Ui joutsenten kanssa

Hienosti heiniin onnistuin tarkentamaan kuvan. Edes johonkin!

Matrikkelitaiteilija sai viikonloppuna mökillä tosiaan uuden intiaaninimen. Ui joutsenten kanssa. Palaan siihen tuonnempana, sillä ensin olin hänen mukanaan metsässä. Tai ihan ensiksi minä olin viettänyt jo vuorokauden itsekseni Ryötönperällä, tipahtanut nukkumaan torstai-iltana kertakaikkiseen nuijanukutukseen ja herännyt perjantaina siihen, kun naapuripitäjästä soittaa kunnanvaltuutettu mielessään olevia asioita. Pitää sekin tässä ihan mainita, kun ei ollut ihan tyypillisin puhelu meikäläiselle. Mielenkiintoista oli vaihtaa muutama ajatus, ja tehdä pieni suunnitelma ensi vuodelle. Ihan vaan siviilihenkilöinä. Mutta kuitenkin.

Ihan oli omituinen olo, ja päivän mittaan selvisi syykin. Saan noin kerran vuodessa migreenin ja nyt oli se kerta. Ei tainnutkaan johtua ensimmäisen illan fiilistelyviinilasillisista vaan kaupunkielämän kiireisestä pätkästä, josta piti sitten näköjään toipua rankemman kautta.

Kyllä vähän otti nuppiin myös henkisesti, kun perjantaina en jaksanut oikein mitään. Torstaina olin sentään jo siivonnut pihapiiriä, leikannut nurmikon ja sensellaista.

Niinpä kun sain tontille seuraa viikonlopuksi, olin jopa vähän huojentunut kun saatoin alkaa kuluttaa aikaa seurusteluun - ettei ikään kuin ollut pakko koko ajan jotain puuhastella. Matrikkelitaiteilijalla oli mustikka-agenda, ja minä ajattelin että voisinkin sitten lähteä varovasti pään kanssa mukaan metsän viileyteen kantojen nokkiin istumaan, kun ei antanut luonto periksi mennä vaan pimeään kammariin nukkumaan. Luovutin vasta illallisaikaan ja jätin muut tähtitaivaan alle.

No niin, mutta siellä metsässä. Minä aika harvoin itse asiassa sillä tavalla retkeilen. Makoilin pitkin mättäitä, ihan kertakaikkiaan kelliskelin sekä selälläni että mahallani. Jälkimmäisessä asennossa oli helpompi ottaa kuvia. Mökkifarkkuihin tuli katu-uskottavasti mustikkaa persauksiin ja polviin. Pihkaakin näytti olevan. Kameran kanssa köllöttely vei kätevästi ajatukset hetkeksi pois konepajasta pään sisällä. En minä nyt mitään vuoden luontokuvia saanut otetuksi, mutta tallennan nyt muutaman päiväkirjanomaisesti tänne.

Useamminkin metsään voisi mennä. Suosittelen. Minä olen jo alkanut suunnitella, että saatan myös cityolosuhteissa tunkea itseni metsässä kävijöiden völjyyn.

Ei nähty mitään eläimiä metsässä. Harmi. Lauantaina sai kaveri kaksi näköhavaintoa metsäjäniksestä ja yhdestä mielenkiintoisesta kolosta. Mutta minä en ollut silloin mukana, koska patsastelin Lasipaviljongin uudella terassilla. Toinen ystävä - nuoruuskaveri, joka poikkesi tontille varmaan 20 vuoden tauon jälkeen - oli nähnyt postilaatikoilla ison kyyn. Olenkohan minä jotenkin kova römeltämään kun en koskaan näe villieläimiä. Jos siis lintuja ja oravia ei lasketa.

No sitten illalla saunarannassa uiskenteli onneksi tosiaan se laulujoutsenpariskunta. Ei ole näkynyt tänä vuonna jälkikasvua. Miksiköhän. Onko munavaiheessa jo tapahtunut jokin onnettomuus. Veden korkeus on ainakin vaihdellut järvessä paljon alkukesän (todella korkealla, myrskyisääkin oli) ja tämän elokuun välillä. Nyt oli vesi alhaalla, koska eräs matala krokotiilikivikin erottui. Ja viikonlopun aikana laski pinta vielä lisää, tuli esille eräs jännä simpukkarivistö nimittäin meidän uimaanlähtökivestä.

Ihmeen rennosti otti tämä joutsenpariskunta. Heillä ei ollut syytä draamaan, vaikka sen taju tuntuukin olevan tällä lajilla aika voimakas. Juteltiin pitkään siitäkin, että miten ei oikein sovi tuohon ylvääseen ulkomuotoon se valtava mellastus, jonka saavat aikaiseksi jos erehtyy muita lajitovereita samaan järvenpohjukkaan.

Onhan siitä ennenkin ollut puhetta. Että mm. varikset ottavat asiat hyvin paljon iisimmin. Harva sitä ymmärtää arvostaa. 

