Taas ollaan viisaampia

Päätin viikkoni pieneen yhden naisen rauhoittumiskävelyyn Lapinlahden puutarhassa. Ajattelin, että no nyt tästä eteenpäin varmaan seesteytyy tämäkin syys, kun on ollut niin monipuolista, ettei melkein itsekään pysy perässä. Päätin, että vaikka menisi kuinka myöhään tänään - minun täytyy laittaa muutama sananen ylös. Kerrata, mitä on taas tullut ajateltua. Miten voikin mahtua yhteen viikkoon niin runsaasti asiaa. Olenkohan sittenkään edes ehtinyt ajatella, niin paljon on ollut puhetta ja kuuntelua.

Ja miten monista teemoista. 

Tietenkin on ollut läsnä kaikki yhteiskunnallinen ja yleismaailmallinen ajankohtaisuus. Varsinkin töissä, mutta myös siviilissä. Ja sitten samaan aikaan sitä kohtaa oman henkilöhistoriansa silmästä silmään hautajaisissa. Pälättää äitipuolen kanssa puolitoista vuorokautta putkeen siinä ympärillä. Minkä jälkeen ihan omasta vapaasta tahdosta tulee vielä hengailtua vanhassa mielisairaalassa aktivoimassa ihmisten muistoja niiltä ajoilta, kun rakennus vielä oli sille tarkoitetussa käytössä. Se oli kyllä rikastuttavaa, enkä siis tässä mitenkään tarkoita korostaa omaa erinomaisuuttani. Saamapuolella ollaan.

Onneksi sain sielläkin välillä ihan vain tiskata astioita. Sellaisen pienen oman hetken jälkeen sitä taas oli energinen haastamaan ihmisiä tarinoimaan. 

Niin. Sen sijaan, että perjantaina olisin ollut mielenosoittamassa tai edes töissä - pillahdin itkuun vanhassa kappelissa Raumalla. Se oli varmaan ihan hyvä hetki kokonaisuuden kannalta. Kauniit urut ja yksinkertainen miljöö. Muutama sukulainen ja ylläni turvallista mustaa. Kukkia ja kynttilöitä. Joskus ei muuta tarvita. Tärkeää oli olla paikalla, todettiin äitipuolen kanssa. Rituaalit ja muisteloinnit rytmittävät elämänkaarta varsin kätevästi, ja taas ollaan viisaampia.

Voi että, miten minun olisi tänään alkuillasta tehnyt mieli jäädä aurinkoisille iltakallioille köllöttelemään sinne mielisairaalan taakse. Sentään minä näin ne rannat ja vähän kuvasinkin. Oli ihana seurata, miten siellä oli ihmisiä nauttimasta luksuksesta. Itselläni oli kuitenkin niin tietoinen olo vielä edessä olevasta kotimatkasta kaupungin toiselle puolelle, että en voinut sitä enempää siirtää. Paitsi siis siihen puutarhapalstoilla pyörimiseen käytin sittemmin vielä hetken. 

Tein jo lauantai-iltana havainnon, että ainakin niillä kulmilla missä minä kuljin, ihmiset olivat erityisen hyväntuulisia. Ei näkynyt mediassa hönkivä vaikea ilmapiiri ollenkaan. Tuli jotenkin lohdullinen mieli siitäkin. Että ei täällä välttämättä nyt niin synkkää olekaan, mitä väitetään. 

Ystäville tuli kerrottua, että olen aika tietoisestikin ollut seuraamatta kaikkia uutisia koko ajan. Kahtiajakautuneesta keskustelusta nyt puhumattakaan. Vähän on käynyt mielessä, että olenko henkisesti laiska. 

Ihmettelin - tästä taitaa tulla aika sekava muistiinpano noin niin kuin kokonaisuudessaan - että miten voi kaikesta tapahtumien monipuolisuudesta huolimatta soida yksi ja sama biisi päässä monta päivää. Että miksi tunkee Niklas Strömstedt 90-luvun balladillaan mieleeni niin, että koko ajan tekee mieli laulaa sitä ja elvistellä ruotsin ääntämyksen oikeaoppisuudella. Kokeilin eilen myös vähän Lapinlahden sairaalan auditorion akustiikkaa - hyvä se on. Mutta onneksi sali oli tyhjä.

Minulla oli nuorena kyseinen vinyylilevy, enkä voi ymmärtää miksi se rullaa nyt päässä. Varmaan laulussa on niin yksinkertaiset sanat, että minäkin ymmärrän.

Minä ymmärrän monen muunkin asian paremmin kun se selitetään sopivasti selkeytettynä. Lauantai-iltana kun tapasin lähiystäviä terassilla jo pimeän tultua - niin seuraan liittyi ihminen, jolla oli monesta asiasta voimakkaammat ja etenkin erilaiset mielipiteet kuin minulla. Pistin kaiken osaamiseni peliin ja onnistuin kääntämään - tai saattoihan se olla ihan normaaliakin keskustelun kulkua - juttelun marjoihin. Että mustikkako vaiko mansikka. 

Hän piti murupohjaisista pienistä mustikkapiirakoista vanilijajäätelöllä mikrossa pimautettuna. Minä tykkään enemmän mansikoista kermavaahdolla. Sitten todettiin, että kaikille on tilaa. Mutta ei jatkettu sen enempää, koska oltiin eri mieltä siitä, että missä sitä tilaa on. Elämme tosiaan monimutkaisia aikoja, mikä sekin tänne muistiin nyt laitettakoon oikein uudestaan. Olisipa yksinkertaisempaa. 

