Ravintolapäivää ja retkilounasta

Olenkohan tietämättäni heinäsirkkakuiskaaja? Hän oli aivan vakuuttunut, että syömme lounaan yhdessä.

Olen ollut ihan pistoksissa, että pääsen raportoimaan. Vaikkei ole yhdenyhtäkään puutarhakuulumista. Eikä oikein aikaakaan. Vireystilastakaan en lähtisi hehkuttamaan. Eilen illalla laskin, että olin kolmen vuorokauden aikana viettänyt kotona yhteensä 12 tuntia. Aika haipakkaa on pitänyt, mutta on se ollut sen arvoistakin. Ajatuksia ja tunteita on ehtinyt pörrätä mielessä monenlaisia, ja yksi päällimmäisiksi jääneistä on ollut se, että joskus nolottaa saada palkkaa.

(Viikonvaihteen kiireeseen sen verran lisäystä, että sen ei siis tarvitse tarkoittaa uhrausta tai meriittiä. Silloin on ihmisen elämä palkitsevimmillaan, kun voi valita. Minulla oli tällainen tilaisuus, jonka käytin. Kaikilla tässä maailmassa ei ole samoja mahdollisuuksia, ja olen siitä tietoinen. Jos olisin barrikadiainesta, lähtisin asiasta myös niin sanotusti kadulle.)

Tietysti toimeen pitää jollakin tulla, jokaisen. Lainoja lyhennellä ja sitä rataa. En minä sillä. Itselläni menee vapaa-aikaa kaikenmaailman notkumiseen ja suunnitteluun, ja jos minä vaikka käyttäisin tähänkin blogin nakutteluun menevät viikkotunnit johonkin yhteiskunnallisesti arvokkaampaan, niin siitä saattaisi vaikka taas joku löytöeläin tahi Lapinlahden miljöö hyötyä. Vaan tässä minä jälleen istun, sydäntäni purkamassa. Pitääköhän siihen tulla muutos.

Pääsin nimittäin Helsingin Ravintolapäivän yhteydessä toteamaan vapaaehtoisuuden mielettömyyden. Seuraanhan minä sitä työarjessakin, mutta nyt oli erillistempaus. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että sain olla mukana ja oppia itseäni pätevämmiltä ihmisiltä, hengailla sotkemassa toisten ajatuksia, jotka lähtökohtaisesti olivat yhtä kirkkaita kuin oli itse päiväkin. Ei se ollutkaan lopulta niin vaikeaa poiketa pois omilta vahvuusalueilta, jos ymmärsi suhtautua omaan rooliinsa keskimääräistä nöyremmin.

Minä suhtaudun valtavalla kritiikillä sekä epämukavuusalue-termiin, että ylenpalttiseen nöyryyden korostamiseen, mutta nyt tässä omassa asiayhteydessäni ei vain oikein ole muitakaan sanoja. Olen jopa saattanut pikkuisen kasvaa ihmisenä. On jäänyt aika järjellinen tunne, kun sai tehdä hyvää ja järkevää näkyvyystyötä lämpimien ja viisaiden tyyppien kanssa rinnakkain. Erittäin tervehdyttävää antaa roolien sekoittua, olla mukana mahdollistamassa. 

Kuulkaas nyt vaikka tätäkin. Minä sanouduin irti ruokatarjoilupäätöksenteosta. Sanouduin irti taulukko-ohjelmasta. Enkä minä keskustellut elmukelmunkaan kanssa. Enkä kuppikakkujen koristeitakaan pystynyt väsäämään kuin kaksi klönttistä kappaletta. Annosmäärien ja talouslaskelmien kohdalla meni ajatus rikki kokonaan. Kuljetteluunkaan ei minusta autottomana ollut apua, ja kun viikon takaisen moottorisahaamisen vuoksi oli oikea rannekin vähän vielä niksallaan, niin painavimmat asiatkin laskin muiden käsivarsille.

Minä pistin siispä edustusteepaidan ylleni ja varasin juoksutytön roolin. Kameran otin mukaan melkein laiskuussyistä - mutta oli siitä toki iloakin. Tuli tapahtumaa dokumentoitua. Kun muut ahersivat, näpsäisin myös taidekuvan, jonka tallennan nyt tänne. Ettei huku iPhoton uumeniin.

