keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Joulukannanotto


Kun (todella) harmaana aamuna kävelee kaupungilla, ei heti itsekään tiedä mitä ajattelee. Mistään. Voi olla, että on tullut mentyä ankeuden harjoittamiseen mukaan ja siinä sitten synkistellen toteilee miten kurjaa kaikki muka on. Hohhoijaa. 

Kyllä nyt olen vähän tullut siihen tulokseen, että jos joka vuosi pimeydestä ja harmaasta meinaa kiukutella, niin aika paljon menee elämästä hukkaan. Noin neljännes.

Joku muukin oli ajatellut samoin, ehkä. Kun oli sepille laitettu lakit päähän. Kukahan? Tuli tietenkin mieleen teekkarit, mutta eivätköhän ole talviunilla he. Heräävät keväällä tupsulakkeineen. Vähän niin kuin Kalliossa kadunmiehet. Paitsi että heillä on yleensä hellyyttävät pipot, eikä kaikissa ole tupsuja.

Nyt olen vaan inhasti ehdollistunut ja joka kerta seppien patsaalla alkaa päässä soida Last Christmas. Vaikka siellä oli kamalan kiva ulkomaalaistaustaisten orkesterikin tässä yhtenä päivänä laulamassa ihan muuta ja hyvää. Mutta kun City-käytävässä on se Wham-tunnelma alituiseen ja siitä joka päivä kuljen sepille. En taida ehkä tykätä Whamista yhtä paljon kuin teininä.

Vaan tuli poikettua myös Stockmannin satuikkunalle. Vaikka onkin tänä vuonna erityinen tavaratalojouluhössötyksen vastustus. Mutta aina siinä liikuttuu. Kun pienet ihmiset räkäisine nenineen liimautuvat lasiin. Ja loistavat niin sanotusti tähtinä silmät. Myös ihana musiikki on tänä vuonna tässä kuvaelmassa.


Itse kun olin pieni. Niin isoisä vei samalle ikkunalle. Muutenkin oli rankkaa, kun piti panostaa kiltteyteen. Joka kadun kulmassa olevinaan vilahteli tonttujen hiippalakkeja. Onneksi aikuisena voi olla kiltti ilman moisia ehtoja. Lapsiraukat.

Lunta voivat he ja turistit nähdä pienen hivenen luistinradan kupeessa. Jos on ollut pitkä päivävuoro ja siinä iltasella odottelen bussia, niin yhtään ei haittaa jää saati sen romanttinen tunnelma luistelijoineen. Itsenikin on pitänyt mennä sinne kokeilemaan. Mutta taannoin huomasin, ettei luistelun taito ollutkaan lihasmuistissa, vaikka lapsena lähiökoulun jäällä tähtäsinkin pariluistelijaksi. Parempi on, etten mene asemalle polvet lonkussa kaatuilemaan. Voi tulla isompikin vahinko.



On niin monta ilmiötä kaupungilla ja maalla, mistä tulee lämmin mieli vain katsomalla. Ei sitä ole aina pakko erityisemmin välittää kanssaihmisistä, jos ei jaksa. Kai se on tärkeää, ettei ainakaan loukkaa tai vahingoita. Sivusta voi seurata ja ottaa vaikutteita. Itse kävelin sepiltä Hakaniemeen ainakin viiden kerjäläisen ohi, enkä yhdellekään antanut rahaa. Tuliko hyvä mieli. No ei tullut. Kadutti. Harmittaa, että toisten jeesaamisesta on tullut melkein poliittinen kannanotto. Ensi kerralla pistän kolikoita vähintään niille, jotka soittavat. Haikeasti tätä, esimerkiksi.


On se mielenkiintoista, miten niin monet puhuvat kärsivänsä tästä vuodenajasta. Vaikka pimeys on kaikille sama. Ja että juuri tällaisina (vuoden)aikoina on tapana tuottaa toisille iloa. Jotenkin melkein surkuhupaisaa, että murheissaan rypevät ihmisyksilöt antavat kaikkensa - tai ainakin paljon - helpottaakseen muiden oloa. 

Voi omaakin oloa helpottaa. Melkein menin leikkokukkaostoksille itsekin.



Pihinä ihmisenä sijoitin vain mandariineihin ja omenoihin. Myös pikkuisen glögiin taas. Kun tässä on hyvä tilaisuus ottaa kantaa, niin otan. Lapsille lahjoja. Järkeviä. Jos tarvitsee vaatteita, niin niitä. Jos ei tarvitse, niin kirjoja. Aikuisille ei mitään. Ainakaan aineellista.

Näillä mennään.





1 kommentti:

  1. Komia kroppa tuolla patsaalla. Tärkeä kommentti on tämä. -Susanna

    VastaaPoista