Itkupilli comes home

Minulla on vahva teoria siitä, että olen tulossa hulluksi. Kyllä ei normaali ihminen itke kokonaista viimeistä mökkilomapäivää, kuten minä eilen. Nyt tässä kotona (!) sitä muistelen, ja vieläkin on vähän keilapallo rintalastan alla. Aamulla se saunapolulla alkoi, kuten viimekin vuonna. Muut nukkuivat ja minä menin kyykkyyn ja annoin sitten sen leuan alkaa väpättää ja kyynelten tulla. Sitten soitin äitipuolelleni ja Sisustusgurulle. He ymmärtävät, koska heillä on samansuuntainen aamutaipumus haikeuteen. Raskas mielenvika.

Äitipuoli oli jo viikkoa aikaisemmin kertonut kuulleensa kurkien kutsuhuudot omalla mökillään. Niitä sitten eilen puhelimessa kerrattiin ja sitä, miten pahimmillaan mökkiloman päättymisen haikeus saa mieleen aivan kaiken mitä nyt kuolevaisuuteen liittyy. 

Tätä mökkilomaa minä olin odottanut ehkä enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan, ja nyt se on ohi. Vielä on vapaata täällä kaupungissa loppuviikko, eikä minua töihin palaaminen ahdista yhtään kun työystäviä on niin mukava aina nähdä. Mutta sielu on vielä mökillä, ja jotenkin minun on tästä yli päästävä. Hävettää, kun aamulla itkin naapurin isännällekin. Vein yhteistä ruohonleikkuriamme sinne - ja viimeisen (niisk) roskapussin heidän pönttöönsä, ja samalla kävin sanomassa heipat. En pysynyt kasassa ollenkaan, mitähän minusta nyt ajatellaan. 

Onneksi tiesin kertoa, koska tullaan seuraavan kerran. Puolitoista viikkoa siihen. Vaikka lähtiessä tänään vitsailin Apulaiselle, että jos en kestä kotona, voin ottaa huomenna heti paluujunan takaisin maalle loppuviikoksi. Vaan - on se ihan hyvä alkaa laskeutua ihmisten ilmoillekin. Elämää on kaupungissakin, kuten yksi ystävä minulle eilen tekstiviestitti. Moni on joutunut minua nyt lohduttamaan, kiitos siitä.

Vesijohtovesi voi tehdä meikäläiselle välillä hyvääkin. Ja peili. Ja sellaiset vaatteet, joissa ei tarvitse ottaa hyttysiä huomioon. Jos on neljä viikkoa pessyt itsensä järvivedellä (Ihanan pehmeä luonnontilatukka!), ei meikannut kertaakaan eikä purkanut tukkamömmöjä laukusta koko aikana, niin tässä saattaapi hyvin mennäkin pari päivää kun saa jälleen itsensä ihmisen näköiseksi. Jos en vaikka muistakaan enää, miten se tapahtuu?

Vaikkenhan minä arkioloissakaan olen mikään varsinainen tällätty bööna. Luojan kiitos. 

Ei ehkä ole mitään vapauttavampaa kuin laahustaa viikkotolkulla mökkikamppeissa. En tainnut aamuisin edes naamaakaan kastella. Näytin tiluksella lähinnä telaketjufeministiltä koko loman. Taatan flanellipaidat vaan ovat niin hyviä! Muutama ulkopuolinenkin sen näki, esimerkiksi klapikoneenkorjaaja. Hän tuli viivana paikalle viikko sitten, kun soitin että rikoin laitteen. Maalla palvelukin pelaa jotenkin kaupunkia paremmin.

Tästä pitäisi jotenkin ponnistella takaisin somaksi:

Putsasin toissapäivän sateessa jopa räystäät.
Lorisi niin vääriin paikkoihin.

Onneksi Apulainen tuli viikko sitten mökille edustamaan naiskauneutta. Minä en käyttänyt kertaakaan mukaan ottamaani pilkkumekkoa, mutta neitosella oli fiilistelymielessä kauniit asut. Vaikka kyllä hänkin nyt viimeisinä päivinä alkoi näyttää ryötöperäläiseltä villapaidassa ja maalitahraisissa trikoissa. Niin se miljöö vaikuttaa.

Pian hänen jälkeensä saapui Sudeettisavolainen, joka ei suostunut luopumaan shortseistaan pitkien housujen hyväksi. Koska almanakassa lukee kesä. Läimi siinä hyttysiä pohkeistaan iho kananlihalla kylmässä järvituulessa.

