiväsymyksen hiipivän vartaloon - että osasin siis jo ennakoida senkin, että uni tulisi kymmeneen mennessä. Vielä siihen oli onneksi aikaa, teki mieli ahmia jokainen sekunti talteen ennen hämärää.

Tottakai tuli siinä haaveiltua, että voi kun voisikin vain jäädä mökille.

Rannassa minua odottivat uudet elämykset. Järven vesi on nyt erityisen harvinaisen alhaalla, ja saatoin suorastaan kävellä kököttämään kivelle, jota ei normaaliaikaan näy ollenkaan. Vettä oli sen ympärillä varmaan vain 15cm. Yhtäkkiä aloin havaita simpukoita. Kääk! Monta. Kuvasin heitä veden läpi. Ihan hävettää kertoa, että mielestäni näytti aika härskiltä se tapa, jolla pitävät hetulareunaista rakostaan auki rantaveteen. Mitä lie planktonia hengittelevät. 

Syödäänkö noita järvisimpukoita? En ole koskaan ainakaan kuullut. Jos syödään, niin tervetuloa vaan meille saalistamaan.

Paitsi että toisaalta, ovat kyllä aika persoonia. Että taitaisi jäädä syömättä. Enhän minä edes tykkää nilviäisravinnosta. Nostin yhden hetkeksi farkulle dokumentoimista varten. Heti pisti kuulkaa luukut kiinni. Sitten kun laskin takaisin veteen, niin eipä aikaakaan kun alkoi itse eläin tunkeutua kuorestaan ulos ja potkia. Potkia. Hän oli ilmeisen tyytymätön siihen asentoon, johon olin takaisin laittanut. Korjausliikesarja oli koominen. Otin minä siitäkin muutaman kuvan ja vitsailin, että taas sitä harjoitellaan suurpetovalokuvausta. 

Käytinköhän minä jotenkin aivopesutaitojani kun aloin muistella sitä, miten kerran Apulaisen kanssa rahdattiin grilli rantaan. Ensimmäisenä mökkihallintavuonnani. 2010. Yhtäkkiä nimittäin tapahtui ennennäkemätön ilmiö, ja syntyi ajatus, että miksei siispä nytkin. Kun kerran itse pihamaa on varjoisa ja viileä, mutta saunalla kesä. Että kyllä siitä pitää voida nauttia, ja että kyllä nyt kannetaan ruoka-aineet, kattaukset ja kaikki "alas" (eli rantaan), koska saattaa olla tämän vuoden viimeisiä jopa helteiseltä tuntuvia hetkiä.

En tietenkään vastustanut. Vaan seurasin kolmansilla löylyilläni saunan ikkunasta, miten polkua pitkin siirtyivät asiat veden äärelle. Olin luvannut hoitaa sen roudauksen, mutta kun tarpeeksi kauan lötköttelee lauteillaan, niin voi näköjään vain istua tunnelmoimaan ja ruokaa odottelemaan.

Otin aika monta "vuoden ruokakuvaa" täydellisesti onnistuneista grillipizzoista. Kun meillä on pizzahistoriassa niitä vähemmän menestyksellisiä kokemuksia, niin tuli tunne että nyt oli tämän viikonlopun tarkoitettu olevan suksee tässäkin mielessä. Sää oli täydellinen, sauna aina yhtä ihana ja vielä ruokakin itkettävän hyvää. Viiniä sopivasti ja kesän rääppeet ilmassa. Ajatukset sekä siinä hetkessä että vähän seuraavissakin.

Ilolla suunnittelin nimittäin myös seuraavaa mökkikertaa parin viikon päästä, kun toivottavasti saadaan ystäviä mukaan vastaanottamaan lopullisesti vaihtuvaa vuodenaikaa. Mitähän minä siihen keksisin. Oliskohan meillä vaikka vielä elokuvanäytös liiterissä, jos Festivaalijohtaja jaksaisi ottaa projektorin mukaan?

Vai tanssit Lasipaviljongin patiolla? 

Vaiko "pelkkää" yhteistä iltaradion kuuntelua, jos/kun päivä on tehty puutöitä. 

Kaiken eilisen jälkeen piti ihan keskittyä, että jaksoi odottaa iltapimeään. Pieniä tekemisiä ja sitä suurempia ajatuksia kun oli käynyt läpi, niin teki mieli viileään kammariin lämpimän peiton alle vain nukkumaan. Mutta toisaalta oli haikea ajatus tietää heräävänsä sitten sunnuntaihin ja kaupunkiin lähtöön. Oli olo, etten saa hukata yhtään hämärän hetkeä.

Viritin Sudeettisavolaiselta saamani lyhdyt kasvihuoneeseen.

Pelattiin petankkia kahdestaan mökkitiellä Lasipaviljongin vieressä. Ja kun bongattiin ensimmäiset tähdet, tuli lupa mennä nukkumaan. Minä näin unta yhdestä hevosesta, joka tykkäsi meikäläisestä. Se uni oli samaa sarjaa kuin kaupungin kiireviikon keskellä näkemäni "lento"uni. Siinä minulla oli oranssi sateenvarjo ja selässä propellireppu. Ja sitten minä nousin ehkä noin seitsemän metriä ilmaan ja olin tosi tyytyväinen.

Minä en koskaan näe lentounia, eli nyt eletään jonkinlaisia historiallisia hetkiä. Hevosuni saattoi olla merkki siitä, että sekin haave pitäisi tällä 2/3 eletyllä elämällä vielä ehtiä toteuttaa. Kaikkea kanssa. Aika paljon ajateltavaa.

Viikonloppu on lopulta aika lyhyt, jos on paljon suodatettavaa edellisiltä päiviltä. Minä olen saanut tällä viikolla kohdata KAIKKI työkaverini myös toisista kaupungeista. Herkku, josta saa nauttia vain kerran vuodessa. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja päivitellyt sitä, miten edelleen koti näyttää läpikulkupaikalta. 

Ja sitten yhtäkkiä sitä onkin järjestänyt itsensä mökkirantaan toteamaan luonnontilan sekä ympärillään että itsessään. Nukkunut hyvin ja havainnut levänneenä olevansa aika tyytyväinen kaikkeen. Kyllä niillä eväillä voisi kuvitella jaksavansa siirtymisen syksyyn.

Kohta luonto on kalju ja minä pääsen käyttämään lempimaihinnousukenkiäni. Pian eivät villahuivit tunnu liioittelulta, ja Alkostakin kehtaa ostaa Hehkuviiniä. Eipä aikaakaan, kun illat ovat niin pitkiä että sitähän hyvässä lykyssä tulee alettua oikeasti lukemaan taas kirjoja tai kirjoittamaan itse. Lähdetään siitä, että loppuvuodessa on pimeän ansiosta vaikka mitä mahdollisuuksia. Yritetään ainakin.