Kerron kuitenkin.

Minun oli määrä näpytellä hassunhauska kirjoitus siitä, miten tehtiin eilen Sudeettisavolaisen kanssa laivapäiväretki Tallinnaan. Nyt maailman tapahtumien painavissa varjoissa se tuntuu tietenkin ihan toisarvoiselta. Ensin meinasin, etten tee reportaasiani ollenkaan. Jumahdin seuraamaan suoria lähetyksiä. Tapahtui se klassinen, mitä ihmisille yhteisten tragedioiden aikana tapahtuu varsinkin täällä välittömän vaikutuspiirin reunoilla, ulkopuolella - kun oma olo on voimaton. Eli tuli tunne, että pitää seurata uutisia koko ajan eikä saa ajatella muuta. Eikä sitä oikein pystykään. Olen kuitenkin uutispäivän mittaan tullut siihen tulokseen, että toimin samoin kuin moni muukin, jopa Pariisissa. Eli aion jatkaa tavallisesti.

Solidaarisuuttaan voi osoittaa monin tavoin. Pahaa vastaan kapinointia samoin sitäkin. Minä olen tänään päättänyt kuulua siihen koulukuntaan, joka protestoi ilkimyksiä vastaan olemalla antamatta pelolle tai muille lannistaville tunteille valtaa. Aion tehdä samoja asioita kuin ennenkin, ehkä vieläpä paremmin. Mahdollisesti jopa oikein ärsyttävän hyvin! Saakeli. Sanoin äsken ystävälle puhelimessa, että nyt voi hoitaa oman tonttinsa mallikkaasti ja yrittää vaikuttaa maailmaan olemalla yksinkertaisesti mahdollisimman hyvä ihmisenä, ja nimenomaan toisille ihmisille.

Pistin koko tietokoneen muutamaksi tunniksi oikein kiinni. Siivoilin vähän uutispimennossa ja katselin eilisen retken kuvia koneen avattuani ennen takaisin nettiin menemistä. Kuvia on aika paljon, mutta ei lopulta mitään kovin ihmeellisiä.

Pakolliset annoskuvat tietenkin. Minä en ikinä kahvilaolosuhteissa kehtaa alkaa oikein lavastaa kauniita sommitelmia. Tuohonkin jos olisi levauttanut muutaman paikallisen prosyyrin tai postikortin eväiden viereen ja noussut tuolille valokuvaamaan niitä suoraan ylhäältä päin, olisin saanut varsin taiteellisia kuvia. Näpsäisin ihan vaan nopeasti kuvat, ettei henkilökunta pidä ihan pöljänä. No, joka tapauksessa ensimmäisessä kahvilassa Kalamajan alueella syömisemme olivat tällaiset, eikä myöhempi välipala vanhassa kaupungissa siitä kyllä paljon poikennut: 

Pyysin kyllä pienen lasillisen viiniä. Uskoo ken haluaa.

On myös sellaisia kuvia, joissa Sudeettisavolainen on tosi muikeana pelkästä kahvipaussin ajatuksestakin sillivoileipä nenän alla. Ikuistin hänet toki pitkin retkeä monissa tilanteissa, mm. ihmettelemässä neuvostoaikaista autoa tai osoittamassa katukylttiä, jossa luki Kalju. Näyttämässä peukkua ikkunalaudalla istuvalle kissalle. Ostamassa taskumattia. Pitäähän sitä nyt tallentaa retkimuistot, että saadaan esitellä muille kavereille matkan saldoa.

Minä olin onnistunut upottamaan seuraan sen ajatuksen, että mennään sen muutaman maissaolotunnin aikana käymään Kalamajassa, kun vanha kaupunki on niin nähty - niin kiva kuin se onkin, enkä ole itse asiassa siellä kunnolla pitkään aikaan pyörinytkään, varmaan moni asia taas muuttunut. Toisen kerran sitten se osuus, vaikka ihan pikaisesti siellä muurien sisällä eilenkin lopuksi poikettiin.