Minua ei helteiden puute ole haitannut ollenkaan. Mutta aina vähän kesävieraiden vuoksi olen huolestunut, jos on kurja sää. Aivan ihanaa meillä oli kuitenkin, jos minulta kysytään. Usein saatiin illaksi aurinkokin. Paitsi perjantai-iltana, kun Apulainen ja Sudeetti halusivat pelihetken. Satoi suoraan mökin terassille, jossa meillä oli Alias-kortit levällään. Oltiin ulkona, koska oli kesä. Vähän se naurattikin, ja loppuillasta miesten saunavuorosta kuului ihan lauluakin.

Se on tyytyväisyyden merkki.

Me naiset löträttiin saunassa Apulaisen tekemällä kahvinporokasvonaamiolla. Ja eilen oli viimeinen vihtailta. Sillä parani koko kesän vihoitellut kylkirevähtymäni, näköjään. Jossain hommassa olin jotenkin niksauttanut jo alkukesästä. Ehkä hiusmurtuma tauluroudauksista, olen miettinyt.

Kesävieraat tekevät loman. Niin se on. Miehen kanssa kahdestaankin on ihanaa mökkeillä, tietenkin - mutta sekin muuttuu arkiseksi jos ollaan nokikkain yli viikko. Pari mojovaa riitaakin saatiin aikaiseksi, ja niiden jälkeen oli taas kivaa. Tehtiin yhdessä klapeja ja suunniteltiin. Mutta mökkivieraiden kanssa sitä ikään kuin joutuu pysähtymään kesänvieton äärelle, ja syntyy luontevasti aikaa asioiden ihmettelyyn ja hömppätekemiseen.

Ilman kesävieraita minä miettisin jatkuvasti päivän töitä punkkulasin äärellä. Voisi pahimmillaan unohtua mökkeilyn syvin olemus, eli lepo. Vaikka minulle lepoa tarkoittaa kyllä myös se fyysinen tekeminen. Ryötönperä on kuitenkin toinen koti, johon liittyy monet huolet ja ylläpitotyötkin, niin hyvä etteivät ne olleet tällä(kään) lomalla koko ajan mielessä. 

Nykyisin pelkään, että puita kaatuu myrskyissä. Seison ukkosella terassilla pelkäämässä ja tarkkailen metsänreunan ylikorkeita kuusia ja koivuja. Ja täällä kaupungissa ajattelen niitä aamuöisin varmaan sitten. Väsyttää taas jo ajatuskin, kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Puolimaalaisuuden varjopuoli.

Sudeettisavolaisen kesävieraan vein perinteiselle kävelyretkelle padolle. Löydettiin hieno kivi (tallessa), mustikoita ja sisilisko:

Muisteltiin taas lemmikin englanninkielistä nimeä ja nautittiin yhdet eväsoluet padon reunalla. Otettiin selfieitä ja huvituttiin. Oli kyseessä hetki, josta on tullut siitäkin jo perinne. Sudeetti haahuilee ja minulla on kamera mukana. Yksityiskohtia huomataan ja esitellään toiselle. Voi tulla jokin viisaskin ajatus väliin, mutta harvemmin. 

Ei kaivata kaupunkiin.

Kävelyretken jälkeen tikkakisa. Onneksi muistin, että liiterin horror-huoneessa on tikkataulu. Taisi muuten jäädä tänään ulkoseinään, kun lähdettiin. Harva asia on niin lomahommaa kuin tikkojen viskely. Minulta puuttuu kilpailuvietti, mutta kyllä silti vähän hävetti nollatulokset. Tuli aika monta sivua tilastoja, eli myös monta tovia ilman murheita.

Apulainen leipoi meille sillävälin mansikkakakkua (Se on kyllä aina yhtä palkitsevaa, kun kesävieraat tykkäävät keittiöhommista, kun ne eivät ole minun juttuni. Yhden keiton ja yhden risoton tällä lomalla tein. Ja tiskasin.), eikä ehtinyt ensimmäisille kierroksille mukaan ollenkaan. Mies oli naapurissa shakkiturnauksessa, joten minä ja Sudeetti saatiin treenata tikkailua keskenämme. 

Koska tikkataulu on liiterin ovessa, niin laskutapaan liittyy myös "karmit", "seinät" ja "marginaalit". Itse tauluun osuminen on jo voitto itsessään.

