Vesielementti ja minä

Terve! Nyt tulee aika erikoinen päivitys, sillä sain veneilyyn (!) liittyvän 11-kohdan blogihaasteen ystävältäni Mikolta. Olen jo tänä keväänä vastannut ainakin yhteen kysymyshaasteeseen, mutta tässä kun on tämä mielenkiintoinen näkökulma, niin käytän sen hyväkseni. Mikko tosin myös kysyi, että Miksi blogin kirjoittaminen. - Siihenkin olen monta kertaa vastannut (itseilmaisun kanava, päiväkirjan pitäminen ja luetuksi tulemisen ilo, muiden syiden muassa.) mutta nyt tuli vielä yksi syy lisää.

Pääsen kertaamaan muinaisen veneilyelämämme huippukohtia ja aallonpohjia. Eli piinaamaan teitä muisteloinneillani, jotka eivät taida oikein mitenkään liittyä puutarhanhoitoon. 

Mikko tuntee meidät hyvin ja tietää siis historiamme myös merenkävijöinä, että varmaan siksi uskalsi meikäläisenkin haastaa tähän. Kysymykseen, että Mikä sai teidät veneilemään? - minulla on pitkä vastaus. Toisaalta se voisi olla lyhytkin: Minulta ei kysytty. Minua ei saanut mikään veneilemään. Paitsi olosuhteet.

Kaikki alkoi lapsuudestani. (Kuulen sieltä ruutujen takaa syvän huokauksen, kyllä te voitte tämän postauksen jättää lukemattakin.)

Erovanhempien lapsena sain isän puolelta ihanan fuusioperheen, johon kuului mahtavien uusien sisarusten lisäksi äitipuoleni Porkkala-nuoruus ja meri. Isä maakrapuna sai yhtäkkiä hänkin veneilyherätyksen, kävi kipparikurssit ja niinpä koko poppoo ahdettin paattiin aina kesäisin. Minä olin viikon tai pari pois Ryötönperältä fuusioperheen kanssa vesillä monena kesänä. Silloin tutustuin ensimmäisen kerran myös merikarttoihin, ja navigointi on ollut vielä aikuisenakin yksi parhaimpia osaamisalueitani vesillä.

Ei siis välttämättä mitenkään hyvin osattu osa-alue, mutta koska olen muuten aika toistaitoinen vesillä, niin kartturin rooliin olen sittemmin joutunut.

Jonkun muun tekemä solmu. Minulla on musta piste aivoissa
köysien solmimisen osalta. Tuli aika monta riitaa siitä.

Muistan aina kun lähdin miehen kanssa ensimmäisen kerran purjehtimaan. Olimme aivan tuore deittaileva pariskunta, ja illuusiot yhteisestä veneretkestä olivat aika romanttiset. Minä istuin viinilasin kanssa kansitytön rooliin mielestäni hyvin. Kunnes heti Puotilan rannasta irrottuamme sain käskyn etsiä meidät kartalta. Siitä hetken päästä tuli komennus purjehommiin. Apua! Kun päästiin illalla saareen, olin jo aivan mustelmilla kaikesta veivaamisesta ja touhusta. Viiniä en ollut pahemmin ehtinyt nauttia - mikä on hyvä tietenkin, koska veneessä ei saa olla humalassa.

Tuli heti arki silmille. En silloin ensimmäisenä kesänä kehdannut vielä sanoa miehelle, että pelkään aivan kamalasti vinossa purjehtimista. Vaikka kuinka järjellä tiesin, että meillä oli pohjassa parimetrinen painava lyijyköli ja että tuuli menee jossain vaiheessa purjeen yli, niin matkustutapa vaan oli minulle luonnoton. Sittemmin mies sen hoksasi, ja meillä alettiin reivata purjeita niin, että minäkin kestin. Ihanaa ymmärtäväisyyttä. Muutamat pelkoitkut tuli tosin peräluukun päällä tuherrettua, ennen kuin mies uskoi minun ihan oikeasti olevan kauhuissani.

