Pitkä lauantai

Pikkuisen jopa köllöttelin omalla maalla.

Mökkiläisyyden psykologia on aika erikoista. Kun pitkän maalla olon jälkeen lähtee kaupunkiin, niin viimeiset päivät menee murehtiessa, kuten olette huomanneet jollotuksistani. Mutta kun käsillä on vain tavallinen viikonloppu, niin lauantai tuntuu ihanan pitkältä. Olen tätä ennenkin pohtinut ja todelliseksi ilmiöksi havainnut keskustellessani muiden vertaismökkiläisten kanssa. Kunpa sitä oppisi pois kokonaan siitä maalta pois lähtemisen surusta, kun aina voi palata uudelleen. Lupaan, etten enää jankuta sitä angstiani täällä.

Nyt oli käsillä sellainen tavallinen viikonloppu. Paitsi että siihen sisältyi pakettiauto ja perikunnan taiteen roudausta, mutta siihenhän minä olen tottunut - enkä lauantaina lotkauttanut eväänikään kulttuuriaitan suuntaan. Ihan hyvin ehti pakata tänä aamuna.

Miehiä pyöri tontilla oikein kaksin kappalein, kun ystävä lähti mukaan perjantaina. Paitsi että enemmän olivat kalassa, kolme kertaa lauantain aikana. Taisi heilläkin olla sama tunne pitkästä ihanasta päivästä, jonka aikana sitä kokee ehtivänsä vaikka mitä. Minä keskityin vain niihin tekemisiin, jotka huvittivat. Esimerkiksi leikkelin yrteistä kukintoja pois - niin minua on neuvottu, ettei tule kitkerää. Ja sitten lähinnä tuoksujen ja esteettisyyden ilosta tein muutaman nipun kuivumaan.

Hanna Pakarinen soitti radiossa nostalgiabiisejä 80-luvulta, ja minä oikein tosissani tunnelmoin yrttieni kanssa. Oli jotenkin kodikasta puuhastella yksin - mutta siten että miesväki oli vain "merellä" ja palaisi kohta saunaan, jonka olin jo laittanut lämpiämään. Sananmukaisesti koin viettäväni laatuaikaa.

En oikein tiedä, voiko persiljaa tai piparminttua kuivata, mutta kokeillaan. Ihan hirveästi teki mieli nostaa jo valkosipulitkin, mutta jätin ne maahan vielä.

Viikonlopun kliimaksi oli se, että parin vuoden tauon jälkeen tartuin moottorisahaan. Valvovan timber-ystävän paimentaessa vieressä. Agendalla oli myrskyvaurioryteikön rankojen pätkimistä. Ne ovat sopivan kokoisia meikäläisen osaamista ajatellen. Eivät liian massiivisia. Ensin oli työasento vähän kuulemma hupaisa. Pyrstö pystyssä aika kaukaa sahasin. Sitten sain neuvoja järkevämmästä otteesta, ja työ sujuikin tosi hyvin. 

Tajusin jopa ilman erillistä ohjeistusta, ettei minun tarvitse puristaa sahaa. Ihan rennosti voi olla kädet, ja antaa koneen tehdä työtä - minä vain ohjailen. Kypärä on minulle pikkuisen iso, ja kaveri sai aina välillä sitä nostella ylös silmiltä kun minä tärkeänä pidin sahaa käynnissä. 

Kiva oli ihailla kätteni jälkiä, minä muutaman satsin tein jo klapeiksikin asti. Mikään ei ole parempaa terapiaa syyskauden ensimmäisen - paljon ajatuksia herättäneen - työviikon jälkeen, kuin saada askarrella polttopuuhommissa. Minulla on nyt vielä kotiinkin palattuani ihan tosi järjellinen mieli.

Halusin kokeilla myös niiden vähän paksumpien runkojen sahaamista, eikä se sittenkään niin kamalan vaikeaa ollut. Jatkan ehkä ensi kerralla. Ystävä dokumentoi, ja minä halusin tietenkin tiedottaa tekemisistäni koko maailmalle eli facebookiin. Kamalasti tuli tykkäyksiä! Sitten - hittolainen - ymmärsin, että ehkä ihmiset luulivat minun myös kaataneen kuvan koivut ihan itse. 

Nyt minä siis tunnustan, että paikallinen ammattimetsuri meillä kaataa tuon kokoluokan puut, ja pätkiminen jää isäntäväelle - eli minulle. Tai timber-ystävälle.