Ai niin! Torstaina kun noin kello 13 istuin pihaportaalle. Olin juuri saapunut tontille, kun ihana naapurin isäntä oli hakenut minut junalta. Niin eikö kuulu laukauksia läheltä. Pistin samantien viestiä metsästäjäystävälleni, että joko muka on sorsastus. Oli alkanut tuntia aikaisemmin. Sain perinteisen ohjeistuksen, että jos tulevat 130 metriä lähemmäs meikäläisen saunarantaa, niin saan älähtää.

Kaverikin oli lähdössä koiran kanssa töiden jälkeen metsästyshommiin, ja minä tunsin itseni tosi epäkaupunkilaiseksi kun ymmärsin toivottaa Onnea iltalennolle!. Pienet ovat ihmisen ilot.

Tänä aamuna eräs hienosti maastoutunut sorsastaja siihen kaislikkoomme sitten lipui. Minä mitään viitsinyt alkaa raivota, kun ei ollut sorsiakaan näköpiirissä. Ihan oli hiljaista. Tein pikkuisen suuremmilla eleillä rannan lähtöjärjestelyliikkeitäni ja näyttävästi seisoskelin venettä tuijottelemassa. Niin sillä se sitten lähti. Minähän en varsinaisesti vastusta metsästystyyppistä toimintaa, jos nyt en halua olla paikan päällä sitä todistamassakaan. Itku pääsisi ammutun linnun äärellä kuitenkin.

Voisi kuvitella, että meidän joutsenet hermostuvat sorsamiehiin. Mutta ei. Enkä minä vasitenkaan uskaltaisi mennä kansallislintujen keskelle uimaan. Tulisi kumminkin nokasta tahi siivestä. Mutta Matrikkelitaiteilija meni, ja kyllä se näytti mielenkiintoiselta. Sellaisia ne taiteilijat ovat. Toista se on tällaisella tavallisella arkajalalla. Rannassa vaan valokuvataan.

Minulla taitaa olla muuten enemmän opiskelemista itseni kuin kameran kanssa. Kun ei meinaa millään tässäkään asiassa antaa luonto periksi, että siis sallisin tilanteissa automaatin hoitaa tarkennuksen. Oma reaktionopeuteni on vielä - huomatkaa vielä - aika alkeellista luokkaa, ja niinpä syntyy tilannekuvista suhrua. Minä nyt sitten, tosin vasta joutsenkuvien jälkeen, viikonloppuna jo pikkuisen harjoittelin antaa kameran hoitaa tarkennusta.

Minä niin vierastan itse ajattelevia laitteita ja ohjelmia. Että mistä se kamera voi muka tietää, mihin minä haluan tarkentaa. Eikä se kyllä aina tiennytkään. Jatkan opiskelua.

Mutta moottoripyörävieraista otin kuvia vielä ihan käsivaralla. Meillä kävi nimittäin yökylässä kaksi ohikulkumatkalla olevaa pyörägurua, ja kyllä harmittaa että jäi perjantai-iltana mehevimmät Eurooppa-tarinat kuulematta. Oli vaan ihan pakko mennä sinne migreeniunille. Toinen moottoripyörämiehistä on vieläpä apteekkarin puoliso, niin tiesi sen minkä minäkin, että pimeään huoneeseen vaan makaamaan. 

Minähän en motskareista mitään ymmärrä, vaikka isän tyttö olinkin. Jotenkin meillä oli aina kaikkea muuta puhuttavaa kuin isän pyöräharrastus. Lapsena olin toki kyydissä ja tosi polleva omasta kypärästä. Muistan, miten kutitti jalkapohjia se pyörän tärinä, kun piti pitää koivet paikoillaan niissä tellingeissä, joiden nimeä en tiedä. Kerroin pohjoisen moottoripyörähemmoille, että isä olisi viihtynyt heidän seurassaan. Samanlainen rauhallinenkin oli, kuin nämä kaksi kaveria.

Kyllä oli lauantaiaamuna Ryötönperällä tavallista juhlavammat aamupörinät, kun yövieraat lähtivät jatkamaan matkaansa. Toivottavasti tulevat vielä joskus uudelleen. 

Nyt tulee muuten hyvä vinkki naisille, jotka haluavat tehdä puutarha-asioillaan miesväkeen vaikutuksen. Minullahan ei sellaista tarvetta varsinaisesti ole, mutta kylläpä vaan oli yllättävää saada omista viljelyksistä varauksetonta huomiota. Nimittäin valkosipulit, jotka tänä viikonloppuna nostin. Kaikki yhdeksän. Moottorimiehien aikana oli esillä vasta ensimmäinen testinostettu yksilö, joka oli yhtä täydellinen kuin loputkin kahdeksan.

Ihan sain kuulla juttua epäonnistuneista valkosipuliviljelykokeiluista, ja oikein pysähtyivät asiaa pohtimaan. Minä tietenkin rehentelin sillä, miten olen tätä kantaa saanut hienosti lahjaksi blogiystävältä kaksi vuotta sitten. Miten olen opetellut, että on luovuttava upeimmista yksilöistä ja käytettävä ne taas siementarkoitukseen. 

