Eedenistä pohjoiseen

Ennen kuin siirryn ajankohtaisraporttiin, täytyy palata parin viikon takaiseen kirjoitukseeni pistoolista ja papukaijasta, sillä olen saanut siihen liittyen huolestuneita kommentteja ja viestejä. Taisin olla vähän ajattelematon, kun draamankaarellisista syistä jätin kertomatta muutamia yksityiskohtia löydöksistäni - niistä joita kaivoin esille tehdessäni pioneille uutta paikkaa kotipihalle. Se pistooli. Tuntui niin jännittävältä kirjoittaa pyssylöydöksestä, että jätin mainitsematta, että kyseessä oli kyllä ihan lastenmallinen pikkuinen muovitussari - ja vieläpä teipillä korjattu.

Ja eiköhän sille isolle luullekin jokin järkevä selitys löydy. Muu, kuin että se olisi oikeasti ihmisen luu... 

Eli ei hätää! Tuskin me missään rikospaikalla asutaan, kun ei kerran ole alkanut kummittelemaankaan. Ennen muuttoamme tähän, pihamaalla oli ollut salaojaremontti, ja veikkaan että penkereiden pintamultaan eksyneet esineet ovat siinä hommassa asettuneet nykyisiin leposijoihinsa, kunnes minä nyt niitä kaivelin esille. Tai osan niistä. Vielähän voi löytyä vaikka mitä aarteita.

Niin on pieni ihminen, että pitää tehdä mullan sisästä löytyneestä roskasta fiktiota. Korjaan tapani!

Sen sijaan fiktiosta ei ollut ollenkaan kyse Virpi Suutarin dokumenttielokuvassa Eedenistä Pohjoiseen. Minähän sain sen vappuna lahjaksi ja katsoin helatorstaina, kun jotenkin sohvanpohja houkutti enemmän kuin mikään muu asiallinen tai asiaton homma. Olin pikkuisen alavireisen väsynyt - eli laiskotti - ja lohtufilmi piti saada. Ja sain. Se tosiasia, että olin alittanut tavoitteeni kaikessa mitä minun piti saada arkivapailla aikaiseksi, tuntui asettuvan perspektiiviin kun taas tuli puutarhanhoitoa ajateltavaksi.

Eikä tietenkään pelkkää puutarhanhoitoa, koska niin käytännöllistä ja raakaakin työtä kuin se välillä on, niin kyllähän me kaikki tiedetään, että se on vähän niin kuin sellainen vertauskuva itse elämällekin. Ja siksi niin tervehdyttävää - kuten myöskin Hesarista juuri luin.

Tässä elokuvassa näytettiin pariskuntien mainioita rakkaussuhteita toisiinsa ja puutarhanhoitoon. Mainio on kyllä sittenkin liian kevyt sana, vaikka monessa kohdassa saikin hyväntahtoisesti huvittua ja liikuttua. Itse asiassa oli aika syvällistä, mutta ei sillä tavalla raadollisen angstista vaan nimenomaan näytettiin ihmiselämän kauneutta ja inhimillisyyttä sillä tavalla, että alkoi ihan hävettää oma sohvannurkassa kiukuttelu ja ruikutus. Katselin ikkunasta ulos ilta-aurinkoon, ja tuli tunne että tuolla minunkin pitäisi olla - pihalla, ulkona!

Olen nyt miehen työmatkan takia reissuleskenä, niin en voinut samantien lähteä toteuttamaan elokuvan yhdessätekemisen viettiä, mutta kaiholla huomasin jälleen ajattelevani tulevan kesäloman viikkoja Ryötönperän ryteiköissä. Ei siihen ole enää kamalan pitkä aika, mutta muutama hetki pitää vielä jaksaa kärsivällisesti odottaa.

Ihailin dokumentin ihmisiä aivan estoitta. Pariskunta, joka oli ollut naimisissa 68 vuotta! Tokko minä edes elän niin kauan, herranjestas. Ja heidän ruusunsa - ja taustalle nauhoittuneet muuttolintujen äänet. Minun pitää varmasti katsoa elokuva uudelleen, sillä tietenkin ajatus harhaili mökkitontin raivuutyössänsä keskeneräiseen rosegardeniin ja siihen, että kukkiikohan juhannusruusu tänäkin vuonna yhtä pilvimäisesti kuin viime kesänäkin. Ja pitkään. Meneekö vasta heinäkuulle, ennen kuin ehdin perkaamaan metsänreunan varjoon hukkuneet vaaleanpunaiset ruusupuskat kunnolla esille.