Olen puhunut tällä viikolla myös puutarhanhoidosta. Sain yhdeltä teistä blogikavereista postia. Lisää sitä menestynyttä valkosipulikantaa Ryötönperälle. Ja muitakin siemeniä! Sekin pysähdytti hyvin keskellä viikkoa. Ihana yllätyslähetys. Muistelin sitä tänään Lapinlahden puutarhassa, kun katselin palstojen meininkiä.

Olin aikaisemmin päivällä haastatellut paria palstarouvaa, että vieläkö on satoa korjaamatta. Kuulemma lehtikaalit ovat hyvin vielä maassa, ja paljon muutakin. Aasinsiltaakin käytin - kiero kun olen - että noinko teillä oli palstoja täällä jo silloin kun mielisairaala vielä oli toiminnassa. Oli. Ainakin yhdellä. 

Jos minä olisin oikein rohkea, etsisin käsiini Lapinlahden sairaalan puutarhurin ja pari hengissä olevaa ylilääkäriäkin. Opettelisin käyttämään nauhuria ja tekisin haastatteluja. Osaisinkohan minä? Saattaisin samalla oppia itsekin lisää Green Care -ajattelusta, joka ei olekaan niin uusi keksintö kuin me nykytyypit luullaan. Tuntuu, että olen oikealla tiellä. Jännää.

Se pieni viikon päätöskävelyni olisi voinut kestää pidempäänkin. Vaan huomasin miettiväni, että otanko kasin ratikan vai kävelenkö Rautatientorille. Inhottavaa, kun fiilis keskeytyy. Ei saisi häiritä mikään sitä oikean valon hetkeä. Se oli lällysti sanottuna ihana. Onkohan minusta tulossa naminamityyppi. Sanokaa sitten heti, jos alan toistaa samaa - että jos vaikka loputtomasti jauhan siitä, miten on nättiä kaikkien asioiden tarkastelu vastavalossa. Niin kirjaimellisesti kuin kuvissakin.

Bussissa kun katsoin kameran näytöltä ottamiani valokuvia, niin tuli mieleen että noinkohan minulla on enää uutta annettavaa. Aina römpöstän pusikoihin niihin asentoihin, joissa valoisuus vääristyy. En ikinä opi kuvaamaan hämärässä jos jatkan tällä tiellä. Ehkä pitää keskittyä kirjoittamiseen tai pyytää kuvauskurssi joltain kaverilta. Ikuisuusteema.

Mutta löysin sentään Lapinlahdesta myös linnunpöntön ja sen itselleni ikuistettuani tajusin, että kameran linssi olisi vissiin syytä puhdistaa. Tulee niitä suhrupalloja kuviin. Toisaalta - näytti melkein saippuakuplalta:

Olen oppinut itsestäni viime aikoina paljon. Minä kiinnostuin esimerkiksi baanasta. Siitä paljon meuhkatusta pyöräreitistä. Nolotti kävellä siellä, mutta kävelin kumminkin. Se on kätevimmästä päästä reitti rannalta kotibussille. Suhaavat ohi lenkkeilijät, polkupyörät ja skeittarit. Tunsin itseni hitaaksi. Onneksi minulle on opetettu, että kävely on ihmisoikeus. 

Dallasin oikein tosi hartaasti.

Mietin, että ottaako tuo pyörätilasto huomioon myös kävelijät. Toivon että ottaa. Minulla on vähän ristiriitainen suhde polkupyöräilyyn, kun se on niin nopeatahtista. Jalankulkijana tulee aina sellainen olo, että on tiellä. Eikä se ole mielestäni reilua. Vai ylireagoinkohan vain? Onko omaa mielikuvitusta luulla, että pyöräileviä nopsaihmisiä raivostuttaa tällaiset kulkijat.

Kyllähän minä itsekin kävelen nopeasti ja joskus saattaa häivähtää mielessä ihan aggressiivinenkin ajatus jos joku löntöstää edessä tosi hitaasti. Eli en ole yläpuolella, en ole. Alapuolella olen.

Mainiot lämpimät illat Helsingissä. Paljon ihmisiä ulkona. Pihoilla, poluilla, puistoissa. 

Minulle on tehnyt ihan hyvää liikkua kaupungin läpi nyt itselleni epätyypillisinä aikoina. Nähdä "todellisuus". Se on näyttänyt hyvältä, kuten jo kerroin. Tilaa on. Hyväntuulisuutta on. Jos sellainen tunnelma tässä kaupungissa ja koko maassa säilyy, niin eipä ole hätää. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, ja sen kuuluu näkyä. 

Tekisi mieli muotoilla vielä jokin tosi viisas kiteytys tähän liittyen.

En osaa. 

Meillä on "tilaa ja vaihtoehtoja". Aika paljon hyvin, yli omienkin tarpeiden.

Olen kantanut kameraa ja tietokonetta mukana tällä viikolla. Enimmäkseen turhaan. Ikuistin joitakin hetkiä. Kuulin tarinoita. Voi että. On tullut etuoikeutettu olo. 

Vielä pari viikkoa lokakuuhun.

Nyt tulee PS: Hautajaisissa muisteltiin vainajan puutarhainnostusta. Olinkin jo ehtinyt miettiä, mistä olen moisen piirteen perinyt. Isovanhemmiltani. Tai siis mummilta, jonka siskoa siis olimme nyt saattamassa. Minä olen vasta aloittelija, mutta sehän tästä kaikesta niin mielenkiintoista tekeekin. Skannasin kuvan oikein tännekin talteen.

Vaari, Mummi ja minä. Joskus silloin.