Ruuasta sen verran, että sehän on toki lomallakin yksi päivittäinen rituaali, koska syödäkin pitää. Tänä vuonna mentiin aika järjellisissä mittasuhteissa. Muisteltiin vain niitä ensimmäisten mökkihallintakesieni iltoja, kun aina oli spektaakkeli-dinner. Nyt tajuttiin joka toinen päivä syödä edellispäivän jämiäkin, eli arkisuus oli silläkin tavalla läsnä kesäkodissa. Mutta välillä mies antautui lukuhetkistään myös rakkaan ruokaharrastuksensa pariin, ja saatiin gurmeeta. 

Eilen oli (taas) lättyilta. Oikean kesäkeittiön puutteessa meillä käytetään kaasujutskaa pihalla, ja vaikka olen haaveillut kaikenmaailman paelloista sun muista, niin letuiksihan se yleensä menee. Niiden sisälle voi kätevästi kätkeä eilisen tähteet tai keksiä jotain uutta.

Oma ruokakohokohtani oli viime viikolla, kun syötiin friteerattuna valkosipulieni kukat. Niitä oli yhdeksän, eli kaikki viime syksynä viljelemäni kynnet ovat jo ylväinä metrimittaisina varsina. Melkein teki mieli jo kurkata maan alle, että miltä näyttää. Maltoin mieleni. Lisää pitää laittaa taas ensi vuodeksi!

On tunnustettava, että suurin osa ennen lomaa suunnittelemistani ylläpitotöistä jäi tekemättä taas. Liiterin ovet ja mökin porraskaiteet rapsuttelematta ja kunnostamatta. Luotan, että vielä syyskuukin on kesäinen tämän arktisuuden jälkeen - että jos kuitenkin vielä tänä vuonna. Kasvihuoneen ikkunat fiksaamatta, eikä punamultamaalipurkki ehtinyt kaupasta tontille asti sekään.

Sen sijaan alkoi taas uuden suunnittelu, kun löysin liiteriä siivotessani terassilautojen alle sopivaa puutavaraa. Jos hyvin käy, ihaillaan syysaurinkoa Lasipaviljongin terassilla vielä tällä kaudella. Aihio jäi sinne, ja Pohjois-Suomen ystävä ilmoitti haluavansa tulla jonain viikonloppuna mukaan askartelemaan. 

Onhan se vähän ehkä pöljää alkaa rakentaa yhtään mitään uutta, kun entisetkin paikat ovat rempallaan. Mutta minun filosofiani menee toisaalta myös niin, että sielun pitää antaa levätä juuri siinä hommassa mikä kulloinkin mielekkäältä tuntuu. Itse pakenen niihin polttopuuhommiin, kun en oikein muutakaan kunnolla osaa. Mies tykkää enemmän rakentelusta.

Ranta. Järvi. Minun sielunmaisemani, vaikken siinä itse oikeastaan pullikoikaan kuin keväisin ja syksyisin. Paitsi toissailtana kahlasin hakemaan miehen jumittuneen uistimen. Kesävieraat uivat aina. Vaikka viime kesinä elin- ja oleskelupiirit ovatkin laajentuneet muuallekin pihamaalle, niin järvi on tavallaan kaiken sydän. Sen mielentilaa ja näkymää seurataan jatkuvasti hereilläoloaikana, ja ääreen parkkeerataan. Jos on kaunis ilta, niin saunomiset venyvät. 

Tulee istuttua rannassa ennen, välissä ja jälkeen löylyjen. Viisainta, mitä tässä maailmassa voi itselleen tehdä, sanon minä. 

Joskus palataan rantaan vielä ennen yöuniakin, vaikka on tullut opeteltua myös mökkitelevision katseleminen. Tavallaan olen oppinut pois mökkeilyn suorittamisesta ja sallinut itselleni sekä muille myös sen, että voi seurata telkkarin kesäsarjoja tai katsoa uusintaelokuvia iltaisin. Niin sitä vaan on kehityskelpoinen. Ei koko ajan tarvitse olla luonnossa tunnelmoimassa, vaikka se varsin suotavaa olisikin.

Perjantaiaamuna heräsin kukonpieremän aikaan ja tunsin itseni kohtuuttoman ahdistuneeksi. Kaihoisaksi. Oli alkanut mökkikesän lopun häämötys ja arkihuolet jo painaa mieltä. Aamuöisin sellaiset ajatukset saavat kamalat mittasuhteet. Vaikka tiedän sen itsekin - niin muistin lukemiani artikkeleita siitä, miten metsässä oleminen laskee verenpainetta jo minuuteissa. En edes keittänyt aamukahvia, vaan pistin kurapuvun päälle ja painelin suoraan ryteikköön. Jätin muut hiljaiseen mökkiin nukkumaan. Kissatkin.

