Väri se on vesikin (näköjään)

Vettähän on onneksi monenväristä, niin ei tarvitse alkaa siitä kiistellä. Itselläni on viime aikoina ollut mielessä sellainen vähän vihertävä, suorastaan turkoosihtava veden väri. Ei kylläkään varsinaisesti itse vesi, vaikka voisihan sitä haaveksia lomasta väljempien ja kirkkaampien ulapoiden äärellä. Miksei lämpöisempienkin. Mistä lienee putkahtanut mieleen tuo vedenväri. Onko yläkerran vihje, että nyt vaan sinne uimahalliin.

Itse yhdistän väripakkomielteen kyllä ihan vuodenaikaan. Pakkanen toi muassaan pastellisia läpikuultavia tunnelmia. Niin joku synapsi siihen meikäläisessä reagoi. Lisäksi oikein tietoisestikin harjoitin vähän mielenmuokkausta tässä viime päivinä kun oli takana synkkiä vaikeita hetkiä. Nimenomaan takana. Oikein vasiten rähisin peilikuvalle (vähän muillekin, pahoittelen), että ruikutus seis.

Oli niin kertakaikkisen mustaa, että on tämä läpikuultavuus nyt varsin tervetullutta.

Inhoan enimmäkseen kaikkea keinotekoista, mutta sorruin jopa kokeilemaan yksikseni tekohymyä. Kun lihaksista menee kuulemma siitä aivoihin signaali, että nyt hymyilyttää ja että ollaan iloisia. Olen kyllä luullut, että toisinpäin. Että ensin aito ilo ja sitten nauru. Niin kauan en jaksanut tekovirnuilla, että olisi syntynyt havaittavia mielellisiä vaikutuksia. Kyllä se joillakin toimii, olen kuullut. 

Jokainen kokeilkoon itse. Minä siirryin itselleni tutumpaan tapaan, eli otin kynän kauniiseen käteen ja pistin merkille pari asiaa. Vähän piti pakottaa kun otti edelleen pannuun. Onneksi oli kissat siinä hollilla, niin tuli heti kaksi mukavaa asiaa mieleen. (Vaikka toinen olikin oksentanut yksien virittämättä jääneiden jouluvalojen päälle.)

Lähdin hetkeksi siivoamaan arkistojani, kun oli sillä kynällä tullut sellainenkin osatavoite ylöskirjattua. Kaksi jätesäkillistä viikon sisällä tuntui kohtuulliselta. Löysin kätköistäni mm. varmaan kymmenen vuotta vanhan taskukokoisen muistikirjan, johon olin kirjannut luultavasti eräiden ekaluokkalaisten keskustelun:

- Ruokaa!

- Rahaa! Ei tarvita ruokaa, tarvitaan rahaa.

- No kyllä me vähän ruokaakin.

- Sä voit tulla meidän firmaan, voit päästä pomoksikin.

- Kumpi firma on parempi?

- Jos tää nyt mikään firma onkaan. Firmassa pitää olla ainakin viisi ihmistä.

- Tää on hotelli. Sä voit tulla meidän hotelliin asumaan! Ihan tavallisena ihmisenä.

- Mutta se maksaa kyllä jotain...

- Varapankki, pitää olla rahaa.

- Meillä on ruokaa, onko teillä?

- Mihin me ruokaa tarvitaan?

- No pitäähän teillä ruokaa olla, kun teillä on hotellikin!

- Hei, mä keksin! Tehdään keittiö!

Ihastuin tähän simppeliltä vaikuttavaan ongelmanratkaisuun ja säästin muistikirjan.

Tuskin se nyt yhden muistiinpanon, virnuilun tahi päätöksekään tulos oli, mutta vedenväriä alkoi esiintyä kätevästi vähän joka puolella ilahduttamassa. Omituisissakin paikoissa ohikulkeissa:

Vanhankirkon pylvästornissa. Kukahan sielläkin saa kahvia juoda ja kesäisin päivää paistatella. Jännä tuollainen pylväsrakennelma. Tuulinenkin varmaan joskus. Sitä alhaalta ihmettelin, sieltä missä rahvaat piirtelevät isoja ilojaan puistonpenkkiin:

Näin minä sitä turkoosihtavaa roskapönttöihin teipatuissa alakulttuurimainoksissakin (vai mitä ne on), mutten uskaltanut tänne laittaa kuvia, jos vaikka tulee vihaisen ihmisen kuvitusta lainattua ja sitten löytää itsensä oikeudesta. 

Piti saada vedenväriä kotiinkin. Hankin perinteisesti kynttilöitä. On se vaan helppo ja huokea tapa sisustaa mielenliikkeiden mukaan. Kamala, jos aina pitäisi olla tapetti- tai verhokaupoilla, kun tulee uusi väripakkomielle. Kun useamman kerran vuodessa sellainen kuitenkin perinteisesti iskee. Olisi ompelemattomia verhoja ja ruttuisia tapetteja nurkat pullollaan. Olisi arkistojen siivous vielä vaikeampaa.

Siinä jäi toisarvoiseksi inventaario, kun piti saada askarrella rakennelmaa. Joululta kulahtanut rosmariinkin siihen pääsi matkamuistojen joukkoon. Lopputulokseen yritin ensin olla tyytyväinen, mutta kyllä se vähän kolkolta ja saippualta näyttää. Oli muka ideana, että illan pimeydessä muistan, että on jo pastellisia päiviä. Ei ole synkkää enää. No, asetelma saa ainakin aidosti hymyilyttämään.

Miksei se iltahämärässä vähän asiaansa ajakin, saa se nyt olla tovin.

Jossain vaiheessa elämän- ja työnkaarta olen puuhastellut myös aarrekarttojen parissa. Sen lisäksi, että on tullut aikoinaan askarreltua lapsille, on tämä toinenkin funktio. Että kun liimailee aarteenomaisia ajatuksia ja kuvia ja haaveita paperille ja ripustaa sen seinälle, niin sitten kaikki ne niin kuin toteutuvat. Kyllä oli näihin karttoihin sama ennakkoluulo kuin tekohymyilyynkin, mutta askartelu sentään on kivaa. Jos ei halua tehdä varsinaista aarrekarttaa, voi liimailla vain soman kollaasin kokoon. 

Löysin siivotessani yhden tällaisen kartan kahden vuoden takaa. Sittemmin en ole sellaista tehnytkään, ei kuulu vakirepertuaariin. Ohessa yksityiskohta:

Niin. Tuon repaleisen lauseen liimaamisen jälkeen olen lunastanut itselleni Ryötönperän mökkitiluksen (vyötä kiristävällä pankkilainalla tosin, mutta kuitenkin). Alkanut jälleen vähän kirjoittaa, ainakin tätä. Ja mieskin on sen verran rakas, että aina kun se on poissa, niin sitä on ikävä.

Minä nyt tässä mitään herätystä ole saanut, mutta voisihan tämän edes kiteyttää niin vaikka sitten, että arkistojen siivoaminen voi tehdä hyvääkin. Aarrekartta lähti kyllä roskiin, ei voi kaikkea säästää. Muistikirjassa oli sentään vielä tilaa.

Ja vielä lakialoite. Kaikille tasapuolisesti päivänvaloulkoilua. Virka-aikalaisille pidennetyt ruokatunnit!