Jäin miettimään, että kun valokuvattavaa tuntui olevan niin paljon, että voisin kyllä tehdä joskus ihan yhdennaisen retkenkin lahden yli, pelkästään valokuvausmielessä. Ei tarvitsisi kenenkään vieressä odotella, kun pysähdyn ihastelemaan ja räpläämään kameraa, eikä toisaalta tarvitsisi sitten itse juosta kauas edelle ehtineen kaverin perään ja ottaa siinä matkalla hutiloituja kuvia. Vähän sama kuin vaatekaupoilla pakko-ostoksilla olo, siis. Helpompi sovitella rauhassa, kun kukaan ei hikoile odottelemassa. 

Ai niin. Haluaisin käydä myös Patarein vankilassa tutustumassa. Se on siellä samaisella alueella, jossa eilen pyörittiin. Paljon on nähtävää, tuli ihan uudelleen inspiraatio, että voisi käydä useamminkin kun se on täältä Helsingistä käsin niin helppoa.

Nyt kun olen Lapinlahden sairaalalla päässyt ränsistysromantiikan dokumentoimisen makuun, niin näköjään se on mielessä muuallakin. Vaikka Kalamajan alueelle on alkanut ilmestyä myös trendikästä keinoromanttista asuintaloa ja tunnelmaa - ruotsalaistyyppistä, kuten Sudeetti sanoi ja pelkäsi, että ollaanko me nyt hipstereitä kun niillä kulmilla pyöritään - niin on siellä onneksi vielä ihanan paljon keskeneräistäkin.

Suorastaan mielikuvitusta herättävää ja älyttömän kodikasta. Ihan hirveästi yksityiskohtia, joihin pysähdellä. Minä kiinnitin enemmän huomiota rakennuksiin, Sudeetti siihen mitä oli ikkunoiden sisäpuolella. Hän havaitsi puhelimessa puhuvan mummon ja kauniin dooriksen, josta minun olisi kuulemma pitänyt ottaa muistoksi kuva. Ja sitten luetteli ihmisten ikkunalautahuonekasvien nimiä. Minä ihailin pitsiverhoja ja samalla ihmettelin sitä, miten monessa ikkunassa tosiaan oli verhot kiinni.

Varmaan keväällä siellä on ihanaa, kun alkaa puutarha-aika. Nyt oli hyvin haravoitu ja lehtisäkkejä oli pihapiireissä odottamassa poisvientiä. Yhdellä pihalla oli alkusammutusharjoitus - muuten tuntui kyllä tosi hiljaiselta. Oli perjantai-iltapäivä ja ihmiset ehkä viikonlopun ostoksillaan kylillä. Tai sitten me kuljettiin vaan ihan vääriä katuja. 

Sen verran suurpiirteisesti nimittäin lähdettiin kävelemään, ettei jaksettu turistioppaiden vinkkejä katsoa valmiiksi - oli se asenne, että katsotaan mitä löytyy. Loppumatkasta naurettiin sille, että kiva kun oli niitä kuppiloita ja putiikkeja siellä Kalamajassa. Löydettiin nimittäin tasantarkkaan se yksi, johon parkkeerattiin ensimmäiselle evästauolle. Ei kai sitä oikeastaan enempää olisi tarvinnutkaan, kun ei kumminkaan olisi ollut aikaa jokaiseen tutustua.

Jotta ei tulisi liian kultturellia kuvaa Sudeetin ja meikäläisen matkailusta, niin tottahan siihen kuuluu myös pieni hurlumheimeininki. Drinkit ovat siis hyvässä sivuroolissa, ja etenkin Sudeettisavolaiselle tärkeää ovat myös kävelyjuomat tai ainakin niiden olemassaolo. Lopulta kuitenkin kipiteltiin niin reippaasti, että tuli ihan itsellekin sellainen tervehenkisen retkeilijän hetkellinen identiteetti.

Paluumatkalla laivalla koitettiin korjata tilannetta, mutta kun matka on suhteellisen lyhyt, niin ei me ehditty ollenkaan olla stereotyyppisiä risteilijöitä. Ainakaan mielestämme. Minä istuskelin kaikessa rauhassa kuuntelemassa karaokea - ehkä välillä vähän pitkästyneestikin - ja Sudeetti levottomampana ihmisenä suhasi ympäriinsä ja kävi aina välillä ilmoittautumassa ja kertomassa kokemuksistaan. Häntä myöskin kovasti huoletti, että jos koko ajan nököttää seurassani niin meitä luullaan pariskunnaksi eikä hänellä käy flaksi ollenkaan.