Kamera oli mukana tietenkin. 

Vaikka tiesin, että seuraavana päivänä tapaisin tonttinaapurin (tai on meidän välissä kaistale valtion maata, mutta sitä ei lasketa) ja mentäisiin ihmettelemään hänen vielä mökitöntä vanhaa pihapiiriään keskelle metsää - niin rämmin sinnekin jo etukäteiskäynnille yksin. Tuli juureva olo, kun oikein aistin ystävän tontin historiallisen olemuksen. Yksinäinen perenna siellä täällä. Ruusupuskia risukossa. Vanha kiviaita ja romahtanut pikkuhirsirakennus.

Ja hyttysiä. Siihen jäi meikäläisen valokuvaamiset metsässä, kun koko ajan piti olla liikkeessä hyttysten takia. Ainakin sain muuta ajateltavaa, kuin oman napani.

Oli tarkoituksena alkaa harrastaa sitä mustavalkokuvausta metsässä, mutta aamuretkeni keskittyi enemmänkin rämpimiseen ja huitomiseen. Näin toki rakkaimman kukkaseni, eli vanamon. Havaitsin mustikoita ja säikytin pari metsäkanalintua. Tulin rannan kautta kotiin, ja konttailin vesakoiden juurella. Totesin, että pitää alkaa raivata.

Se on hyvää syksyhommaa - puhuttiin sen tulevan mökkinaapurini kanssa lauantaina. Sitten kun kasvukausi alkaa olla ohi ja ininä korvissa loppuu. Niin sitten me taas raivataan. Nyt vielä levätään siitä.

Suunniteltiin valtion metsän läpi menevää lyhtypolkua toistemme tiluksille. Siitä tulee ihana. Sitten joskus.

Nämä isot siirtymät eivät näköjään sovi minulle. Aivan höpöhöpöhommaa kurjistua mahtavan mökkiloman loppuessa. Kissatkin selviävät siitä paremmin. Kumpikaan ei vielä täällä kotona ole pyytänyt ulos - kun eivät kerran pääse. Paitsi joskus valjaissa Heljä. Hänellä tuli tänään paluumatkalla kakkahätä autossa, mutta hyvin siitäkin selvittiin. Olen tyytyväinen omaan eläintenkohtelurauhallisuuteeni, vaikka itse olisin miten hermona. Jotain hyötyä kriisityöntekijän ammatista.

Ai niin. Mökkipaikkakunnan Kunnaneläinlääkäri on uusi idolini. Kun käytin takkukissaa siellä parturissa, niin sain assisteerata ja samalla juoruttiin melkein tunti. Ihana ihminen! Viisas. Hän tykkää eniten metsäpeuroista ja minä hirvistä. Vastustamme turkistarhausta ja suhtaudumme kritiikillä eläinpuistoihin, paitsi kasvatuksellisessa mielessä. On hyvä, että lapset näkevät eläimiä.

Tykätään navettakissoista. Inhotaan omien lemmikkien lopettamista, vaikka olisikin 19-vuotias kissa, kuten hänellä oli ollut. Minä kerroin Kunnaneläinlääkärille, että miten mukava tunne on tarjota omille ikäneitokissoilleni mökkikesä, ja hän puolestaan valaisi minua että hiiret ovat ihan parasta ravintoa kateille. Kunhan vaan annan matolääkityksen sitten viikon päästä täällä kaupungissa.

Jos mökillä näinkin unia työelämästä, niin nyt varmaan tulen uneksimaan Ryötönperästä. Huomenna aamulla saattaa olla kummallista herätä täällä kotona. Niin kamalan nopeasti menivät nämä ihanat viikot. Miksei aika voisi joskus pysähtyäkin, niin kuin se toisaalta aina mökkirannassa tekee. Onneksi!

Minulla on ollut monta fraasia itselohduksi. Vuodenajat ovat kaikille samat. Jokaisen loma loppuu. Elokuu on ihana. Syyskuukin on ihana. Talvella voi polttaa kynttilöitä. Ystävät eivät katoa minnekään. Eikä katoa Ryötönperäkään. Varsinkaan se.

Jos ei ajattele kuolevaisuutta, niin kaikkihan on tosiaan aivan hyvin. Ihana kesä.