Täysorpojen sunnuntai

Helou, ja hyvää äitienpäivän iltaa. Toivottaa Pakilan täysorvot - niin kuin me miehen kanssa perhettämme kutsutaan. Alan muutaman päivän tauon jälkeen näyttää taas ihmiseltä, kun olen saanut olla pihalla. Olen pitänyt täydellistä vapaapäivää. Kaikesta mikä ei huvita.

Kolme palkkatyöstä vapaata päivää istuinkin tietokoneen ääressä silmät ristissä (pitäisi ehkä käyttää ikälaseja kun teen päätetyötä) askarrellen perikunnan taidehistoriikkeja, ja eilen kun tälläsin viimeiset kuvat ifolor-kirjaan, pääsi ihan itku. Olin sananmukaisesti itkuinen. Jotain siinä sitten kuitenkin purkautui, vaikka luulin olevani jo niin sanotusti kuivilla haikeuksista. No en olekaan, hyväksytään se. Ihailen miehen kärsivällisyyttä. Hän antoi minun niistellä ja strööttäillä ja pälättää pala kurkussa juuri niin kauan kuin minun tarvitsi - ja sitten katsottiin leffa.

Katsottiin elokuva Petteri Kaniinin äidistä, Beatrix Potterista. Edellisenä iltana nähtiin ranskalainen Koskemattomat. Tykkäsin jälkimmäisestä enemmän, vaikka Peter Rabbittiin liittyykin muistoja. Nuoruuden kielikurssiajoilta. Niistäkin minä eilen vuolaasti kerroin.

Olin kamala turposilmäinen taikinanaama tänä aamuna, ja silläpä tilanne piti korjata. Ihana ilma oli, ennen kuin pilvistyi. Ei oikein ollut mitään erikoista tekemistä, joten hengailin lähinnä pihalla inventaarion hengessä. Muun muassa syksyllä kaihoissani sammalen alle tökkäämäni helmililjat ovat ihanasti elossa:

Fyysisen toiminnan tarve oli ilmeinen, mutta ei niin akuutti, että olisin ihan lenkille lähtenyt. Saatan huomenna retkeillä äitien haudoille. Jotain piti silti saada tehdä. Mies vietti rauhallista sunnuntaipäivää ja joutui osalliseksi pohdintoihini. Lähetin hänet kellariin katsomaan, olisiko meillä jotain lakkaa tai öljyä. Oli. Niinpä tartuin toimeen ja juuri sopivan kokoinen sunnuntaihomma oli käsitellä isän vanhat veneen tikapuut.

Ja vähän muutakin. Yhden penkin, lapionvarren ja maitotonkkienkin kahvat öljysin. Siinä kätevästi kun oli materiaalia hollilla.

En vieläkään ole lakannut ihmettelemästä tikkaiden värimuutosta!

Miehelle se tuntuu olevan jotenkin luonnollista ja tavallista,  mutta minä en vaan voin käsittää. Miten voi kuiva harmaa (sinänsä nätti sekin) muuttua yhtäkkiä punaiseksi? Mies yritti kyllä selittää, että se on puun luonnollinen väri - mutta en kertakaikkiaan ymmärrä tätä. 

En aio nyt kirjoittaa pitkästi, koska ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaakaan. Joka tapauksessa, pistän nyt muistiin tänne, että iisopit ovat vielä hengissä. Jotenkin tuntuu, että ollaan vielä aika kaukana siitä, että ne lainehtisivat laventelien lailla oikein puskina meikäläisen pihamaalla, mutta jostakinhan on pakko aloittaa. 

Kyllä se  voi olla palkitseva tunne, jos ja kun niihin joskus tulee kukkasiakin oikein. Ja puinen varsi. Itse siemenestä kylvettyjä, ihan lupaavaa:

Jouduin odottelemaan, että tikkaiden käsittelyöljy kuivuu, niin se oli hyvä hetki kyttäillä lähipiiriä.  Naapurien aurinkorinteellä kukkivat jo tulppaanit ja vaikka mitkä, mutta meillä varjossa vasta heräillään. Toisten naapureiden Sulo-kissa tuli reissuiltaan, ja moikkasi portillamme kotoisasti mau. Koskea se ei anna, vaikka onkin kerran käynyt meidän eteisessä tutkimassa. Minä otin ikkunaa sisältä lääppineen vanhan Heljä-kissani valjaissa hetkeksi pihalle syömään ruohoa. Niin on jo hoikka mummo, että valjaat löpsöttivät yllä lähinnä muodon vuoksi.

