Korpikirjastossa

Tämä on nyt kesäloman erillisreportaasi, ja koitan olla rönsyilemättä muista aiheista. Vaikka olisi kaikenlaista kerrottavaa! Palaan mökkiloman loppuraporttiin ehkä vasta kaupungissa. Vielä kaksi kokonaista päivää Ryötönperällä, ja sitten - oi haikeus - kotimatkalle. Muutama kiintoisa kohtaaminen on tosin vielä edessä, joten ei tässä tee mieli murehtia.

Viime kesänä Ryötönperän filmifestivaalin väki minua lukuunottamatta kävi kesäretkellä Korpikirjastossa tuossa puolen tunnin ajomatkan päässä meiltä. Ihan maakuntaraja siinä ylitetään. Minä jäin silloin kotitontille hengähtämään seurustelusta, ja tulinkin sitten kateelliseksi kun kuulin miten erityinen paikka tämä kirjasto metsän keskellä, järven rannassa on. Siispä syntyi päätös suunnata sinne itsekin nyt tänä kesänä. Kätevästi se toimi myös ohjelmanumerona Sudeettisavolaiselle ja Apulaiselle, kun olivat meillä kesävieraina.

Sitäpaitsi piti palauttaa sieltä viime vuonna miehen lainaama kirja. Osa lainoista unohdettiin mökille lähtiessä Helsinkiin, minkä tunnustin Korpikirjaston isännälle jo sinne soittaessani alkuviikosta. Kysyin samalla, ottavatko lahjoituskirjoja vastaan. Kun sitten paikan päällä kuulin, miten paljon heillä on kirjoja - niin kävihän siinä mielessä, että oliko se sittenkään järkevä tuliainen, se Ikean kassillinen Taatan vanhoja sotakirjoja. Jotenkin ajattelin, että se lajityyppi saattaisi korvessa matkaavia ihmisiä kiinnostaa.

Väärässä ehkä olin siinäkin. Isäntä kertoi, että viihdettä lähtee hyvin kesää viettävien naisten mukaan. Aika hauska ajatus, että rouvat kesäasuissaan hakevat Korpikirjastosta romantiikkaa laiturille.

Oltiin aika erikoinen seurue, ehkä - me neljän poppoo - kun saavuttiin tontille. Ei se mitään, isäntä vaikutti meistä kiinnostuneilta heti. Soitettiin ovikelloa ja ehdittiin siinä tovi ihmetellä persoonallista pihapiiriä. Minä bongasin tietenkin jo parkkipaikalta lampaat, enkä melkein malttanut astua portista sisään kun teki mieli mennä eläimiä lääppimään. Sellainen on ihmisluonto joskus, että haluaa ensisijaisesti kontakteja luontokappaleisiin ja sitten vasta kulttuuriin tahi yhteiskunnalliseen yleishyödyllisyyteen.

Maltoin mieleni, koska olin toiveikas että lähtiessä tarjoutuu tilaisuus moikata eläimiä lähempääkin. Huutelin heille toki tervehdykset, kun kerran määkivät sieltä lampolan kulmata itsekin. Kanatkin ehdin huomata.

Lähti isännän kanssa juttu luistamaan saman tien sille tasolle, etten kamalan paljon tajunnut kysellä Korpikirjaston varsinaisesta synnystä, rakentamisesta ja itse toiminnastakaan. Ei se haittaa, tietoa löytyy kyllä netistä, ja opinhan minä onneksi sen että 12 vuotta on toimintaa ollut ja kohta menee 10 000 kävijän määrä rikki. Sitäpaitsi me saatiin aito kutsu uusintavierailulle, niin voi kuulkaa - minä ehdin vielä moneen kertaan haastatella isäntäväkeä. Toisin sanoen, tämä ei jää tähän.

Parkkeerattiin varsinaisen kirjaston yläkertaan pyöreän pöydän ääreen vaihtamaan ajatuksia. Kävi ilmi, että isäntä on varsinainen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähettiläs, ja uskoo tarinoiden hyvää tekevään voimaan. Toisaalta korosti ihanasti sitä, miten tarinoita tulisi nimenomaan tehdä itse. Oli sitä mieltä, että myös meidän kohtaamisemme saattoi olla alku uudelle.

"Näin niitä tarinoita syntyy."