Huvittavinta paluumatkassa oli se, että se olin retken päätteeksi sitten kuitenkin minä, jolle romanttisen yhteydenpidon toiveessa annettiin lappusella puhelinnumero. Vaikken varsinaisesti ole edes sinkkumarkkinoillakaan. Heh. Että tuli nyt sitten todistettua paikallaan istumisen voimakin. Pöytään istahti pari tyyppiä ja minä hyväntuulisena siinä sitten heidän kanssaan löpisin - olikin monta yhteensattumaa ja maailma taas tosi pieni. Mukavaa. Taidejuttuja ja Pohjanmaata.

Menomatkalla oltiin tietenkin lähtökohtaisesti jo hyvällä tuulella ja päätettiin suomentaa Solitary Man -kappale. Joku lauloi sen karaokessa. Pasianssimies. Mää oon pasianssimies. Ihana biisi noin niin kuin teoriassa, vaikken tiedä pystynkö koskaan enää kuuntelemaan sitä vakavana. Lisäksi naurettiin mielikuvalle siitä, kun ostetaan Sudeetin kipeään selkään tiikerisalvaa maista ja laitetaan sitä sitten keskellä katua. Niin - kuten ymmärrätte varmaan, nämä on niitä tilanne- ja juttelukohtaisia komiikoita, joita on aika turha jakaa muille. 

Muutaman kerran piti kaduilla myös pysähtyä nauramaan, ei siis ollut pelkkää valokuvausta tai taskumatin hölskyttelyä.

Olen vähän laiska viinaralli-ihminen tai tax free -kaupassa ostelija, niin kuin kuluttajana muutenkin. Mutta oli minulla agendalla joulun juhlapyhien liköörien hankinta. Nyt pitäisi piilottaa jonnekin kaikki snapsit, että säilyvät Ryötönperän kaamokseen. Ainoa puute on nyt vaan se, että ei ole sitruunalikööriä. Minulla kun oli oikea kamera mukana repussa, niin ei tullut mieleenkään ottaa sitä riskiä, että tuon kauniin pitkäkaulaisen lasipullon samassa laukussa. Aika tylsiä muovipullojuttuja vaan ostin (varmaan tosi kiinnostavaa), vaikka Vana Tallinastakin oli ilmestynyt sellainen kaunis juhlalasipullo, joka näyttäisi hyvältä kahvipöydässä tai olisi mukava antaa mökkinaapureille joululahjaksi.

No, ihan kaikkea ei voi saada, eikä viinan hamstraaminen kuitenkaan se näiden retkien tärkein asia ole. Vaihtelu arkeen on. Ja yhdessä retkeily.

Minä halusin kulkea rautatieaseman ohi ja siellähän oli tosiaan edelleenkin tori. Vähän niin kuin aika olisi pysähtynyt. Aloin innoissani räpsiä valokuvia leikkien suurta ihmistilannekuvaajaa, mutta yllättäen moni myyjä ilmoitti että nyt se kamera pois. Myös hedelmien myyjämies! Heti meillä lähti mielikuvitus laukkaamaan, että mitähän rikollista täällä nyt sitten on, normaalilla torilla.

Minusta siellä olisi ollut kiinnostavaa dokumentoida sitä nykyaikaa, jota myös tällä hetkellä eletään. Ei ole kaikki pelkkää digidigiä ja hifistelyä. On tarpeita ja tilpehööriä. Ei ole pelkkä suuri maailma, on myös se pienempi. 

Onnistuneen retken merkki on se, että jää kaikenlaisia uusia ajatuksia ja hyviä muistoja. Nyt ne ovat toki tänään täydentyneet terrorismiuutisten myötä ja saaneet uuden mittakaavan. Kaikki on niin haavoittuvaista. Sitä näköjään tässä päällimmäisenä mielessäni nyt pohdin.