Täyttä syksyä

Se on kyllä hyvä, että kamerat on keksitty. Kun kerran on löytänyt itsensä taltioimisesta kiinnostuneena, niin sitähän saattaa vaikka loppuelämänsä katsoa ympärilleen vähän niin kuin tuoreilla silmillä. Olen huomannut, että vaikka tietenkin laadullinen kunnianhimo kasvaa, niin sittenkin on tärkeämpää tehdä tavallaan muistiinpanoja. Jos olen ihan itselleni rehellinen, niin valokuvauskehitykseni on ollut pysähdyksissä jo ainakin vuoden. Taas kohta tulee kaamos, enkä vieläkään osaa ottaa kuvia hämärässä.

No, mutta kuitenkin on ihanaa, kun on saanut periä taipumuksen havainnointiin. Jo itsessään siispä palkitsevaa ja verenpainetta laskevaa. Eräänlaisena bonuksena tuleekin sitten se, että on edes hetki aikaa pysähtyä asioiden rinnalle myös kameran kanssa.

Erityisen tärkeää se on sellaisina aikoina, kun on tosi kiire. Niin kuin esimerkiksi tällä viikolla. Sellaista haipakkaa, ettei se ole loppunut öiksikään. Olen nähnyt ihan tosi tapahtumarikkaita katastrofiunia. Ja paljon. Pitäisiköhän oikein kertoa niistä muutama yksityiskohta. No, katsotaan.

Ensin haluan kuitenkin esitellä, miten harjoittelin suurpetovalokuvausta etanoilla. Ihanan rauhalliset kuvauskohteet, mutta kuitenkin eläinmaailmasta. Suosittelen kaikille. Etanakuvat ovat maanantain tai tiistain satoa. Olin aivan yllättynyt, miten ilmeikäs saattaakaan moinen limaeläin olla. Esimerkiksi tässäkin allaolevassa otoksessa on aivan selvä poseeraus. Sopisi kuvaan jokin naseva puhekuplakin. Pitäisiköhän järjestää lukijoiden kesken repliikkikilpailu.

(Annan itselleni luvan järjestää arvonnan tai jotain vasta kun olen laittanut Tarun ja RvaPionin syystekstiilit postiin. Ne ovat odottaneet pakattuina jo viikon. Joka ikinen aamu on tullut niin kiire bussiin, että unohdin paketit kotiin. Pahoittelen! Kyllä ne vielä matkaan pääsevät.)

Etanoista oli kätevä siirtyä sepelkyyhkyn tallennukseen. Hänhän ei ole varsinaisesti lintumaailman vikkelin liikkeiltään. Oikein sopiva  iltameditaatiokohde siis meikäläiselle. Taisi olla pientä kirppukutinaa, kun hän niin hartaasti vaahterassa itseään suki.

Yhtenä päivänä sepelkyyhyä puolisoineen häiritsi jokin haukka. Minullakin vain tukka hulmahti, kun se lensi pihamaan yli jotain suussaan, ja kyyhkyt pöllämystyneinä pönöttivät kotipuussaan. Veti herrasväen hiljaiseksi se vierailu. Vaikka olen minä jo ehtinyt ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että onko sepelkyyhkyillä varsinaisia teräviä tunteita ollenkaan. Jotenkin on tullut heistä kömpelö kuva. Pitävätkö esimerkiksi tiaiset kyyhkyjä suorastaan pilkkanaan. En onneksi ole ainakaan meidän pihassa sellaista kiusaamista huomannut.

Ehkä nokkelammat linnut ajattelevat samoin kuin minä, että kyllä siivekkäiden maailmaan temperamenttieroja saa mahtua. Niin kuin ihmistenkin.

Jos minä en olisi nyt päättyvällä viikolla töiden jälkeen pyörähtänyt kotipihassa ja vähän muuallakin kameran kanssa, saattaisi olla että muistaisin päivät sellaisena toisiinsa sulautuneena sössönä. Jotenkin tämä on nyt tuonut järjestystä. Ei sinänsä mikään uusi havainto, mutta hetkeksi olin sen unohtanut. Täytyy muistaa pitää tapaa yllä.

(Jotkut lähtevät hektisten työpäivien jälkeen lenkille. Kokeilin minä kuulkaa sitäkin tässä toissaviikolla, oikein kipittelin pururadalla. Hyvä olo tuli siitäkin ja kiva oli huomata, ettei sitä olekaan aivan rapakunnossa. Silti koin oudoksi liikkua luonnossa ilman kameraa. Pitää etsiä sellainen tasapaino, että juoksentelu innostaisi jatkossakin.)

