Takaisin Lapinlahteen

Jos minä olisin järkevä ja lukijaystävällinen kirjoittaja, niin pilkkoisin nyt edessä olevat jaaritteluni ainakin kolmeen osaan. Säästäisin aiheita tälle ajalle, kun pihamaalla ei juurikaan tapahdu mitään ja Ryötönperällä ravaamisessakin on pieni tauko. Mutta ei. Tavoilleni uskollisena haluan pullauttaa ulos kaikki ajatukseni yhdellä kerralla. Suurin osa lähipiiristäni on onneksi tottunut siihen ja osaa kätevästi suodattaa mietteistäni ylimääräiset rönsyt pois. Joskus joukosta saattaa löytyä jokin kristallinkirkas havainto tai suorastaan ajatuskin. Tai niin minä ainakin toivon.

Ensimmäinen tajuntaani jo alkuviikosta syntynyt ymmärrys oli se, että jos olisin tiennyt ystävän viljelypalstan olevan Lapinlahden sairaala-alueella, olisin tehnyt eksursioni jo aikoja sitten. Retki sinne on ollut suunnitteilla, siis ystävän lehtikaaleja katsomaan, mutta en vain ollut vielä saanut aikaiseksi. Olen vähän saamatonta tyyppiä vissiin. Mutta keskiviikkona siellä oli palstalaisten sadonkorjuujuhlat, ja tulikin sitten vietettyä työpäivän jälkeen ihanat viisi tuntia ulkona. Ja kun siitä tuli alkuviikosta puhetta, ja opiskelin aihetta pikkuisen myös netistä - niin tajusin tilaisuuteni koittaneen. Pääsisin tutkimaan, vieläkö kesäkuussa saamani Lapinlahti-herätys on niin sanotusti voimassa.

On se.

Kun kaveri meni valmistelemaan sadonkorjuujuhlaa, niin minä painelin suoraan sairaalalle. Vähän jännitti, alkaako liikuttaa. Ujostuttikin. Mutta en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi mennyt tiedusteluretkelleni ja puhumaan ihmisten kanssa. Olin jo viikolla lukenut netistä oikeastaan kaiken Lapinlahden Lähde -hankkeesta, ja päättänyt selvittää olisiko minustakin sinne talkoolaiseksi. Heti siellä sairaalaan perustetussa kahvilassa kirjoitin nimeni adressiin ja kerroin kahdelle vapaaehtoiselle tarinani siitä, miten isäni teki mielisairaanhoitajan uransa Lapinlahdessa mielentilatutkimusosaston vankien kanssa. Ja miten minä pikkutyttönä joskus viikonloppuina hoitopaikan puutteessa roikuin mukana isin töissä. (Siihen aikaan ei ollut niin nökönuukaa, vaan lapsi sai huoletta pelata korttia vankien kanssa. Muistan, että siinä oleskeluhuoneessa oli jätti-iso telkkari ja mukava tunnelma.) 

Että siksi olen nyt täällä, ympyrää tavallaan sulkemassa. Sellainen oli tunne.

Sittemmin samana iltana tarinani kuuli muutama muukin ihminen, joista pari oli aivan virallisia hankkeen vetäjiä. Kuinkahan paljon hekin ovat meikäläisen tyyppisten nostalgisoijien löpinöitä joutuneet kuuntelemaan. Sain nimittäin oppia, että paikalle tulee usein kävijöitä, joilla on jokin side Lapinlahden mielisairaalaan ja tarve kertoa siitä. Tuli ehkä vähän hölmöläinen olo, kun tunnistin itseni siitä lajityypistä. Menköön, ajattelin. Ei aina tarvitse olla niin edustava, kyllä sitä voi antaa jaarittelutätiyden joskus päästä valloilleen. Vähän niin kuin toteuttaisi uusia puolia itsessään.

Minä ilmoitin, että voisin tulla talkoolaiseksi vaikka puutarha-, remontti- tai roudaushommiin aina joskus, jos tarvitaan. Ensin pitää kuulemma kuitenkin aloittaa kahvilasta, koska siellä oppii kaiken olennaisen tiedon itse hankkeesta ja toiminnasta. Minua alkoi jo lähtökohtaisesti huvittaa ajatus itsestäni tiskin takana myymässä pikkuleipiä ja sähläämässä ihmisten rahojen kanssa. Olenhan minä sellaista hommaa nuorena tehnyt. Enköhän selviäisi.

