Elo-, syys-, loka-, marrastekstiili

Nyt saattavat mennä vähän puurot ja vellit sekaisin, kun teenkin tänne pienen tunnelmapalan äidin taiteeseen liittyen, enkä sinne "äitiblogiin". Vaan, kun taannoin sain inspiroivaa palautetta Ryötönperän filmifestivaalin pöytäliinasta, niin keksin mökillä aika pian sen jälkeen, että miksen voisikin tehdä aiheesta pientä reportaasia tännekin - ja saattaa meidät kaikki mahdollisesti uusin ajatuksin elokuuhun.

Minähän en ole mikään varsinainen sisustusihminen, enkä etenkään hyvä valokuvaamaan kokonaisuuksia interiöörimielessä - niin samalla voin vaikka tässä aiheuttaa itselleni uuden aluevaltauksenkin. Tai siis ainakin harjoitella. Lisäksi filosofiaani on aika pitkään kuulunut hyödyntää sitä kaikkea, mitä minulla käsissäni on - sen sijaan, että lähtisin kauppaan uusien asioiden perään. Eikä kyllä olisi sellaiseen varaakaan. Tavallaan ihan vapauttavaa.

Nyt on vuosikausia pimeässä kassissa möllöttäneiden kankaiden vuoro aiheuttaa inspiraatiota.

Vaikka tokihan minä olen sitäkin markkinaideaa mielessäni muhittanut, että mitenkähän näistä äidin performanssikankaista saisi teetettyä oikeaa metritavaraa, kehen pitäisi olla yhteydessä ja kannattaisikohan se edes. Ja sittenhän minä pöljänä kuuluisin niihin, jotka toivoisivat ihmisten menevän shoppailemaan. No, ehkä emme puhu nyt näiden kuosien äärellä mistään megasuosion mahdollisuudesta. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää.

Olen päättänyt huvikseni arpoa teidän lukijoiden kesken yhden kankaan, ja jos kukaan ei osallistu - ei se mitään - kyllä minulla näille käyttöä riittää. (Jos yhtäkkiä tuleekin arparyntäys, saatan innostua arpomaan kaksikin.)

Muistan sen performanssitilaisuuden. Ei varmaan kauas heitä, jos arvelen vuodeksi noin 2005 tai jotain sen ympäriltä. Oli Helsingissä Kallio kukkii -tapahtuma, keväällä. Tai Kallio kipinöi, talvella. Sillä kerralla äiti oli päättänyt osallistua pitämällä työhuoneensa ovet avoinna ja esiintymällä kertakaikkiaan itse. Minä aina vähän rakkaudensekaisella kauhulla suhtauduin moisiin tempauksiin.

Työhuoneen poikki oli viritetty pyykkinaru ja valkoinen kangas. Jonkin sortin katsomokin oli rakennettu ja ikkuna pimennetty. Muistaakseni minulla ei ollut kuin statistin rooli näytellä yleisöä penkissä, mutta saatoin minä joutua sytyttämään lyhdynkin tai painaa play stereoista. Voi luoja. Minulla on nykyään se musta simppeli kynttilälyhty mökillä - aika mainio muistoksi. Mutta valaiden - vai oliko se delfiinien - laulua en ole sittemmin kuunnellut. Mieluummin äitiä ikävöidessäni palaan italodiskon pariin, koska siitä tykkään itsekin.

Eläinten ääntelyä kuuntelen mieluiten livenä.

No joka tapauksessa. Nämä kankaat ovat syntyneet hartaassa tunnelmassa, merenelävien kommunikoinnin äänitteen soidessa taustalla. Pensselillä vedellen yhdessä hetkessä, johon tekijä ei enää palannut mitään muokkauksia tekemään. Jos joku teistä lukijoista mahdollisesti tunnistaa itsensä yleisössä istuneensa, niin otan mieluusti muistoja vastaan. 

Tuuletin koko satsin rantasaunalla.

Festivaalilla pöytäliinana olleen yksilön minä upotin pesuveteen, vaikka toki tiesin etteivät punaviinitahrat sillä lähde. Tai millään. Kokeilin vaan samalla, että miten maali käyttäytyy. Hyvin pysyy käsinpesun olosuhteissa, ja saattaa siinä liinan tuoksukin vähän raikastua. En uskalla kokeilla pesukoneessa, vaikka järki sanoo, että ihan hyvin vaikka villaohjelmalla voisi. Mikäs maalitahrat irrottaisi, tiedetäänhän se nyt ihan remonttivaatteistakin. 

Kummaa, että silloin kun jotain haluaa säilyttää, logiikka toimii tosi varovaisesti. Ja sitten menee hermo, jos ei pääse eroon sellaisesta, mitä ei lähellensä toivoisi.

No, näihin kankaisiin punkku- ja kahvitahrat oikeastaan sopivat. Muistuttavat elämästä, joka väistämättä aina tarttuu muistoina mukaan kuitenkin. Mikä loistava liikeidea tämä olisikaan! Kannattaako näistä nyt ainakaan vahakankaita teettää, jos vaikka siinä kärsisikin koko pointti. Ajatella - joka juhlien jälkeen "uusi" liina! Tee se itse -tekstiili. Ei kun Täydennä itse -tekstiili.