Sekä palkkatyömaalla että vapaa-ajalla olen puhunut ja kuullut tarinoita niin paljon, että sitä tuntee rikastuneensa puolen vuoden annoksen viikossa. Joukkoon on mahtunut yksi suru-uutinenkin, mihin liittyen olen saanut jutella puhelimessa myös sellaisen sukulaisen kanssa, jota en tapaa melkein koskaan. Ja silti tuntuu, että ollaan perhettä kun ollaan pohjalaisten sisarusten elämäntuotteita molemmat. Vaikka ollaankin varmaan erilaisia kuin isoäitini ja nyt siis edesmennyt isotätini, niin jokin sukurakkaus on meihinkin silti näemmä siirtynyt. Ihan tuli lämmin olo, kun sain yrittää murheessa lohduttaa.

Se voipi tosiaan olla niin, että kun piiri pienenee, niin ainakin hetkellisesti tulee myös sellainen lähentymisen tunne. Sen toki soisi jatkuvankin. Surujen hyvä sivutuote.

Olen nauttinut vaihtelevista säistä. Sadekuuroista ja sitten ilta-auringossa kimaltelevasta maailmasta. Vaikka lähtökohtaisesti se arjessa tarkoittaakin sitä, että on koko ajan väärät työmatkavaatteet päällä. Alkuviikosta pidin ehkä kesän viimeisen kerran varvastossuja, mutta en ole vielä antanut periksi jokasääntakille. Ylläni on ehkä leijunut kostean villapaidan tuoksu, kun jotenkin romanttisesti olen halunnut käyttää perikunnan neuleita myös sadetta tekevässä säässä.

Eikös villapaita ole ihan kalastajaihmistenkin perusvaate? Miksei siis minunkin.

Toissapäivänä otin kaulahuivin käyttöön, mutta se olikin iltapäivällä jo turha. On aika armollista, kun aamuöiden kylmyys ei jatkukaan vielä koko vuorokautta. 

Niin, ja sitten minä yhtenä iltana ehdin ajatella vuodenajan vaihtumista käänteisestä näkökulmasta. Että keväällä kun on yhtäkkiä seitsemän tai kahdeksan aikaan illalla vielä valoisaa - kuten nytkin - niin sitä on aivan ekstaasissa pitkästä päivästä. Miten sitten näin syyskuussa sitä ei osaakaan automaattisesti samalla tavalla arvostaa, vaan puhutaan tummenevista illoista. Kun juuripa pitäisi ottaa viimeiset ilot irti valosta ennen sitä aikaa, kun alvariinsa tuntuu pimeältä.

Tokihan ne illat ovat tummenemassa ja päivät harmillisesti lyhenemässä, että onhan se ihan ymmärrettävää jauhaa siitä ilmiöstä. Minäkin olen jo vähän aloittanut kynttiläkautta - vaikka se ehkä liittyi enemmän siihen suru-uutiseen. Pihamaan lyhtyihinkin voisi tässä jonain iltana sytytellä tulia.

Työkaverilta tuli viimeksi eilen illalla ihana kuvaviesti kynttilöiden tunnelmoittamasta pergolasta, jossa hän fiilisteli kuunnellen Willie Nelsonia. Jotain sen(kin) suuntaista syksyyn asettumista haluaisin minäkin harrastaa, ja tuli kyllä vähän mökille ikävä. Pitäisiköhän ensi viikonloppuna mennä. Paitsi etten minä kyllä osaa nimetä yhtään Willie Nelsonin biisiä, mutta voisinhan kuunnella jotain muuta tai sitten tutustua tähän artistiin.

Paitsi että mökillä kun ollaan, niin radiosta tulee Puhelinlangat ja "Enska" eli Entisten nuorten sävellahja. Ja lauantain alkuillasta Lakatut varpaankynnet.

Viimeksi kun kirjoitin siitä vierailustani Lapinlahden sairaalan alueella puuhaihmisten luona, niin sen tuottamat tunnelmat ovat nyt loppuviikosta kanavoituneet myös toiminnaksi. Olen käynyt opiskelemassa sitä, miten voisin olla kokonaisuudelle hyödyksi. Siitäkin olisi vaikka mitä kerrottavaa! 