Kun minulla ei ollut yhtään nälkä, niin ostin hankkeen tukimukin. Siinä yhteydessä opiskelin jo samalla korttimaksupäätteen käyttöä vierestä, niin on ainakin yksi uusi asia vähemmän sitten kun menen kahvilatytöksi.

Edellisenä iltana sairaalan sisäpihalla oli ollut iso konsertti, ja sen loppusiivouskanniskelu oli puuhaihmisillä vielä kesken. Periaatteessa olisin siis voinut laskea käsveskani maahan ja alkaa heti auttelemaan. Sen sijaan tuhlasin ihmisten aikaa siihen, että saivat kertoa minulle lisää. Minua ihan todella ihastuttaa ajatus siitä, että Lappari tulisi kaikkien käyttöön eikä esimerkiksi vain jollekin eliitille luksuspaikaksi tai muuten vaan rajatulle porukalle.

Niin harvinaislaatuinen miljöö, että eihän minulla taida enää edes olla muuta vaihtoehtoa kuin tunkea mukaan todistamaan sitä, miten se herätetään uudelleen kunnolla henkiin. Kun minä kirjoitan sen tähän, niin en enää voi perääntyä. Pitää alkaa selvittää, miten olisin parhaiten hyödyksi. Laittaa hankkeen vetäjille sitä lupaamaani sähköpostia ja listaa vapaapäivistäni, jolloin voisin palata paikalle patsastelun sijasta oikein tekemään jotain.

No sitten minä lähdin itsekseni kierrokselle. Se sairaalan työntekijöiden asuntola - jossa isäkin hetken aikaa avioeron jälkeen asui - oli aikoinaan ruskea. En kuitenkaan löytänyt sellaista taloa, joten päätin että se on maalattu. Kiersin rakennuksen joka puolelta, ja mietin että kuinka paljon minä oikeasti muistan siellä viettämästäni ajasta ja mitkä ovat vain muistoiksi muuttuneita tarinoita, joita isä kertoi.

Se oli aikaa, jolloin liittymisemme vallattomaan uusperheeseen oli vasta tähtiin kirjoitettu.

Aikaa, jolloin minä opettelin soittamaan melodicaa ja tykkäsin jakkimakupaloista. Isä kuunteli Tuomari Nurmion Valo yössä -biisiä (jonka kahdeksan vuotta sitten sain liittää kuolinilmoituksen tekstiksi) ja taisi soitella rumpujen sijasta kitaraa. Kummisetäni asui naapurihuoneessa, ja minä annoin hänelle pikkuisen hiekalla täytetyn mustan nallen kaappikellon päälle. Toinenkin avioerolapsi - Tellu - vietti asuntolassa viikonloppuja ja me leikimme sairaalaa yhteisissä tiloissa. Isä kertoi, että oli vielä pitkään kaivellut käsipapereita lämpökääreitämme pois pesuhuoneen pattereiden takaa.

Käytiin viereisellä hautausmaalla kävelyillä, ja oravat kiipesivät farkkuja pitkin syömään pähkinöitä kädestä. Eivät ole eronneiden vanhempien lasten muistot aina ollenkaan huonoja. Saattaisin olla jopa ihan toisenlainen ihminen nyt, jos en olisi saanut kokea Lapinlahtea lapsena.

Tästä aiheesta jatkoin keskustelua kahden karismaattisen leidin kanssa puutarhajuhlissa. He olivat nuorina olleet töissä Lapinlahdessa lasten osastolla. Samalla kun he muistelivat sitä, miten - sairaalan yläkerrassa kun asuivat - iltaisin karkasivat kaupungille diskoon ylihoitajalta salaa ikkunasta, niin minä huomasin toivovani, että vanhenisin yhtä viisaasti ja sharmikkaasti kuin nämä naiset. Sairaalan avain oli vielä 1970-luvulla ollut iso ja rautainen, ja rouvia huvitti se muisto miten kanniskelivat sitä mukanaan iltalaukuissa.

Tiesivät heti, että isän työosasto oli ollut numeroltaan kuusi ja sitten alettiin muistella, miten Lapinlahdessa oli silloin vielä keskusneiti. Aina kun minäkin sinne soitin, niin piti sanoa ensin että osasto 6, kiitos. Se oli pienelle tytölle jotenkin juhlava hetki. Harvemmin minulla mitään erityistä asiaa varmaankaan oli, mutta tykkäsin silloin jo höpötellä. Se oli niin kätevää, kun isä oli rauhallista kuuntelijasorttia.