Huomasin, että moottorisahaamiseen tulee vähän niin kuin sellainen himo. Ensinnäkin urheilumielessä se tekee hyvää surkastuneille käsivoimilleni. Toiseksi on tietenkin hyödyllisyysmomentti. Ihana on talvella laittaa tulipesiin itse urakoituja oman tontin puita. Ja kolmanneksi toki se aivojen nollausnäkökulma. Ainoa pulma moottorisahassa on se, etten saa sitä itse käyntiin. Mikä on tavallaan hyväkin, koska ikinä ei saa sahata jos on tontilla ihan yksin. Jos vaikka sattuu onnettomuus.

Vaikka - kuten kuvasta näette - meillä on kunnon viiltohousut (aika hiki tulee niissä), mutta naisten turvakengät pitäisi vielä hankkia. Minä olen kaupungissa pikkuisen huvittuneena seurannut metsuriseksuaalimuotia - pörröpartaisia nuoria ruutupaitaheppuja katukuvassa. Onkohan heistä monikaan oikeasti edes koskenut koskaan moottorisahaan. Minä olen! Olen asiasta huomattavan ylpeä.

Metsurihommissa pöristelyn jälkeen pienet puutarhatyöt tuntuivat kyllä aika piiperrykseltä. Paitsi, että Lasipaviljongilla koin todellisen yllätyksen. Kasvihuonekurkku oli yhtäkkiä tehnyt valtavan hedelmän! Se käytettiin dinnerillä hölskytyskurkkumuodossa, eli viipaleina etikkaliemessä. Vähänkö oli omavarainen olo. Ja etenkin tällaisen kesän jälkeen, kun en ole yhtään ehtinyt panostaa viljelyshommiin.

Se oli ehkä Luontoäidin merkki minulle, että ei joka vuosi tarvitse hyötymaa-asioita ottaa niin vakavasti, että pienikin riittää. Mutta että itse siemenestä kasvattamani kurkku tuosta noin vaan yhtäkkiä yksinään voikin hyvin. Kiitos kuuluu myös naapurin rouvalle, joka on käynyt kastelemassa. Jos tulee vielä toinen kurkkuhedelmä, niin ehkä lahjoitan sen hänelle.

Naapureita lupasin jeesata myös talven polttopuiden kanssa. Siis pilkkomalla. Kun puolentoista viikon päästä palaan Ryötönperälle, hilaan klapikoneen heidän pihalleen ja pistän pilkkoen. Sitten minä kehtaan jatkossakin pyytää heitä pitämään tiluksiani silmällä aina poissaollessani. Ja voin soittaa kaupungista, jos vaikka iskee neuroosi. Että käyvät katsomassa keittolevyt ja töpselit. Erinomaisen kätevää.

Juu, ja salaattiakin saatiin muuten illallispöytään omasta kasvulaarista! Kun minä siihen autioon laatikkoon juhannuksen jälkeen heitin muutaman siemenen. Kyllä tosiaan hieman suurpiirteinenkin viljely voi kannattaa. Suosittelen.

Ja ihmeteltiin sen Ryhtimaalle ilmestyneen mustajuuren kukinnan jälkeistä olotilaa. Avattiin yksi "kota" ja siellä oli sellaisia höytyviä. Minkähänlaisia niiden kuuluu olla, että ne voisi iskeä maahan juurtumaan? Viisaammat, neuvokaa. Pitääkö vielä odottaa - tuleeko niistä siemeniä koskaan vai onko voikukkamainen tapa lisääntyä?

Maisteltiin myös Ryötönperän historian ensimmäistä piparjuurta. Pieni se oli - se juuri - mutta sitäkin ärhäkkäämpi. Ihana maku. Minä aloin jo suunnitella piparjuuritahnan tekemisen opiskelua. Niin, ja mites sitten kun nostaa piparjuuren - niin sehän häviää sieltä maasta. Että mitä se puhe on sen leviämistaipumuksesta. En oikein ymmärrä. Koska soisin tosiaan sen kasvin alkavan viihtyä meillä. 

Ihan parasta olisi, jos monivuotiset leviävät ruokakasvit asettuisivat tontille.

Enemmän pitäisi pitää huolta myös marjapuskista. Niitä kun ei ole todellakaan riesaksi asti, ihan muutama vain siellä täällä villiintyneissä paikoissa. Vielä ei ollut ihan kypsää. Voi olla, että ensi kerralla kun menen mökille, niin linnut ovat noukkineet marjat parempiin nokkiin. Hyvä niin. Minusta sekin on ihan reilu jako, koska en vielä ole talviruokintaa siivekkäille mökillä tarjonnut. Niin saavat edes jotain.