Lisäksi miehen kimppaveneen moottori temppuili, oli letkuissa ilmaa. Hyvä että oli purjeet, tietenkin - että päästiin eteenpäin. Jouduin aika pian opettelemaan myös luovimisen (Ennen purjehtimista en oikeastaan ollut ajatellut vastatuulta ollenkaan.). Älytöntä hektisyyttä ja ramppaamista puolelta toiselle! Melkein siinä unohtui purjeilla menemisen paras puoli, eli hiljaisuus. Ahtaissa paikoissa kun olisimme tarvinneet moottoria, sai aina maha kuralla jännittää mitä tapahtuu. Että käynnistyykö vaiko ei. Olin niihin aikoihin kirkolla kesäkanslistina ja vaikken ole kovin uskovainen, tuli siinä "pomolle" heitettyä muutama avunpyyntö. Niiden kesien vitsiksi tulikin se, että kannattaa aina pitää veneessä yhtä kirkon kanslistia, niin on suhteet yläkertaan kondiksessa ja moottorikin hädän tullen yhtäkkiä toimii.

Joka ikinen venereissu minä vannoin, että enää en kyllä lähde vesille, mutta niin sitä tuli kumminkin vielä monta kertaa merikarttoihin ja veiveihin tartuttua. Olisi miljoona juttua kerrottavaksi noilta ajoilta! Kuinkahan pitkä jorina tästäkin taas tulee, kun pääsen vauhtiin.

Vanhoja kuvia käytän, tässä 2009. Vene on Botnia 6,
jos se jollekin jotain sanoo. Jykevä paatti on hän.

Mikko nimittäin kysyi myös, että mikä on ollut mieleenpainuvin hetki vesillä. Upeita hetkiä on ollut paljon, mutta minun veneilymuistini toimii siten, että ensimmäisenä tulee mieleen kaikki karilleajot, merihädät ja katastrofit. Niitä on ollut runsaasti. Paitsi, että tulee mieleen yksi huippukohtakin. Se liittyy minun ankkurin nostamisen lahjoihini. Botniassa on aika painava ankkuri. Minä paksujalkaisena ihmisenä kehitin sellaisen pontevan voimatekniikan, että nostin ankkurin aina tuosta noin vaan. Käsivoimiahan minulla ei ole.

Kerran nauratti ihan kamalasti, eikä koko hommasta meinannut tulla yhtään mitään. Mies veisteli jo ruorinsa ääressä, että paina perseellä. Suurena Kummelin ystävänä tempoiluni hipoi jo hysteriaa. Nostin ankkurin mukana ihmisen pään kokoisen kiven, ja sen jälkeen nautin koko loppureissun suunnatonta kunnioitusta miesväen taholta, ja paistattelen tässä muistossa mielelläni vieläkin.

Sen sijaan karilleajoihin totuin jo lapsena. Tavallaan hyväkin, niin niitä ei ihan automaattisesti tullut pidettyä maailmanloppuna, vaikka pelottavia ovatkin. Ensimmäisen kerran olin karilla noin 12-vuotiaana Emäsalon edustalla, kun isällä ei ollut merikartta ihan ajan tasalla. "Tässä jossain sen karin pitäisi olla..." -olivat sen etapin kuuluisat sanat ennen rymähdystä. Äitipuolella oli veneen perässä pikkusiskoni kakkapyykkiä köydessä "peseentymässä" - vähän niin kuin pesukoneessa siis - ja tietenkin koko se pyykkiköysi hirttäytyi potkuriin.

Sitä sitten kävivät vuorotellen puukon kanssa jääkylmässä vedessä nirhimässä köyttä ja minä istuin pikkusiskon kanssa kajuutassa irti revenneiden hyllyjen joukossa. Ei sentään tullut reikää veneeseen, ja päästiin lopulta illaksi rantaan.

Miehen kanssa ollaan oltu ainakin kaksi kertaa karilla, yhden kerran merihädässä, kerran järkyttävässä ukkosessa Airistolla ja mikä pahinta - yhtenä kesänä viisi päivää jumissa Naantalissa, kun myrskyn takia ei voitu lähteä laiturista. En halua ikinä enää Naantaliin, se tuli silloin nähdyksi.