Leidien kanssa kaipailtiin niihin jotenkin turvallisempiin aikoihin ja päiviteltiin nykymaailman levottomuutta. He valaisivat minua, että ketään joka on saanut Lapinlahdessa olla, ei paikka ja muistot jätä kylmäksi. Ja että meistä tosiaan moni palaa tontille jossain elämänsä vaiheessa. Yhtäkkiä tunsin yhteenkuuluvuutta, eikä se ole ihan pikkujuttu. Sitten me hajaannuttiin pitkin puutarhaa, ja minä otin salakuvan rouvista, toivottavasti tapaan heidät uudelleen:

Lapinlahden Lähde -hankkeessa minua tietenkin ihastuttaa suuresti myös maininta green care -ideologiasta. Reaktioni tuskin yllättää ketään. Jokainen, joka on joskus voinut huonosti tai ollut niillä rajoilla, ja on sitten mennytkin tonkimaan maata tahi istunut puun juurelle, rantakivistä puhumattakaan, tietää miten hyvä vaikutus sillä mieleen on. Pihalla olemisessa. 

Helsingissä ollaan aika onnekkaita, kun Lapinlahden rannoille ja puistoon ei ole ilmestynyt suuri-ikkunaisia maisemarivitaloja tai liiketiloja. Siellä on avaraa ja pieni pläntti muhkeita puutarhapalstoja. Ranta ja mitä kaunein valo. Näin elokuun lopussa ei voi muuta kuin ihailla viistoja säteitä, ja niiden äärelle minäkin kamerani ja yhden vapaaehtoisen kanssa pysähdyin.

Hän kertoi minulle oman tarinansa toimintaan mukaan tulemisestaan, ja se oli mieletön. Novellin paikka. Siinä oli joulu ja koskematonta lunta Lapinlahden pihapiirissä. Pitääkin kysyä lupa, että saanko kertoa sen julkisesti. Saisin hyvän syyn käynnistää taas kirjoittelun.

Juhlat kun lähenivät loppuaan, tuli vielä juteltua toisen kameransa kanssa paikalle tulleen naisen kanssa. Hän oli käynyt alueen vallatussa talossa, jota Venetsiaksikin nimitetään. Nyt minulla ei vielä ole tarkkaa tietoa siitä, mitä toimintaa rakennuksessa aikoinaan oli. Kilautan äitipuolelle - hetkinen. Koska hänhän sairaala-apulaisena siis rakastui isääni Lapinlahdessa seitkytluvun lopussa ja varmastikin muistaa muutamia asioita. No niin. Juu. Elikkäs juuri saamani tiedon mukaan Venetsiassa oli silloin ainakin alakerrassa sairaalan pesula- ynnä mankelointitilat. Yläkerroissa vissiin asuntojakin, mutta ainakin myös työhuoneita.

(Äitipuoli kysyi, toimiiko nykyinen kahvila siinä missä ennen oli sairaalan kanttiini. Yhtäkkiä muistin, miten sain lapsena kanttiinista salmiakkikaloja. Ihan tuli makumuisto. Sitä kerratessa syntyi äsken puhelimessa myös idea siitä, että äitipuolikin tulisi mukaan kahvilatytöksi. Hyvät ovat ympäripuhumisen kierot lahjani ja näen jo meidät siellä esiliinoissamme.)

Miten minulla on sellainen tunne, että kuulin jostain että Venetsiassa olisi asbestia ja siksi sitä ei tällä hetkellä saisi käyttää asuintarkoituksiin. Vai olisinko lukenut hiljattain lehdestä.

Nimittäin siitä on ollut nyt jonkin verran kirjoittelua, miten Venetsiassa majaansa on vissiin kohta pari viikkoa pitänyt talonvaltaajien barrikadiporukka. Rohkeasti menin ystävän mukaan tapaamaan heitä ja kun vieläpä oli tosiaan talon ovet auki ja valtaajien lupa sinne mennä tutustumaan, niin sain vähän korviketta sille, ettei itse sairaalassa ollut keskiviikkona avoimien ovien päivää. Upea rakennus. Olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa valokuvaamaan. Siitä saisi kokonaisen kirjan.