Ei tarvitsisi tahraisia liinoja enää piilottaa kaapin perälle tai repiä tiskirievuiksi, vaan voisi pikkuhulautuksen jälkeen ottaa huoletta käyttöön, niin kuin minä nyt festivaalitekstiilien kanssa olen tehnyt.

Tuulettaessani kankaita tulin samalla katsoneeksi niitä tarkemmin - se oli kyllä yksi niiden levittelemisen syy muutenkin. Löytyi myös pari, jonka molemmille puolille oli maalattu. Oli vissiin ihan suksee se performanssi, kun olivat kai kirpparilakanat loppuneet kesken. Silmiin ilmaantui aina vain uusia yksityiskohtia, ja mieleen tuli myös sellainen ajatus, että pilkkomalla ja pingottamalla näistä voisi askarrella myös vaikka pieniä sisustustauluja. Niinhän monille markettikankaillekin tehdään, enkä minä sellaista suinkaan näe syytä vastustaa.

Tosiaan - nämä ovat siis vanhanliiton lakanakankaita. Äidin työhuonetta vastapäätä oli aikoinaan Pelastusarmeijan kirpputori, ja veikkaan liinavaatteiden löytyneen siispä sieltä. Osassa on kellastunutta reunaa, mutta on myös kirjailua ja pesulamerkkejä. Historiaa.

Kaikkien makuunhan tällaiset "sutaistut" kuviot eivät ole, eikä tarvitsekaan. Minä yllättäen näen niissä koko ajan uutta katseltavaa, ja siksi itsekin innostuin. Ei ihan heti kyllästy. Olisin viettänyt kankaiden parissa rannassa aikaa pidempäänkin, mutta olikos siinä se klapikoneen korjaaja juuri tulossa tai muuta hässäkkää. 

Pienissä yksityiskohdissa mielikuvitus saattaa parhaimmillaan ensin pysähtyä ja sitten startata liikkeelle. Esimerkiksi tässä minun aivoni lähtivät kuvittelemaan kamelikaravaania:

(Yhtäkkiä muuten muistinkin, että joskus kauan sitten kun vielä kirjoitin runoja, niin käytin joskus inspiraation pohjaksi myös äidin töitä. Hmm. Pitäisiköhän kokeilla uudelleen.)

Viimeisenä mökkiloman iltana viime maanantaina lavastin hämärälle terassillemme vähän niin kuin kattausta sillä punkkutahraisella liinalla. Apulaisen valkoiseksi tuunaama vanha Aarikan kynttilänjalka oli saanut uuden elämän ihanana somisteena ja se sopi mielestäni mainiosti tunnelmaan. Otin miljoona monta valokuvaa, ja vaikka yleensä ärsyttää jos ihmiset postaavat samasta kohteesta useita otoksiaan, niin nyt minäkin olen sortunut siihen. Piti saada haikeana ikuistaa tunnelma, josta lähdettiin kohti elokuuta ja syksyä. Monesta vinkkelistä.

Pöytäliina toi jonkilaista valoisaa lohtua.

Olin meinannut kokeilla näyttää sille vähän silitysrautaa, mutta enhän minä koskaan silitä mitään. Ja tykkään ehkä sittenkin enemmän hieman rouheasta huolettomasta tyylistä, kuin jäykästä ja säntillisestä.

Normaalisti tykkään mökillä syödä kesäisen sinivalkoisilta lautasilta, mutta onneksi hamsterina minulla on siellä myös toisenlaisia. Vaikka loma-arjessa tuntuu, että Ryötönperällä hukutaan astioihin, niin ei niitä kyllä yhtään liikaa ole kesävierasinvaasion sattuessa. Silloin ovat kattaukset kirjavia, iloisen sekalaisesti kultareunaiset ruusulautaset, Arabian käsinmaalatut ja sitten nämä marketin punavalkoiset, jotka päätyivät viimeisen illan esillepanoon. Koska sointuivat liinaan.

Ennen ruokaa - ja varmaan sen jälkeenkin - minä pysähdyin ihailemaan yksityiskohtia ja mietin, että voisihan sitä oikein kattaakin joskus, eikä vain tällätä lautaspinoa lettuja odottelemaan. Kun kerran saan näköjään ruokapöytäfiilistelystäkin niin paljon iloa, niin sellaiseen pitäisi tarttua ja harrastaa ihan kotioloissakin ja oikeastaan aina.

Pieni suuri asia, on silmien levähtäminen myös pikkujutuissa. Ne voivat parhaimmillaan saada ihan saman merkityksen kuin korkealla oleva taivas tahi kokonainen sateenkaari. Kurkiaura.

Huomasin mökillä jo senkin, miten illat ovat taas tummuneet. Kävi mielessä jo huoli, että miten kestänkään tulevan kaamoksen taas. Elo- ja syyskuun illoista minä vielä ihan pidänkin, mutta sitten... Täytyy alkaa taas rakennella valoisia tunnelmia. Olen alkanut suunnitella, että ottaisin uudeksi harrastukseksi sellaisten miniatyyripuutarhojen rakentamisen.