Perskules, kun on nyt alkukesällä kaikkea muuta tekemistä! Muuten olemme kyllä miehen kanssa sopineet, että tänä kesänä ei oteta mitään isoa projektia mökillä, vaan jatkamme ja fiksailemme keskenräisiä. Eli aikaa pitäisi löytyä myös rauhaisalle puutarhassa pyllistelylle, täytyy pitää siitä tavoitteesta ihan kiinni.

Sitten oli se rouva, joka oli tehnyt entiselle karjapellolle 3000 lajikkeen kukkapuutarhan ja keskellä sitä tönötti sievä pieni kasvihuonekin. Olisin halunnut tänne liittää siitä sen upean ilmakuvan, jolla kokonaisuus näytettiin katsojallekin. Itku meinasi päästä, kun siinä illan aurinko niin kauniisti siivilöitti valoaan vihreyteen, jossa kukkaset pilkistivät hehkeinä väripilkkuina - oikein niitty! Jäin tietysti mietteisiini, että voisin minä ehkä sittenkin ottaa haltuun Ryötönperän niityn villeyttä jollain tavalla - siellä en olekaan vielä ehtinyt tai halunnutkaan kamalasti mönkiä, koska olen varjellut sen itsenäisyyttä.

Pitäisi opetella vihdoinkin ainakin niittämään, ajattelin. Tekisi hyvää hartioillekin.

Haluaisin olla kuten se rouva - viipyä pihamaalla iltahämärään, joskus yötäkin myöten. Mutta sellainen vaatisi mökkirutiinien rikkomista, sillä meillä kyllä laitetaan sauna lämpiämään aina ehkä noin kuudelta. Eikä sen jälkeen enää tule puhtaan ihmisen vaatteissa mentyä pihahommiin. Ihan hyvin voisin opetella uuden tavan - jättää miehen tupaan katsomaan telkkarin kesäuusintoja ja palata itse ulos. Jos sattuisi likaantumaan oikein, niin kyllä se patavesi vielä yöllä sen verran lämmintä löylyjen jäljiltä on, että voi äkkiä itsensä sillä vielä uudelleen huuhtoa.

Kesäyössä on nimittäin ihanaa mennä puhtaana nukkumaan, jättää ikkuna auki ja herätä sitten aamulla lintujen lauluun ja mahdolliseen aamukasteen tuoksuun. Ai että.

Ja se miten murharikospaikkojen tutkija hellästi kasteli istutuksiaan ja kirmaili ilkosillaan vaimon kanssa pitkin pihamaata tuntui kuulkaa ihmeellisen tutulta! Vaikkei minun työni nyt aivan niin raadollista olekaan, niin saan hyvin kiinni siitä ajatuksesta, miten puutarhanhoito tuo vastapainoa henkiselle työlle, ja istumatyöllekin tietysti. Olen minäkin ainakin kerran nostanut Suomen lipun mökiniityllä alasti, ihan vaan siitä ilosta että voin.

Mikään varsinainen naturisti minä en sentään ole, sen verran häveliäs kuitenkin. Mutta elokuvassa vaatteettomuudenkin luonnollisuus oikein korosti sitä, miten me nyt - haluttiin tahi emme - ollaan kaikkine karvoinemme osa luontoa. Tykkään ajatuksesta.

Pariskuntien höpsöyskin oli jotenkin älykästä. Mietin (tietysti vähän ikävissäni) miehen ja minun yhteistä höpsöyttäni, ja jotenkin sattui hyvään saumaan kun Apulainen tuli kylään ja kysyi minulta, että minkälaista meillä oli aika ennen mökkiä. Piti oikein pinnistellä. Kerroin, että no - ei kai se mitenkään erikoista ollut, purjehdittiin jonkun verran kesäisin. Olin suhteemme alkuvaiheessa kesäkanslistina kirkkoherranvirastossa, niin ei ollut paljon lomaakaan (koska säästelin vapaita päästäkseni marraskuussa kaamosta pakoon Sardiniaan) - lempinimeni oli siispä Kanslisti.