Kyllä ensi talvena voisin tehdä siihenkin asiantilaan muutoksen. Eiköhän naapuri voisi käydä lintulautojakin täydentämässä minun ollessani kaupungissa. Olisi ihanaa laittaa pystyyn pieni ruokintapaikka - alankin heti suunnitella sitä. Riittävän iso, mutta hygieninen. Jos oravilla on mahdollisuus siitä hakea sapuskaa, pitää ostaa siemeniä säkeittäin. 

Jos vaikka veronpalautusrahat sijoittaisinkin uusien farkkujen sijasta metsän eläimiin? Kyllä voisi olla vuoden hyvä teko se. Paitsi jos oikein markkinoisin, niin myöntäisiköhän joku puutarhakauppa linnunsiemenet blogiyhteistyönä? Pitäisi ehkä saada ensin muutama uusi lukija, kun enhän minä missään megasuosiossa tässä paistattele. Ihan ymmärrettävää.

Miesväki savusteli ensin päivällä saalisahveniaan. Vieheeseen oli kuulemma tarttunut myös alimittainen hauki sekä mielenkiintoinen simpukka. Jälkimmäinen oli tipahtanut pois ennen dokumentoimista. Illalla pönttö viritettiin uudelleen nuotion päälle, ja dinneriksi oli savustettua pakasteporoa. Kyllä se oli vähän kitkerää. Se on onnistunut koko mökkihistoriassa täydellisesti vain kerran, ja siihen pyritään aina välillä.

Minä aloin haaveilla kumminkin taas grillipizzasta. Mutta pitäähän sitä antaa ihmisten toteuttaa eksperimenttiviettejään. Niinpä aina välillä syödään kaikenlaista kummallista. Mutta horsmaa minä en enää suuhuni laita, onhan siitä ollut puhetta.

Ruoasta puheenollen. Timber-ystävä on hyvin altis hyttysille. Minä vähemmän. Koska häneen iniseväiset tarttuivat, niin ystävä pisti hyödyn kiertämään ja lahjoitti itikoita yhdelle mökin aktiivisimmista hämähäkeistä. Ei sekään ihan huonoa meditaatiota ole, seurata miten kahdeksanjalkainen saapuu piilostaan aterialle.

Minä vain mietin, että miten se jaksaa syödä itsensä kokoisia hyttysiä. Vai onko lapsikatras odottamassa pesäkolossa? En tajunnut jäädä katsomaan, mutta ehkä ensi kerralla tutkin asiaa lisää. Nuorena minä kammoksuin hämähäkkejä, mutta en enää. Ne kuuluvat elämään, ja eiköhän niistä ole hyötyäkin.

Minä en oikein ehdi nyt kirjoittaa pidempään, vaikka olisi kaikenlaisia ajatuksia. On nälkä ja nukkumaankin pitää mennä pian. Saavuttiin kotiin normaalia myöhempään, kun piti kantaa tauluja ja palauttaa pakettiauto Lauttasaareen. Hyvä on mieli, ja se on pääasia. Mökkirannassa oli tietenkin kaikki kunnossa - turhaan olin kipuillut kaupungin öissä sitäkin asiaa.

Minä olen havahtunut taas siihen monta kertaa jankuttamaani välivuodenaika-asiaan. Kuinka on kiva seurata luontoa. Kanervat alkavat juuri kukkia ja kesäkukkaset muodostaa siemenkotiaan. Akileijoja lähinnä tarkoitan. Kun puolentoista viikon päästä menen takaisin Ryötönperälle, alkaa varmaan olla jo pieni syystöidenkin aika.

Voin niittää ryvettyneimpiä kohtia ja hoitaa paskakaivosireeniä. Tehdä lisää polttopuita.

Ai niin! En suorittanut eilen syystekstiiliarvontaa, koska ei tarvinnut. Olisi kyllä ollut hauska rituaali, mutta olipa minulla sitä metsurihommaa ja muutakin tekemistä. Viime kirjoituksessani kun kerroin niistä äidin kankaista, niin Taru ja Rouva Pioni olivat kiinnostuneita. Minä lähetän heille molemmille omansa - jahka saan osoitteet sähköpostiin (vink vink).

Jotenkin sittenkin kiva tunne lähteä kohti uutta vuodenaikaa yhdessä teidän kanssa.

Lämpöaalto aiheuttaa melkein liikutusta, vaikka tykkäänkin nukkua enemmän viileässä. Mutta nyt en valita. Kohti uutta viikkoa ihanan levollisin mielin. Sitä samaa teille!

Jalkaselfiet. Niin. Jäin miettimään, onko niille jokin oma nimi. Footie? Feetie?