Vähän niin kuin jotkut meistä keski-ikäisistä naisista ovat hurahtaneet nukkekoteihin. Niin minulle pikkupuutarhoja.

Luojan kiitos sitä vaihetta ennen on kuitenkin vielä hyvää aikaa tehdä oikeita pihatöitä sekä kotona että Ryötönperällä. Palasin taannoin jopa viime lokakuun tekemisiini, kurkkasin vanhoja blogipäivityksiäni. Silloinkin vielä aivan marraskuun kynnyksellä istutin valkosipuleita ja raivasin tilusta. Muistanpa sen yhden lauhkean joululomankin mökillä, kun pystyi vielä kaivelemaan maata. Joskus vuoden toinen puolikas voi olla armollinenkin - toivon, että niin myös tänä vuonna. Ja kai siihen voi omallakin asenteella vaikuttaa.

Oli vähän vaikea palata kotiin, kuten tiedätte. Silläpä annoin itselleni luvan alkaa puuhastella sitä mitä huvittaa, ja ennen kuin olin edes laukkuja purkanut, ryhdyinkin lavastamaan työhuonetta verhokokeilua varten. Otin joka vaiheesta valokuvia. Vähän hölmöä. Jos suhtautuisin vakavasti sisätilojen kuvaamiseen, tekisin toki ensin kaiken viimeisen päälle ja kaivaisin kameran esille vasta sitten.

Mutta ei. Punaiset kengät lattialle (jossa ne usein muutenkin ovat) ja kesäkassin tuolin kulmalle minä tälläsin vasta illemmalla. Kukkasia jossain siinä välissä hain pihalta. Ja elämää kirjoituspöydällekin tajusin lavastaa vasta myöhemmin.

Meillä ei todellakaan näytä näin autiolta mikään pöytä koskaan. 

Piti saada vaan heti kokeilla, miltä performanssikankaat näyttävät verhoina, ja ihmeekseni tykkäsin. Jotain elämäniloa ne tuovat tilaan enemmän kuin aikaisemmat valjut valkoiset. Pimeisiin iltoihin ryhtiä tuhnuisuuden sijasta, siltä tuntui.

Koska kuvassa selän takana on vielä pois siirtämäni röykkiöt, ei idyllini ole ihan vielä valmis. Tokkopa se koskaan sellaiseksi tuleekaan.

Pieni kirjoituspöytä on niin vanha ja tosiaan pieni, että sen ääressä ei voi tuntitolkulla esimerkiksi kirjoittaa. Alankohan minä sen päälle rakentaa niitä miniatyyripuutarhoja sitten. Kirjoitustöihin meillä on onneksi ihan kunnollinenkin työpiste, vaikka ainahan minä tässä keittiön nojatuolissani röhnötän, jalat ruokapöydällä ja läppäri sylissä.

Pikkupöytä voisi siis toimittaa syysiltojen harrastustoimintakeitaan virkaa. Niin minä teen, johan sitä tässä olen jahkannut ihan tarpeeksi.

Vielä seuraavana aamuna kokeilin punaista taulua verhojen kaveriksi. Kohta voi tulla punainen korvista, niin minulle helposti käy. Kun ensin jostain innostun, niin sitten jossain kohdassa saattaa fiilis latistuakin - eli lässähtää - joka on yksi lempi-ilmaisuistani. No nyt lässähti. Ja sitten painetaan pitkään deleteä, sekä oikeasti että kuvainnollisesti.

No mutta. Tuo vasemmanpuoleinen kangas on ehkä siisteimmästä päästä näitä tekstiilejä ja se voisi olla se yksilö, joka lähtee uuteen kotiin, jos joku sitä itselleen toivoo. Mikäli tosiaan tulee useampia kiinnostuneita, pistän arpoen. Kunhan ilmoitatte vain joko kommentoiden tai sähköpostilla, että tällainen syystekstiili kelpaisi. Tai facebook-kaverit siellä, viestiä vaan matkaan sitten.

Sanotaanko nyt sitten vaikka, että viikon sisällä. Eli 8.8 mennessä viestiä laittaneiden kesken minä sitten voin suorittaa jonkin juhlallisen lottorituaalin. Olenkin silloin ehkä mökillä käymässä, ihanaa!

Tämä oli itselleni virkistävä vaihtelu. Vähän meni ohi tavanomaisten aiheideni, mutta mitäs sen on väliä. Ei tämä niin vakavaa ole. 

Hei, nyt olemme siirtyneet elokuuhun. Minä lähden leikkaamaan nurmikkoa ja illaksi tulee ystävä kylään. Pistän työvaatteita pesukoneeseen pyörmimään maanantaita varten. Ehkä jatkan kodin tälläämistä, niin viihdyn arjessa hyvin sitten. Noin yleensä ottaen - arki sopii minulle. Varsinkin jos siitä tekee kauniin.

Levollista siirtymää loppukesään teille muillekin, ja kiitos muuten viime ruikutuspostaukseen lohtukommentoineille ystäville! Tuli lämmin olo.