Minä sain siitä itselleni tuoreen näkökulman elämään, tai ainakaan en ole ehkä vähään aikaan ajatellut asioita tuosta näkökulmasta. Sain lisäpontta siihen, miten tosiaan kannattaa puuhata tehdä kaikenlaista yhdessä toisten ihmisten kanssa, miksei joskus yksinkin - koska tarvitsen myös sitä. Onhan tässä tänäkin kesänä aika monta tarinaa jo tullut kehiteltyä, eikä meidän Ryötönperän filmifestivaali ole niistä suinkaan vähäisimpiä. Tai se kesän alussa järjestämäni taidenäyttely.

Tokihan etenkin mökkifestivaalissa on kyse pienen suuren ystäväpiirin yhteisestä ajanvietosta ja juhlasta, etten minä sillä voi ehkä elvistellä, että olisin mitenkään kamalan paljon yleishyödyllistä hyvää saanut aikaan tai levittänyt. Enkähän minä mikään suuri yhteiskunta-aktiivi olekaan, vähän vellihousu sellaiseen, joten minun tapauksessani pienikin saa riittää. Onneksi saan palkkatöissä tehdä järkevää hyvää.

Aivan kertakaikkisen mielenkiintoista, keskustelut ja miljöö. Huomasin, että koska jälkimmäinen oli sekin varsin pysäyttävää, unohduin välillä miettimään muun muassa sitä, miltä paikka näyttää ja tuntuu myös muina vuodenaikoina. Onko kodikasta syysilloissa pitää tulipesissä valkeaa. Mutta on varmaan aika arktista ja pimeää myös. Iso työ pitää paikkoja lämpiminä ja lumitöissäkin lienee hommaa. Isäntäväki asuu tontilla ympäri vuoden, joten ehkäpä minulle tulee vielä tilaisuus päästä tarkistamaan tilanne myös kaamoksessa.

Jännä, että vaikka sitä on omalla mökillä oppinut jo vuodenkiertoon liittyvät ihanuudet ja tosiaan myös haasteet, niin sitä on taipuvainen aina ajattelemaan, että toisilla on pelkästään romanttista omissa miljöissään. Sama ilmasto ja ylläpitämisen työllistävyys se on tietysti muillakin, eikä Korpikirjasto ole varmaan mikään yksinkertaisin paikka pitää huolella kunnossa. Rakennuksia on useita, ja niiden arkkitehtuuri ja materiaalit sen verran ainutlaatuisia sekä perinteitä kunnioittavia, että ei sitä ihan hutiloimalla taitaisi pystyä pitämään kunnossa.

Ihailen isäntäväen panostusta miljööseen, jossa riittää vielä tekemistä - koska konserttisali on tulossa ja kaikenlaista muutakin vaikutti olevan vireillä. Mahtavaa, että muistetaan myös se, miten silmiin osuvat kokemukset ovat melko suorassa yhteydessä myös mieleen. Korpikirjastossa kävijä saattaa lähtiessään tuntea itsensä sanattomaksi, mutta ei varmasti jää vaille ajatuksia tai mieltä virkistäviä kokemuksia. Tasoja, joilla siinä paikassa liikutaan, on niin monta. Rikastuttavaa.

En lainannut yhtään kirjaa! Kotimatkalla sen oikeastaan vasta ymmärsin. Olin suunnitellut toki suorittavani lainausrituaalin, kun kerran kirjastoon mentiin. Vaikka on tässä omakin torppa täynnä lukemattomia opuksia, ja kesälomalla aloitetut kirjat vielä kesken - niin että ehkä hyvä näin nyt kumminkin. 

Vieraskirjoihin pistin puumerkkini toki. Niitä oli kaksi. Yksi varsinaisessa kirjastossa ja toinen kirjastokahvilassa. 

Vaan ennen kirjastokahvilaan tutustumista tehtiin rantakierros. Ihana lintuisa järvi, ja omia karpaloitakin rannasta saa noukkia. Ajatella! Paitsi jos lampaat ehtivät ensin. Joka yö nousee veden päälle kuulemma usva, ja sellaistahan minä tunnetusti arvostan. Meidän mökkijärvellä sitä ei tapahdu ihan joka yö, mutta onneksi usein. Aloin myös uudelleen tosissani suunnitella linnunpönttöjen opiskelua ja rakentamista - onhan siitä ollut puhetta - sillä Korpikirjastolla niitä on paljon. Jo matkalla sinne, itse asiassa. Eikä niistä olla unohdettu kirjallisia viitteitä, menkää itse toteamaan.