Tavallaan minulle sopii tämäntyyppinen veneily parhaiten.

Ehkä mielenkiintoisin veneellä eletty vuorokausi oli täsmälleen 19.7.2007. Minun nimipäiväni. Oli ajatuksena lähteä Nauvosta saareen parin ystävän kanssa. Oikein esitellä purjehtimista kavereille, jotka sitä ennen eivät olleet kokeneet purjeilla menemistä. Ensimmäinen yö oli taas pakko viettää satamassa, kun oli myrsky. Puolenyön jälkeen minä tipuin veteen. Oltiin oltu naapuriveneessä vieraisilla ja paatin anatomia ei ollut minulle tuttu. Jälleen legendaariset "viimeiset" sanat: Voiko tähän astua? Liukastuin sademärästä keulasta suoraan siihen vaarallisimpaan paikkaan veneen ja laiturin väliin. Sain keulaköysistä kiinni ja jäin roikkumaan navasta asti meressä. Veneen emäntä ohjeisti minua niin kuin jäihin tippuneita ihmisiä: Älä hätäänny, olen tässä, kieri varovasti laiturille!

Minä mitään hätääntynyt, eikä miesväki havainnut koko episodia. Olivat jääneet polttelemaan sikareita kun minä lähdin omalle veneelle, jotta olisin aamulla virkeänä navigoimassa ja veivaamassa purjeita. 

Siitä noin kymmenen tunnin päästä soitinkin sitten meripelastukseen, kun ruorista katkesi kovassa tuuleessa ohjausvaijeri, purjeet olivat ylhäällä ja me aukealla selällä kymmenien muiden myrskyn laantumista odottaneiden kanssa. Vene pyöri holtittomasti ja varsin vaarallisesti. Huudettiin tuuleen muille, että meiltä meni ohjaus, varokaa. Karikin siinä oli vieressä. Tuuli painoi niin, ettei purjeita meinattu saada alas revittyä - ja voi että. Minä en osannut kertoa koordinaatteja. Varaperäsin - vai mikä vararuori onkaan - löytyi onneksi ennen kuin mitään tapahtui, siis pahaa.

Puksuteltiin Paraisille aika hiljaisina. Rantautumistilanteessa ystävän käsi jäi klassisesti peräköyden ja veneen väliin, ja lähdin sitten seuraksi Saaristolaislääkäriin. Miten komea mies se lääkäri! Ihana. Kyllä kannatti. Mutta kauhea onnettomuus oli sekin, ystävän käden järkyttävä nirhaumapatti - ei onneksi murtunut luu.

Oli aika tylsää jäädä maihin. Minulla oli lähipäivinä edessä isän uurnanlaskukin, niin senkin tiedon valossa olisi ollut kiva saada muitakin elämyksiä kuin katastrofeja. Mutta elämää se oli, ja kyllähän me siitä sitten taas rentouduttiin.

Myrskyjäkin enemmän pelkään autolauttoja, jos olen itse
purjeveneessä.

Kerran olen ollut merivartioston kyydissä. (Muitakin kontakteja vartiostoon ja/tai merivoimiin on jo lapsuudesta, mutta ehkä palaan niihin myöhemmin, jos jotakuta kiinnostaa.) Räknäsin tässä mielessäni, että ei se varmaan meripelastuskaan ollut, sillä henkilökunnalla oli mukana suojeluskoira. Oikein iso ja vaarallinen. Joka kuitenkin hellästi liimautui kylkeeni matkalla Kalkkirantaan ja tykkäsi kun rapsuttelin. Vartiostomiehet sanoivat, että koira on ystävällisille ihmisille kiva, mutta vaaratilanteissa jotain ihan muuta. Katseltiin siinä elokuun 2009 tähtitaivasta ja mies oli paareissa edellä menevässä veneessä. Nilkka oli mennyt useasta kohdasta poikki ja ympäri pimeässä kallionkoloissa Kaivokarilla. 

Häntä oli ensin tulossa hakemaan helikopteri, mutta sen pitikin mennä naapurisaareen evakuoimaan telttailijoita. Siellä oli karhu.