Eilen aamulla minulla oli siellä puistossa hetki aikaa, ennen kuin perehdyttäjäni saapui paikalle sairaalarakennuksen avainten kanssa, niin hyödynsin sen omiin tarkoitusperiini. Tuli pikkuisen kriminaali olo, kun otin villatakin taskuun yhden (laukka?)kasvin siemeniä suoraan kuihtuneesta kukinnosta. Onkohan sellainen kielletty, vaiko nimenomaan sallittu puutarhaihmisten toimintamalli? Että rikastaa omaa kasvivalikoimaansa historiallisista miljöistä.

Pitääpä selvittää.

Eikä minulla kyllä ole toistaiseksi ollut ollenkaan onnea laukkakasvien kanssa, siis jos valkosipulia ei lasketa. Että jos vaikka nyt tästä alkaisi uusi ura sen suhteen - on sellainen tunne, että Lapinlahdessa kun vierailee, niin asiat tapahtuvat hyvien tähtien alla.

Ja sitten eilen illansuussa kun tein lähtöä Lapinlahdesta kotiin, niin huomasin että jokin siinä tontissa vetää aina vaan puoleensa. Olin viettänyt päivän enimmäkseen sisätilan miljöössä talkoohommissa, niin se yhtäkkinen puutarhan avaruus tuntui sekin hyvältä. Pitkät varjot ja ilmassa tohkeissaan parveilevat hyönteiset - sekä puista päähän tippuvat vesipisarat. Niin - sillä kaikella oli sillä tavalla rauhoittava vaikutus, että matka kotiin läpi kaupungin kolinan ei tuntunut yhtään houkuttelevalta.

Pakko se oli kuitenkin tehdä, tietenkin.

Ehkä se on hyväkin, että on ratikka- ja bussimatkasiirtymä, niin saa aivot takaisin oman siviilielämän asentoon. Vähän sama kuin palkkatöistäkin lähtiessä. Arvostan työmatkojani aika lailla, ja niin tekee moni muukin työkavereistani.

Halusin oikaista vanhan hautausmaan kautta. Edes pikkuisen. Siellä saisi tuhrautumaan aikaa ikuisuuden - minun täytyy tehdä sinne erillinen retki. Luultavasti useita. Lapsuusajan isäpuoleni on haudattu uudemmalle puolelle, ja voisin senkin paikan etsiä jos ja kun nyt kerran noilla kulmilla alan taas palloilla.

Olen aina ollut hautausmaiden ystävä, ja sen sijaan että pelkäisin tai kammoksuisin niitä, niin erityisesti viehättää elämän ja sukupolvien jatkumo ja toisaalta kuolevaisuuden kanssa askartelu. En ole mikään ahkera läheisteni haudoilla kävijä (mistä edellä mainittu pohjalainen mummini olisi ehkä vähän pahoillaan), mutta muuten tykkään kuljeksia ja pysähdellä kirkkomailla.

Ehkä siinä on myös jokin mielikuvitusta ruokkiva elementti, joka kannattaisi meikäläisen hyödyntää.

Puhumattakaan tietenkin hiljaisuudesta ja silmää ynnä mieltä miellyttävästä maisemasta. Pieni rempallaankin olevien asioiden näkeminen tuo inhimillisyyden jotenkin lähemmäs. Ei aina tarvitse hautapaasien olla niin ryhdissä. Ja jos ei kerran niidenkään, niin miksi sitten meidän elävien ihmistenkään. Pieni vinksallaan oleminen voi itse asiassa olla kiinnostavampaakin kuin sotilaallinen järjestys.

(Siihen liittyen oli muuten koominen hetki, kun odottelin kasin ratikkaa Mechelininkadulla. Oli jalkaväellä kaupunkimarssi näköjään, ja rykelmissä polkivat menemään jalkakäytävällä hautausmaan muurin viertä. Kontrasti tuntui aika suurelta, mutten minä sitä pysähtynyt ajattelemaan ennen kuin vasta nyt kun tuli uudelleen mieleen.)

Olenpas minä saanut tällä viikolla oppia paljon. Nyt on hyvä viettää sunnuntai ihan vaan kotona. Järjestää lähin elinympäristö kuntoon, jos vaikka somistaisinkin vähän. Sitten saunoa ja asettua ensi viikkoon, joka ei sekään tule olemaan mitenkään vaisu. Tiedän jo nyt. Luvassa on vaikka mitä kohtaamisia ja jälleennäkemisiäkin, paljon aivotyötä sekä myös rönsyilyä. Aika täyttä syksyä siis eletään.

Muistetaan välillä hengähtää.