Myös pitkospuupolkuajatuksia tuli siinä kierroksella. Voisin sitäkin tekniikkaa käydä paikan päällä vasiten opiskelemassa, sillä vielä on Ryötönperän polkuaskartelut kesken ihan suunnittelua myöten. Talvi-iltoina voisin sitten piirustella hahmotelmia, jos ja kun en varmaan syksyllä vielä ehdi aloittaa moisia projekteja, kun niin moni aiottu jäi tietenkin tänäkin kesänä niin sanotusti vaiheeseen. Ainahan niin käy, en ole yllättynyt.

Viihtyisän oloiset olivat rannan sisä- ja ulkotilat Korpikirjastolla. Hyvin voisi pitää siellä keskustelupiirejä nuotioiden äärellä. Paitsi etten ole ihan varma, nähtiinkö rannassa yksityistiloja - että voisiko sinne noin vain mennä paneelia pitämään. 

Oli ihanaa, miten vieraanvaraisesti isäntä jaksoi meille kertoa paikasta ja itsestäänkin. Varmaan on saanut kerrata jutut moneen kertaan. Vaikka kyllähän minä sen itsestänkin tiedän, että miten mukava on kertoa tarinoitaan sellaiselle yleisölle, joka niitä ei vielä ole kuullut.

Joka tapauksessa, tuli aika arvostettu olo. Eikä sellainen ole kesäretkikohteissa aina mikään itsestäänselvyys. Meidän ei oletettu ostavan mitään, noin niin kuin esimerkiksi - ja olisiko Korpikirjastolla mitään varsinaisesti myynnissä ollutkaan - paitsi poistokirjoja. Markkinahumun sijasta saatiin ajateltavaa.

Veikkaan, että meistä neljästä jokainen vieläpä keskenään erilaisia ajatuksia. Sudeetti jäi miettimään, että mitähän ohjelmaa käyttävät kirjojen luetteloinnissa, onko ihan vain tilasto-ohjelma vaiko peräti ihan kirjastoja varten laadittu. Apulainen pohti, onko isännällä ajatuksenlukutaitoja. Mies oli kanssani samaa mieltä uusintavierailun mielekkyydestä. Pitää vaan yrittää päästä irti siitä taipumuksesta, että kun tullaan mökille viikonlopuksi niin ei malteta poistua tontilta. Jonain pitkänä viikonloppuna pitää kyllä voida irrottautua Korpikirjasto-retkellekin. Kun minä kirjoitan sen tänne, niin en ehkä ensi vuonna kehtaa tunnustaa sen jääneen.

Kirjakahvilan(kin) tiloissa olisi mainiota järjestää jokin yksityisluonteinen tilaisuus. Vaikka ensi vuonna Ryötönperän filmifestivaalin retkipäivän keskustelu? Tai miksei me voitaisi mennä jo talvella pitämään sinne suunnittelupalaveriakin Festivaalijohtajan ja muun seurueen kanssa. Jätetään hautumaan. 

Sitäpaitsi siellä oli myös pieni sauna! Meillähän on kuitenkin perinteisesti palaveerattu löylyssä, kun siellä syntyy parhaimmat ideat. Pikkusaunan seinät olivat heinäseivästä, aivan mainiota. Seipäitä oli käytetty varmaan tuhansia myös tilan kattoon, ja jos minä joskus vielä yhden lisärakennuksen tälle omalle tontilleni saan, niin saatanpa varastaa Korpikirjaston valaistustekniikan ideoita. Siis muutamien muiden lisäksi.

Melkein menin niin pitkälle, että meinasin kysyä heidän viemäröintisysteeminsäkin. Harmaavesijutut oli kauniisti peitetty, mutta vessavesiasioista ei puhuttu. Onkohan heilläkin umpikaivo niin kuin meillä - mietin. Kun niin lähellä järveä. Kaikenlaista maallista sitä ehtiikin ihminen pohtia myös kirjallisessa miljöössä. Olisinko vielä kuusi vuotta sitten uskonut, että jonain päivänä kiinnostaa aidosti myös paskakaivoasiat. Niin sitä intressit kehittyvät, kun on tällainen torppari nykyään.