Kello tuli kahdeksan ja iltavalo oli ihan parhaimmillaan. Minä otin paljon kuvia, mutta samalla vellihousuna jännitin, että mitäs jos tulee rynnäkköpoliisit ja siellä meikäläinenkin vaan anarkistien joukossa hengailee. Joudunko putkaan. Saanko käsiraudat, takavarikoidaanko kamera. Tuleeko merkintä rikosrekisteriin, ja mitäs sitten käy kun en voi vastustaa kertomasta käynnistäni täällä blogissa. Tuleeko kuulustelija kotiovelle ja minä sitten vikisemään, että no mutta kun isi oli siellä aikoinaan töissä, että sillä minä vaan ihan vähän halusin kurkata... Heh.

Että ihan nyt vaan virkavallalle tiedoksi, että hyvällä asialla olin. Ja toivon, että saan palata takaisin.

Minun teki ihan pikkuisen mieli haastaa talonvaltaajia. Koska en uskaltanut kysyä töhrimisen ideologiasta - se on minulle todellinen mysteeri - niin kysyin, että miksi ovat kieltäneet valokuvaamisen. Siitä oli ihan suhumaaliplakaatti, jonka ääressä seisoin kamera kaulassani. Peruuttivat sen verran, että muuten saan kuvata mutta en ihmisiä tunnistettavasti.

Jos minä olisin talonvaltaaja, olisin siitä ylpeä ja omalla naamallani. Huomasin miettiväni. Mutta minä en olekaan anarkisti vaan kukkahattutäti. Protestitoiminnassa en ole koskaan ollut mukana, enkä varmaan menekään. Mutta olisi ollut mielenkiintoista haastatella paikalla ollutta nuorisoa aiheesta lisää. Kyselin, että paljonko heitä yhteensä on, mutten siihenkään saanut selkeää vastausta.

Jotkut ovat kuulemma sitoutuneempia kuin toiset. Tyydyin siihen, ja menin sisälle kuvaamaan.

Oli ihan mielettömiä yksityiskohtia ja huoneita. Kirjoituskonekuvan meinasin säästää tulevan elämäkertani kansikuvaksi, mutten maltakaan:

Keneltäköhän sekin oli Venetsian ikkunalaudalle jäänyt. Vai onko kirjoituskoneen joku tuonut paikalleen nyt myöhemmin. Kuka silläkin on naputellut, löytääköhän joku joskus tämän minun likaisen ja kolhiintuneen läppärini jostakin ja miettii samaa. Kyllä on hyvä, että pysähdyin nyt pistämään nämäkin ajatukset ylös, niin saan rauhan laskeutua viikonlopun viettoon. Kamalasti on taas aivotoimintaa, hitto kun en ole mökillä, niin en voi mennä klapitöihin rauhoittumaan.

Ihania asuntoja saisi sinne Venetsiaan. Tulin pikkuisen surulliseksi siitä, miten rempallaan paikat olivat. Visioin porrastasanteilla sitä elämää, jota talossa voisi olla. Seisoin keittiöissä kuvittelemassa kattilat liesille. Katselin valtaajien nukkumia rautasänkyjä ja ajattelin, että sitten kun tulee kylmät yöt, voi olla aika viluisaa. Talosta on nyt sähköt ja vedet katkaistu. Toivottavasti eivät ala nuotioita polttaa sisällä, kävi mielessä.

Kyllä kai sitä pitää voida ihmisten terveeseen järkeen luottaa. Pitäisiköhän lahjoittaa valtaajille paljon lämpökynttilöitä vaikka.

Olen jo kahtena aamuna juonut mutterikahvit Lapinlahden tukimukista. Sadonkorjuujuhlasta ostin purkillisen palstalaisten hunajaa, basilikalla maustettua balsamicoa ja yhden arvan, jolla voitin villasukat. Tummansiniset. Lempiväri. Tuleekohan niistä minun Lapinlahti-villasukat, jos vaikka sitten pakkasillakin pyörin siellä. Tai voihan ne laittaa kumisaappaisiinkin sitten lokakuussa. 

Tulisipa kukkasipulitalkoot. Saisinpa pestä sairaalan ikkunoita ja maalata seiniä. Ja itsekkäistä syistä - saisinpa kuulla paljon lisää tarinoita Lapinlahdessa elämänpätkiään eläneiltä ihmisiltä, ja saisinpa tosiaan olla mukana todistamassa uutta alkua. Kyllä nyt varmaan pitää lähteä lenkille tai jotain, ajatuksia järjestämään - ettette luule minun aivan seonneen. On minulla tässä ihan oikeasti muutakin ajateltavaa ja asioita tehtävänä, oli vaan aika ihanaa raportoida juuri tästä.

Hyvää viikonloppua, armaat ystävät!