Mietin siinä koiran kanssa, että voihan sitä näinkin elokuun lämmintä iltaa viettää, mutta kun pääsin kotiin mukanani miehen toinen kenkä - niin tulihan siinä ajateltua, että perkeleen katastrofit. Sen jälkeen ei olla veneilty merellä. Vuonna 2010 lunastin Ryötönperän ja alkoi uusi aika.

(Olisi vielä vaikka mitä muistoja sekä lapsuuden että aikuisuuden merielämästä, mutta ehkä nyt mennään eteenpäin, vai?)

Tässä odotellaan iltaa ja merivartiostoa...
Olinpas minä silloin vielä simpsakka!

Mökillä opin soutamaan heti kun se oli lapselle mahdollista. Taata antoi minun ja naapurin tytön ottaa tuosta noin vaan veneen ja lähteä oppimaan. Ei silloin ollut mitään pelastusliivejä edes. Muistan, miten mustalta järvivesi näytti. Ensimmäisillä kerroilla käännyttiin kaislikon jälkeen takaisin. Opin soutamaan ja huopaamaan helposti. Vene oli samaa jykevyysastetta kuin miehen purjevenekin. Eli kiikkeryyteen saati keveyteen en ole oikein vielä tottunut.

Nyt on sen aika. Viime vuonnahan sain ystäviltä uuden soutuveneen 40-vuotislahjaksi, sillä Taatan vene vaatisi aikamoisen restauraation, eikä ole soutelukunnossa enää vielä. Neiti Näpsä -veneeni on jokivene pohjoisesta, erittäin kevyt ja sulava. Pelkään, että se kaatuu jos saan hepulin ongella. Pitää vielä opetella. Sekä rauhallisuutta että tasapainoilua. 

Ai niin, niitä Mikon kysymyksiä, herranjestas!

Merellä, järvellä vaiko maissa? Yksin, kaverin kanssa vaiko perheen kera?

Rakastan merta, mutta järven rantaan on tieni vienyt koska se saakelin maapläntti osoittautui niin rakkaaksi, että muita vaihtoehtoja ei viisi vuotta sitten tuntunut edes olevan. Merelläkin viihdyn parhaiten saarissa - en niinkään veden päällä. Haluaisin olla sellainen Tove Jansson -tyyppinen mökkieläjä, tai Myrskyluodon Maija tuulessa. Mutta minusta tulikin ihan vaan tavallinen sisämaan torppari. Vähän lällyä.

Viihdyn tiettyyn pisteeseen saakka yksin oikein tosi hyvin, mutta mieluiten silti kuitenkin perheen kanssa, niin maissa kuin vesilläkin. Lasken perheeksi myös läheisimmät ystävät. Heistä kaksi tuli silloin vuosi sitten auttamaan minua Neiti Näpsän vesille laskussa. Rakastan kaikkia läheisiäni niin paljon, etten edes halua kuvitella erakkoelämää paria päivää pidemmäksi ajaksi, vaikka minä itsekseni ihan hyvin pärjäänkin.

Mikko kysyi myös, että mikä on tulevan kesän haavekohde. Oletan, että kysymys liittyi veneilyyn. Olen varmaan jo aiemminkin kertonut, että ajatuksena on soudella tai kokeilla sähköperämoottorin kestävyyttä ja tehdä viiden kilometrin kauppareissu mökiltä kylille. Siis Neiti Näpsällä. Vähän jännittää, että mihin me sitten mökkipaikkakunnan keskustarannalla parkkeerataan.

Ystävän mielestä ihan pokkana seurakunnan rantaan tai kaupungin laituriin - minä olin ajatellut yhtä poukamaa pikkuisen sivummassa. Siitä voi tulla hauska retki! Ajatella, jos alankin aina käydä kaupassa veneellä. Siinä voisi tulla aika saaristolainen olo.

Sitten minä kyllä haaveilen, että vietäisiin autolla kumikajakit Torisevalle, ja melottaisiin siellä. Sekin on ollut suunnitteluasteella monta vuotta. Minulla on paha tapa jämähtää mökkitontille, vaikka olisi monta viikkoa aikaa ja mahdollisuuksiakin retkeillä. Helvetinjärvikin on vielä kokematta.

