keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Eläinten kanssa


Mikähän siinäkin on, että ihminen tykkää jakaa aikaansa eläinkunnan kanssa? Kotieläimet hyötymielessä vielä ymmärrän, mutta itselläni kun on vain tätä lemmikkieläinkantaa. On karvaa ja haisua ja veuhotusta. Ja mourua. Ja vielä enemmän kyllä ihmetyttää se, että eläimet kestävät ihmistä. Koko ajan lääppimässä ja sössöttämässä. Ainakin meikäläisellä on usein sellainen tyyli. Vaikka tulee sitä arjessa kissoille joskus hermostuttuakin. Monestakin syystä.  Sohvan repiminen on tietenkin yksi hyvä syy, vaikka mitä sitä enää säästelemään.

Onnenkakka on toinen, mihin menee hermo. Justiinsa kun on vääntäytynyt töistä kotiin, niin eikö ole molemmat siellä hiekkalaatikolla punnertamassa. Ja hajuherkkänä omistajana on heti ryhdyttävänä toimeen vaikka mieluummin tuijottaisin hetken tyhjää. Hyvähän se tietenkin on, että maha toimii. Ehkä kissojen kanssa on pahinta se kun haluavat jostain syystä ihmisen aamuyöllä hereille. Siihen on monet konstit. Ihan perusmouru sängyn alla on vielä ookoo. Vessan oven ponteva lääppiminen jo vähän ottaa aivoon, kun se ovi on kuitenkin auki. Pahinta on seinän nuoleminen korvan juuressa. Äänihän ei varsinaisesti ole kova. Paitsi aamuyöllä.

Kissat jäävät kotiin, kun mennään mökille. Ei ole sydäntä pakottaa niitä vanhuksia stressaantumaan pitkille automatkoille. Ja kun on hyvä tilanne kissanvahtienkin suhteen. Niin hullun hommaa on se, että tulee toisinaan otettua maalta lainakoira tiluksille melskaamaan. Juuri kun saisi olla rauhassa. Mutta on se kiva tarjota kennelvanhukselle kesäleiriä kaikella huomiolla yksinoikeudella. Ja hyvin hoitaa pestinsä hänkin. Leikkimisen ja uimisen lisäksi hän käy aina välillä metsässä rähisemässä  jollekin varmuuden vuoksi. Ja jos naapuri erehtyy tulla raparperin hakuun, niin hänellekin pitää ensin ilmoittaa, kuka vahtii. Sen jälkeen voikin sitten jo tarjota lelua heitettäväksi.


Kävelyllä kun ollaan, niin itse hän hihnassaankin itseään kuljettaa. Hieno tapa. Vaikka välillä kun tulee jokin haisu, niin unohtuu naru löpsöttämään ja saattaa jopa vahingossa mennä pissaiseksi. Silloin koitan muistella niitä tehokäskysanoja, joilla omistajaystäväni lähtiessään evästi. Ihan tulee kokeiltua kaikkia mitä mieleen tulee. Sivulle, viereen, odota (toimii), pysähdy, anna mä otan nyt tän hihnan sun tassun ympäriltä pois ja että otaksä tän nyt itse suuhun vai vienkö mä. Ihan hyvin meillä on lenkki aina mennyt. Takaisin kotitontin rajalle kun päästään, niin silloin lähtee myös koira ja löytyy yleensä järvestä.

Ei ole koskaan ollut omaa koiraa, niin onhan se aika jännittävää hengailla itseni painoisen yksilön kanssa hyvässä ymmärryksessä. Vähän väliä käydään tarkistamassa, että toinen on tallessa. Ja aina yhtä iloisesti yllätytään kun toisemme jostain päin tonttia löydetään. Jos olisin kovin pitkiä aikoja Ryötönperällä, ottaisin sinne myös lampaan tai vuohen ruohoa syömään ja määkimään.


Lisäksi olen suunnitellut hevoshomman haltuunottoa. Olen ratsastanut kerran ja heti oli sellainen olo, että yhteys alkukantaisuuteen oli syntynyt. Ihan vaan maneesissa pyörittiin ja kierrettiin tötteröitä. Olin kyllä silloin jo sitä mieltä, että meidät olisi pitänyt päästää saman tien luontoon villeinä ja vapaina kirmailemaan. Mutta hyvä kärsivällisyys oli silläkin hevosella. Ihan totteli ja muiden törttöilyn takia kun jouduttiin odottelemaan, niin tutkaili meikäläisen saappaita kiinnostuneena. Oli jalassa ne keltaiset kumpparit.





1 kommentti:

  1. Toi kissa on niin paras!!!Ehdottoman viisaan näköinen otus!

    VastaaPoista