Minusta ei koskaan tule sisäänheittäjää. Markkinoinnin lahjat ovat jaettu ihan muille ihmisille. Mutta alettiin kyllä suunnitella sellaista ennustajaeukon kristallipallotelttatyyppistä häkkyrää seuraavaan tapahtumaan. Siellä minä voisin odotella tilittämisen tarpeessa olevia ihmisiä ja kupposen ääressä kuunnella. Olisin vähän niin kuin sellainen pop up -juttelija. Senhän minä osaan. Varsinkin koirien kanssa. Ja lasten. Ja vanhusten.

Vahvuusalueensa kullakin. Hyvä, että menevät ristiin, niin syntyy oikeanlaisia kokonaisuuksia.

Eilen aamulla pelkäsin ensin pikkuisen käärmeitä. Oli kuitenkin sunnuntain tempauspäivän jäljiltä vielä niin itseriittoinen olo, että riisuin silti heti kengät pois ja aloin nauttia puolihylätyn leirikeskuksen tunnelmasta. Siihen oli hyvä tilaisuus, kun olin paikalla ensimmäisessä aallossa järjestelemässä rantapöytää kehittämispäiväkuntoon. Listalla oli paljon vakavia asioita, ja niiden käsittelyä kyllä helpotti miljöö.

Tuskanhikisessä palaverihuoneessa olisi mennyt hermo. Onni on, että voi edes kerran tahi pari vuodessa päästä ulos töihin.

(Muistan aina sen, kun joskus tein vähän sijaisuuksia vanhaan lukiooni. Ei tarvinnut oppilaiden kauankaan ruikuttaa, kun oltiin jo englannin tai yhteiskuntaopin parissa nurmikolla. Olin juuri sellainen sopivan huijattava sijaismaikka. Minusta ei koskaan tulisi jämäkkää opettajaa. Arvostan liiaksi ulkoilmaa.)

Valehtelin äsken ehkä vähän. En minä mitään palaveripöytää siellä kehittämistyöpäiväpaikalla järjestellyt. Levautin pöytäliinan ja lähdin kahlaamaan. Ihana hiekkaranta. Sain viikonlopun rupeamani vuoksi ylimääräistä armoa ja loikoilin laiturilla noin yhdeksästä kymmeneen odotellen muita työkavereita. Niin mahtava fiilis oli siinä hetkessä, että melkein sekin hävettää. Saatoin torkahtaakin hetkeksi.

Oli pakko ottaa taas feetie:

Oman feetiensä rantaveden hiekkaan oli jättänyt myös räpylälintu, enkä koko päivän aikana lakannut ihmettelemästä sitä, että miksi se ei huuhtoutunut pois. Kuinka kauan räpyläfeetie voikaan kestää veden alla? Nyt kaduttaa, etten kuvannut omia kahluujälkiäni. Ajatella, jos ne vaikka fossiloituvat sinne ja olen vihdoinkin onnistunut jättämään itsestäni ikuisen muiston.

Olisi pitänyt käydä kokonaan uimassa. Kun kerran olisi ollut mahdollisuus. Minä olin sen verran väsynyt ja järven tuulivirikin sen aiheutti, että osan aikaa olin ihan pokkana villapaita päällä. Mutta se, että saa olla työystävien seurassa rannassa paljain varpain - vaikka miten olisi rankat teemat - on sekin vaan hyvä syyskauden lopullinen käynnistys.

Kun koko työkaverilauma tekee kolmea vuoroa, on erityisen harvinaista saada istahtaa alas yhdessä niin, että kaikki ovat paikalla. Niin tapahtuu noin kaksi kertaa vuodessa. Nautittiin sen kunniaksi vähän kuplivaa, ja minä tietenkin harhauduin miettimään, että jassoo - voisin pakastaa Ryötönperän viinimarjapuskien lehtiä. Tai kuivata?

Talvea varten. Sitten uuttaa niistä lientä ja yhdistää kuplaveteen. Itseni tuntien lorauttaa joukkoon vaikka pikku tujauksenkin. 

Nyt kun oltiin virallisten asioiden äärellä, ei hömpsyttely tullut kysymykseenkään. Mutta minä kyllä silti (heh) santsasin kuplajuomaa, koska se oli poikkeuksellisen hyvää. Otin mainoskuvan:

Minulla oli kehittämispäiväretkelläkin kamera mukana, ja sain siitä(kin) hyvän syyn välillä nousta jalottelemaan. Istumahommiin ei ole vielä kesäloman jälkeinen fysiikka aivan tottunut. Tajusin, että olimme ehkä viimeistä kertaa yhdessä toistaiseksi, sillä yksi saa kohta jälkikasvua ja toisen työsuhde ehkä vähän vielä auki. Seuraavalla kerralla on erilainen kokoonpano, joka tuskin on yhtään huonompi. Mutta silti. 