Joku sanoi, että kahden vuoden välein pitäisi vaihtaa viljelypaikkaa - ja nyt minä voinkin sitten öiden unettomina hetkinä alkaa miettiä sitä, että minne minä nyt tänä syksynä iskisin siemenkynnet. 

Ja sitten kun kävi se nuoruuskaveri - raavas lihansyöjämies hänkin - niin kun esittelin tiluksia, ja vaan viittasin ohimennen, että tuossa on noi valkosipulit - niin hän piti sitä jotenkin aivan mahtavana, että omasta maasta saa ruokaansa tätä ihanaista maustekasvia. Että tosiaan, tätä minä en vielä miehistä tiennytkään. Valkosipulia viljelevä ihminen on siispä arvostettu! Oppia ikä kaikki. 

Ehkä minä teen ensi vuonna kokonaisen valkosipulipellon? Vaikka niitylle, koska sen tulevat sähkömiehet maakaapeleineen möyrimään pilalle joka tapauksessa.

Maistettiin jo yksi kynsi. Ärhäkkä oli, ihana! Ja kun toin sen "avatun" valkosipulin äsken laukussa kotiin, niin kyllä voin sanoa että haisu ei ollut mitenkään vaisu. Hyvä, etten alkanut leperrellä. Mutta eivät sipulit ehkä ymmärrä ihmispuhetta. Ne ymmärtävät hyvän kasvupaikan ja näköjään tykkäsivät vielä siitäkin, että harrastin kasvupenkissä katetta. Leikattua nurmikkoa ja rannan kaislajätettä.

Unohdin dokumentoida kantarellit. Niitä syötiin eilen illalla kermakastikkeessa. Päivällä oli nöyremmät eväät. Jos Ryötönperällä ylipäätään syödään lounasta, niin se on melkein aina eilisen jämiä. Vaikka Matrikkelitaiteilija on myös meidän seurueen salaattiekspertti (jota erityisesti ilahdutti salaattiviljelmäni ja kaksi kasvihuonekurkkua, jotka käytettiin. Kolmannen vein tänään naapuriin.), niin lounaalla mentiin huvittavan vaatimattomalla tyylillä:

Salaatti ja sen kastike.

Vaikka perjantai menikin melkein harakoille, niin kyllä tämän viikonlopun loppusaldo oli silti ihan hyvä. Erityisesti tykkään nyt siitä, että sain pihapiiriä jo vähän siistimpään syyskuntoon. Vaikka paljon jäi vielä tekemistäkin. Toivottavasti lumi tulee tänä vuonna myöhään, ja ehdin kaiken sen, mitä toivonkin.

Ainakin polttopuutalkoot täytyy pitää. Pistää kavereille almanakka-asiaviestiä, ja alkaa organisoida. 

Paitsi, että nuoruuskaverilla on parinkymmenen kilometrin päässä paljon kuulemma kuivaa puuta, että sieltähän minä voin joulun tienoilla hätävaraostaakin, jos ei ehditä talkoilla. Pakko ehtiä. Koska se olisi myös kivaa.

Torstaina, kun elin vielä aikaa ennen päänsärkyä, otin itsestäänlaukaisijalla patsastelukuvan. Minä siinä suunnittelen hommiin alkamista. Kamera oli Lasipaviljongin uudella patiolla vaaterissa. Hieno on se patio! Raportoin siitä sitten toisen kerran, kun on laajennusosa ja käsittelytyöt tehty. Avajaiset pidetty. Kyllä minä siitäkin vielä jonkin spektaakkelin saan aikaiseksi tässä syksyn mittaan.

Käytiin tänään vielä kotimatkalla vähän metsässä Mäntässä. Matrikkelitaiteilijalla on siellä ollut esillä ympäristötaidetta, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten yleisö oli osallistunut. Mielettömästi hyvällä mielikuvituksella ja silmällä kyhättyjä ristejä keskellä metsää. Ihan alkoi omakin ajatus taas raksuttaa, että mitä kaikkea sitä voisikaan omallakin tontilla toteuttaa.

On ehkä vähän noloa, että minä taiteilijan tyttärenä alan kumminkin ajatella käytännöllisiä vaikka edessä on henkevää veistosta ja muuta. Mutta minkä minä sille voin, että heti tuli taas mieleen se lintujen talviruokintapiste mökille, kun näin alla olevan järvessä lepäävän veistoksen. Jotain tuota kokoluokkaa se voisi tosiaan olla, Ryötönperän lintukatos. Sitten pitäisi vain keksiä, että miten sen järjestää niin, etteivät kaki ruokaansa, siivekkäät.

Jätän edelleen ajatuksen hautumaan, ehkä kohta se kanavoituu myös googlailuksi ja ennen pakkasia toiminnaksi. Saas nähdä.