Eli oli kissahetki, ja sitten minä taas jatkoin omissa jutuissani.

Varmaan ylihuomenna ensimmäinen kevätvuohenjuuri kukkii:

On se kuusama (?), joka on solmiutunut omenapuuhun. Sitten kun siihen tulee kukat, niin tuoksu on aika ihana. Mietin, että on se jännää - syyshortensiassa ei näy vielä elonmerkkiäkään, ja nämä monet muut ovat jo täydessä vauhdissa.

Toiseen omenapuuhun liimautunut kärhökin on taas herännyt, enkä enää uskalla leikata siitä kuivia haituvia pois.

Sain taannoin Apulaiselta lahjaksi syyskukkijoiden siemeniä, ja on se vaan lohduttavaa ajatella että ihan kaamokseen saakka voi ihminen saada kokemuksia kukinnoista. Mistähän sekin johtuu, että sellainen(kin) tuntuu tärkeältä. Voisihan sitä saada elämyksiä muualtakin, mutta minulle näköjään keski-ikä on alkanut merkitä puutarha-asioista ilahtumista. 

Kärhö on siis tässä, loppukesällä siihen tulee siniset kukat:

Tänä keväänä minä en vielä ole hankkinut yhtään ostokukkaa. Sanoin tänään miehelle, että olisikohan minulla ensi viikolla vaikka parin kympin kukkastipendi, että saisin jotain porraspieleen. Toisaalta, on tuntunut riittävältä laittaa muutama kotipihan kukkavarsi ihan vaan maljakkoon. Etenkin tänään, porraspuhteideni päätteeksi noukin vähän kieloa ja muuta vihreää. Kun piti saada somistella asioita pihalle kuivumaan (ja haisemaan) jättämieni venetikkaiden viereen. 

Miten hyvältä näyttikään raikas vihreä tämän ihmeellisesti tummuneen tikaspuun rinnalla.

Ai niin. Olihan minulla tällä viikolla synttärit. Järkyttävän äkkiä on vuosi mennyt! Justiinhan minä täytin neljäkymmentä, ja nyt 41. Vitsailin työkavereillekin, että minulla oli vuosi sitten täsmälleen samat vaatteetkin päällä - olenkohan ehtinyt vuoteen ostaa edes uusia sukkiakaan. Pikkuisen hitaammin saisi aika mennä.

Inhoan itseeni liittyviä spektaakkeleja tai yllätyksiä, ja sen mies onneksi tietää. Syötiin ihan vain pizzaa ja mansikkatorttua keskiviikon merkkipäivänäni, ja aika nopeasti sitten nukahdinkin, koska olin ollut yövuoroissa. Torstaina heräsin helpottuneena, että oli tuokin pakkosynttäri tältä vuodelta ohi.

Tietenkin silti toivoin, että vielä tulisi paljon synttäreitä tässä elämässä. Sekä omia että muiden. Aina vähän tuskastuttaa kaiken rajallisuus.

Niin, ja pitihän minun tehdä teille eilisestä keväinen merenrantaulkoiluraportti. Oltiin työkavereiden kanssa vähän kouluttamassa ja virkistymässä, ja jälkimmäiseen liittyi ajatus nuotiohetkestä rannalla. Aivan järkyttävä tuuli ja kylmyys! Ei jääty sinne oikeastaan alkuhavaintoa pidempään. Ei tuntunut terassikeliltä eikä villiinnytty, mikä on aika ihme. 

Minä tulin kotiin, työkaveritkin menivät kotiinsa ja laiteltiin pitkin iltaa tekstiviestejä siitä, miten ei osu tuuli sisämaan kotipihoille. Työkaveri oli istunut pergolarakennelmansa luona puoleenyöhön saakka. Minulle tuli vähän ikävä mökille, mutta se saa vielä odottaa.