Toistaiseksi soutelut ovat sijoittuneet ihan lähimaastoonvesille. Minä otin kuvan, kun viihdytin kesävierasta viime vuonna:

Mikko kysyi, että mikä on unelmiesi paikka viettää rauhallista hetkeä. On se tietenkin mökkiranta. Ja vaikka minut tänä päivänä vietäisiin saaristoon meren äärelle rentoutumaan, niin samalla olisi kumminkin sellainen olo, että pitäisi olla mökillä. En minä näköjään enää osaa muuta. 

Nyt on kiva, kun on vesikelpoinen vene maallakin, niin sitä pääsee vähän irtautumaan rannasta, laajentamaan reviiriä taas. Syksyllä pakotin miehen mukaan soutelemaan ennen talviteloille siirtymistä. Muistan miten tuuli painoi, ja minä sain ihan ahkeroida airoissa:

Vielä oli kysymyksiä. Lempiruoka ja -juoma kesälomalla. Minähän nyt olen sellainen viinisieppo, ettei kellekään ole epäselvää, mikä lempijuoma on. Mutta paras lomaruoka on grillipizza. Sen voisi toteuttaa saaressakin nuotiolla, jos on pizzakivi mukana! Suosittelen!

Kevät, kesä, syksy vai talvi? Ehdottomasti kevät. Sehän on jo kohta ohi. Nyyh. Siksi tykkään kesästäkin. On aikaa olla mökillä ja läheisetkin ovat lomalla. Keski-iän myötä myös syys on alkanut tuntua kauniilta, koska on ne sumut ja tuoksut. Pehmeä hämärä. Talven jyrkkyyttä minun on edelleen aika vaikea sietää, mutta olen opetellut ajattelemaan, että se on kaikille samanlaista.

Kirja vai netti? Kirja. Vaikka minä roikunkin täällä netissä luvattoman paljon, varsinkin kun olen kaupungissa. Ulkoilu kärsii, ja fyysisen kunnon ylläpito. Onneksi maalla on toisin, ja saattaa jäädä aika vähille tietokoneella oleminen. Kirjoja luen koko ajan, laidasta laitaan - ja tykkään siitä, etten ole vielä älypuhelinajassa, niin tulee työmatkatkin luettua. Juuri nyt olen lukenut kolme Jarkko Sipilän dekkaria putkeen, enkä löydä hyllyistämme enempää. Pitää etsiä illaksi joku kirja, sanoin miehellekin äsken.

Mikko kysyi lisäksi, että millaisia blogeja luet. No niin - voisin lukea vaikka mitä kantaaottavia yhteiskuntablogeja, mutta enpäs luekaan. Minulle blogimaailma - niin kuin kirjatkin - edustaa vapaa-aikaa, ja luen viihteekseni. Fiksujen ihmisten vapaa-aikablogeja siis seuraan. Nykyään myös muutamia taideblogeja olosuhteiden pakosta, kun itsellänikin kerran on sellainen projektina.

Ohessa vielä kuva hetkestä ennen merivartiostoa. Tällaisina iltoina perinteisesti kun meidän perhe rantautui, niin muiden rauha katkesi meikäläisten rähisemiseen. "Viikkaa perkele ne purjeet!" - "Minä laskostan ne saatana vasta rannassa, ei kai se haittaa vaikka ne ruttaan nyt tähän alustavasti!" - "Hyppää, perkele!" - "En kai mä nyt jumalauta hyppää, jos en osu rantaankaan!" 

Tässä vaiheessa muiden veneiden miehet juoksivat ottamaan vastaan minun kädessä pitelemääni keulaköyttä, koska luulivat minun veneilevän tyrannin kanssa. Eiväthän he voineet tietää, että kyseessä oli meidän perheen perusviestintää käytännön asioiden äärellä.

(En nyt jaa haastetta eteenpäin, kun näitä on minun lukemissani blogeissa kiertänyt paljon. Mutta jos esimerkiksi Pilvi haluaisi vastailla oheisiin Mikon kysymyksiin - olisi kiva lukea!)