Minulla on poikkeuksellinen kyseenalainen kyky tehdä asioista numero.

Otin taas monta valokuvaa. (Vaikken olekaan vielä siirtynyt älypuhelinaikaan, niin taidan olla sillä tavalla ajan hermolla, että mikään mitä ei kuvata, ei muka ole totta. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä trendistä. On kiva elää digiaikaa, mutta pitäisikö muistaa myös se, ettei koko ajan tarvitse tallentaa asioita kuviin. On se riski, että muistot hukkuvat uutisvirtaan. Kun kerran painaa enteriä, niin sitä jo miettii seuraavaa selfietä tai feetietä. Tekemiset unohtuvat nopeasti. Mutta onko siitä haittaa. Mikä sitten on arvokasta ja mikä ei. Jään miettimään, ja kirjoitan teille sitten aivoituksistani 100 sivun loppuraportin.)

Vaikka kuinka olen pokkaihmisiä varsinaisessa työssäni, niin olen ärsyttävän liikuttuvaa sorttia lähipiiriin liittyvissä käännekohdissa. En sentään alkanut eilen itkeskennellä, vaikka työkavereita halailin ja lääpinkin kaikesta jälleennäkemisen ilosta. Siis tauoilla. Alla olevaan kuvaan olen saanut julkaisuluvan. Halusin tallentaa työyhteisöä kohta varmasti liikuttavan nuorison kehitysvaiheen. Siellä kasvaa yksi tulevaisuuden toivo, niisk:

Työkaveri kiinnitti samaan huomiota kuin minäkin. Oli linturintamalla hiljaista. Surtiin sitä hetki. Kuunneltiin. Syksy. Kyllä palaveeraukseen olisi kevätaikana tullut montakin siivekkäiden keskeytystä, mutta toista on elokuussa. Vaikka ei me retkilounastamme mitenkään hiljaisuudessa syöty. Minun monologieni lisäksi pari hanhea trööttäili, ja lokkejakin oli. Mielestäni kuulin myös korppeja vastarannalta.

Varasin itselleni grilliryhmässä olemisen roolin, ja ojentelin asioita kaverille. Nautin tulipesän loimusta siinä kohdassa, kun aurinko oli jo siirtynyt rantakoivujen taakse. Tykkäsin elämästä kovasti, ja työystävien kiusoittelusta erityisesti. Mään ai laav to grill. Ja mustikkapiirakkaa. 

Onkohan erilaista olla Suomessa töissä. Tai siis - alan nyt näköjään ikävöidä joka paikkaan. Mitähän vastaavaa olisi vaikka suosikkipaikassani Italiassa? Sardiniassa? Siellä, missä yksi henkinen perheeni asuu. Mään, ai laav tu kierittää tätä itse tehtyä makkaraa tulen ylle ja sitäpaitsi on kotikulmien kalakaupan hammasahvenkin tuossa sivuliekillä tulossa.

Ehkäpä annan nyt periksi. Kukaan ei jaksaisi ikinä lukea loppuun, jos alkaisin muisteloida ja sitä reittiä päätyä kaikenlaisiin visioihin. Jos vaikka kesäloman mökkierakoituminen tekikin hyvää, niin ei tämä kyllä ihmistä ole pahentanut - tämä lajitovereiden kanssa tekemisissä oleminenkaan. Kyllä se niin vain on. Että hyvä on yhdessä olla ja toimia.

Lauma-asiaa olen miettinyt myös. Tykkään siitä paimenkoirien ja monien muidenkin ideologiasta, että porukka pidetään kasassa. Vaan ihmisenä tykkään myös siitä, että on mahdollisuus olla itsekseen ja sitten taas liityä johonkin seurueeseen. Kun on sopiva hetki. On todellista etuoikeutta, kun voi valita. Pitäisi pystyä olemaan sinut senkin asian kanssa, mutta välillä tulee mieleen globaali epätasa-arvo, ja sitten menee yöunet.

Niin kuin pitääkin.

Jos vaikka onkin oma huusholli sekaisin ja postit avaamatta, niin aina löytyy joku, jolla on asiat enemmän levällään. Ja minä se vaan ajattelen jo ylihuomista, kun pääsen mökille katsomaan uutta Lasipaviljongin terassia. Ihanaa, että se on poissaollessani sinne tehty. Kuuden kesän aikana vasta toinen projekti, jota en ole ollut itse valvomassa.

Juuri tänään kuitenkin ajattelen, että onkohan se vähän toisarvoista.