Vierailtiin kavereiden mökeillä, mm. Turun saaristossa - siitä ehkä alkoivat ensimmäiset haaveet omasta mökistä, mutta puutarhanhoidosta meillä ei ollut hajuakaan ja olisinko uskonutkaan, jos joku oraakkeli olisi ennustanut, että vielä jonain päivänä meillä mies löytää sisäisen viljelijänsä - ja minäkin erottelen rikkaruohoja toivotuista kasveista. Ohessa kuva siltä ajalta, 2000-luvun alusta. Oikein pölhökustaapariskunta siinä miettii, että mitäs seuraavaksi tehtäisiin, kun purjeveneessä tulee aina vaan niitä perheriitoja:

Mutta toista se on nykyään. Niin sitä muututaan. Pienimuotoiset viljelytouhumme saattavat jo jonkinnäköistä hulluuttakin hipoa. Eivät ehkä niinkään mittakaavaltaan, mutta jonkinlaista suunnittelemattomuutta ja rönsyilyä on havaittavissa. Esiviljelmät tuli tehtyä liian aikaisin, eikä meillä ole edelleenkään harmainta hajuakaan, millä kuljetamme kasvit mökille Lasipalatsiin kesäksi:

Eniten minä olen viime vuosina ilahtunut nimenomaan yhdessä - ja erikseenkin - puuhailun tuomasta mielihyvästä. Vaikka molemmilla olisi vähän omiakin projekteja talossa tai tontilla, niin jotenkin sellainen rinnakkainkin tekeminen on antoisaa. Ja sitten voi päivän päätteeksi pitää puolisolle esittelykierroksen pihamaalla, ehkä puuhailujen lomassa pienen väliraportinkin voi antaa.

Välillä taas kannetaan jotain painavaa yhdessä. On paljon hommia, joihin ei pelkät omat kädet riitä.

Se puutarhanhoidossa onkin niin kivaa, että harvoin on niin kiire, ettei ehtisi hetkeksi lapiotaan laskea ja mennä jeesaamaan toista. Puhumattakaan yhteisten taukojen pitämisestä! Joskus niihin menee jopa enemmän aikaa kuin itse tekemiseen, mutta suunnitteluhan on tärkeää.

Kesken elokuvan tuli mieleen, että hittolainen - onkohan mökillä jo humalakin alkanut kasvaa - ja senkin salkohäkkyrä jäi viimeksi ihan vituralleen, kun ei muistettu oikoa sitä kuntoon. Pääsen paikanpäälle vasta kahden viikon päästä, ja siitä näkökulmasta ehkä vähän toivon että kevät jatkuisi vielä viileänä ja kasvujen alut suht. hitaina. 

On tosiaan tuntunut, että eletään Eedenistä aika paljon pohjoisemmassa - huomaan, etten vielä ole saanut nimittäin aurinkolämmöstä villiintymiskohtausta ollenkaan. No ehkä ihan hyvä, että sekin on vielä edessä.

Seuraavaksi minä aion pihamaalla nyt edessä olevien yövuorojen vastapainoksi - ja jälkeen - alkaa putsailla penkereitä ehkä voikukista ja hallinnoida leviäviä maanpeitekasveja pikkuisen hillitymmiksi. Ruohokin alkaa olla aika tupsumaista, niin hyvä meditaation paikka on leikellä niitä saksilla kivien välistä - ja toki ehkä ihan ruohonleikkurikin pitäisi kaivaa esille.

Mutten minä sitä kuitenkaan saa käyntiin ilman miestä, niin sepä saa vielä viikon odottaa.

Pitäisi tehdä myös kävelylenkki sinne, missä on tuomia. Kohta alkaa sekin ihana tuoksuaika. Ellei ole jo alkanut sillä välin, kun meikäläinen on vaan olla möllöttänyt paperihommissa sisällä.

Tänään minä näin ihan meidän joutomaakohdan värisen rastaanpoikasen läheltä. Menin kyykkimään ja tutkimaan iisoppien kasvuvauhtia (hidas), ja yhtäkkiä siinä olikin pikkuinen, jolta pääsi hätäkakka. Muuten vaikutti aika rauhalliselta ja tsirputti. Mustarastasaikuinen lensi lähipuuhun vartioimaan, ja minä kun olin ehtinyt takaisin sisälle, niin oli poikanenkin jo ohjattu iisoppien luota pois. Mietin että näin aikaisin? Joko tosiaan on linnunpoika-aika jo?

Nyt minun täytyy alkaa valmistautua töihin lähtöön. Hyvä, että on aina se bussimatka välissä, niin tulee siinä kätevästi orientoiduttua. Olen somistanut keittiön pöydänkulmalle pikkuisen kevättä suoraan kotipihalta - paljon en raaskii noukkia kukkasia, mutta kyllä sitä nyt pari voi. Niin on kiva sitten huomennakin pyörähtää kotona, ja ylihuomennahan sunnuntain ja lepovapaan viettoni onkin jo pitkällä tähän aikaan.

Ties minkä uuden kukan taas kotipuutarhasta löydän kukkimasta, ja jos kehtaan, niin täydennän asetelmia. 

Hyvää viikonloppua teille!