Toisena paikallisoppaana meillä oli isäntäväen jälkikasvu, joka luontevasti kulki mukanamme ja toi todellakin kokeneen lisävalaistuksensa asioihin. Sudeettisavolaiselle tytär oli kahden kesken kertonut, etteivät pässit ole pökkivää sorttia. Paitsi siis jos sattuu pyllistämään niille ja etenkin jos hölmöyksissään kääntää niille selän ja lähtee juoksemaan karkuun. Viisaita lapsia kasvaa luonnon oloissa, kyllähän se tiedetään.

Minulle nuoriso kertoi mm. perheen koirasta. Että hänellä on oma systeeminsä tulla alas jyrkkiä portaita, esimerkiksi. Ja että on eniten perheen äidin koira. Uteliaskin luontokappale on hän - kerran tunki kuonon vesilinnun pönttöön, eikä ole tainnut tehdä sitä uudelleen. Eikä kyllä ole lintukaan palannut samaan paikkaan vielä pesimään. 

Kanojen luona lapsi kertoi, että kahdelta puuttuu vielä nimi. Minä niitä vaihtoehtoja illalla vielä saunassakin mietin. Että kun ovat ruskeita kanoja, niin miten olisi vaikka Rusko ja Rauni? Tai oikeammin ne taisivat olla miehen ehdotuksia. Minä lähdin miettimään vielä vaikeamman kautta, ja keksin että Braun-sukunimisiltähän merkkihenkilöiltä voisi kanoille nimiä lainata. Eva?

Mutta ei kai kukaan halua antaa munivaiselleen Hitlerin heilan nimeä. Olikohan se Eva kiva. Pitää selvittää se siihen mennessä kun jonain päivänä minäkin saan pari kesäkanaa Ryötönperälle.

Eikä ollut se retken aloituksen parkkipaikkahaaveiluni turhaa. Pääsin myös lampaiden luokse lopuksi. Kyllä tuntui kaikella olevan tarkoituksensa, kun en olekaan vielä tänä kesänä paljonkaan kotieläimiä saanut kohdata. Korpikirjaston lampailla oli lähipäivinä edessä parturi. Minä heti tietenkin aloin kertoa, kuinka käytin takkukissani täällä maalla kunnaneläinlääkärillä samalla asialla.

Tuli sellainen yhteenkuuluvainen olo, kun saatoin puhua yhteiskunnallisten asioiden lisäksi myös näistä eläintenhoidollisista asioista. Mitenkähän minä enää sopeudunkaan takaisin kaupunkiin cityihmisten pariin. Kyllä se varmaan sitten jostain lihasmuistista taas tulee. Vaikka minä eilen sanoinkin ystävälle puhelimessa, että olen välillä kokenut olevani jo aika valmiskin palaamaan kaupunkikotiin, niin nyt tätä kirjoittaessani taisin tullakin taas toisiin ajatuksiin.

Mikä ei yllätä. Aina ovat nämä viimeiset pitkän mökkikauden päivät vähän sellaista vuoristorataa tunteiden kanssa. Pitäisi vissiin toimia enemmän ja analysoida vähemmän. Suunnata mietteet itsensä ulkopuolelle, ja onneksi sitä nyt tapahtui ainakin Korpikirjastolla.

Ai niin. Se viisas tyttölapsi laski kanat ja ilmoitti että yksi puuttuu. "Toivottavasti on munimassa." hän mainitsi. Ihaillen kuuntelin ja jäin maistelemaan sitäkin kommenttia. Minulla kun oli heti tullut mieleen, että on kettu käynyt tai kukon paimennus jotenkin falskannut ja yksi dooriksista päässyt karkuteille. 

Munimassa hän oli. Saimme kotiin viemisiksi tuoreet kananmunat. Niistä yksi oli vielä ihan lämmin. Villapaidan hupussa ne saapuivat turvallisesti mökkikeittiöön, ja ne keitettiin illallisen oheksi. Maistui hyvältä ja ruokapöydässä siinä samalla vielä päivän retkeä muisteltiin. 

Niin, näin niitä tarinoita tehdään. Kiitos.

PS. Korpikirjastolla on toki vieraillut muitakin blogin kirjoittajia. Yksi heistä täältä paikallinen Sulo. Ja tosiaan löydätte netistä muualtakin lisää tietoa. Mutta ennen kaikkea, kannattaa matkustaa paikan päälle itse!