Suunnittelu-urheilua

Olin vähän suunnitellut uudenvuoden haravointia. Vähänkö olisi ollut merkitsemistä aikakirjoihin kun olisi voinut rehennellä rästiharavoinneilla tällaiseen vuodenaikaan. Mutta sitten maanantaina tulikin lunta. Oli sellainen hetkellinen talvinen illuusio. Minä oikein taas mietin, että miten sitä voikin melkein joka vuosi unohtaa nostaa pihakalusteet sisälle.

Kyllä kunnon ihminen siivoaa ne ajoissa varastoon. Nythän sen toki voisi taas tehdä kivuttomasti, kun enimmät lumet ovat sulaneet pois. Kannattaisi. Koska eihän sitä tiedä, mikä massiivinen lumikerros tämän kaiken ylle vielä tulee uudelleen. Pitäisi ihmisen muistella vain viime talvia. Tässähän pitää alkaa pian urheilla keinotekoisesti kun ei ole lumitöitä.

Naapuri maanantai-iltana kyllä huhki lapion kanssa. Hän varmaan optimistina ajatteli, että lumi pysyy ja hän pääsee vielä tällä viikolla ehkä hiihtämäänkin. Kenties hän oli vaikka saanut joulupukilta uudet sukset. Kyllä harmittaa hiihtävien ihmisten puolesta. On monessa etelän eteisessä surullisesti monot nurkassa odottamassa.

Jännä on katulamppumme keltainen valo lumiaikaan.

Itse en ole koskaan oppinut kunnolla hiihtämään. Vaan kävi mielessä, että voisihan sitä salaa Ryötönperän metsässä joskus yksin kokeilla. Jos vain löytyisi jostain uudet monot vanhoihin suksiin. (Jos jollain on "rotanloukkumonot" noin kokoa 38-40, niin voisin lunastaa, kiitos.)

Luistelemisessa olin lapsena hyvä. On tullut siitä varmaan joskus mainittuakin. Ihan harjoiteltiin kaverin kanssa pariluistelua koulun kentällä. Vähän samalla innolla kuin Syksyn säveleen musiikkiesitystä. Itsevarmoina tähdättiin suoraan maailman areenoille, Euroviisuihin sekä luistelukilpailuihin. Osasin soittaa nokkahuilulla Luutatanssin ja luistimilla sirklata, tosin vain oikealle. Vai vasemmalle. En voi muistaa, pitäisi kokeilla.

Saavat luistelijatkin rauhassa solmia nauhojaan nyt luonnonjäiden äärellä.

Minulla oli lapsena niin iso jalat, ettei niiden ole tarvinnut sen koommin paljonkaan kasvaa. Niinpä on vielä tallella ala-asteella joululahjaksi saadut Tango-merkkiset luistimet. Kerran olin jo ottamassa niitä uudelleen käyttöön ja ostin uudet nauhat. Liian lyhyet. Saivat roikkua sen talviajan koristeena - ei muuten hullumpi sisustuselementti.

Teroitustakin kaipaisivat varmaan, ja onko muuta huollettavaa, en tiedä. Pitäisi viedä vissiin jonnekin ekspertille hoidettavaksi meikäläisen luikat. Vaan sen jälkeen voisi tulla painetta näyttäytyä jäällä. Pitäisi mennä ehkä anonyymina. Ehkäpä jos mökkirantaan saisi aurattua sopivan radan, niin voisi siellä tätäkin lajia jälleen itsekseen harrastaa.

Miten onkin päässyt käymään niin, ettei enää osaa mitään. Oikein urheilu-uusavuton lössykkä. Onneksi sentään tavallinen kävely lenkkeilymielessä vielä onnistuu. Jos vaikka dallailisin pitkästä aikaa sauvojen kanssa, niin saisi käsiin vähän hiihtovoimia.

Varsin on maaliskuinen keli, vaikka eilen laskin kevätpäivänseisaukseen olevan vielä kymmenisen viikkoa. Jos ottaisi joka viikolle jonkin projektin, niin voisi mennä aika äkkiäkin. Kun yleensä niin käy tekemättömien asioiden äärellä.

Päivänvalokävelyllä tulee vaikka mitä ideoita, vaan illan tullen tuntuvat usein hölmöltä. Niin kuin esimerkiksi kevätjuhlat. Päivänvalokävelyllä huolet tuntuvat pikkaraisilta, vaan yön tullen joskus liiankin isoilta. Pitäisi öisin muistaa päivä ja päivällä unohtaa yö. Jälkimmäinen on helpompaa.

Kävin kirjastossa, kun on taas sellainen vaihe ettei omasta hyllystä muka löydy mitään. Oli vahingossa jäänyt aika isot myöhästymissakot maksamatta. Siinä on kanssa yksi meikäläisen krooninen vaiva. Mikä voi olla niin hankalaa muistaa käydä kirjat netissä uusimassa, kun harvoin tulee sellaisia opuksia valittua kotiin asti, että olisi pikalainastatus tai suosiotilanne niin, ettei saisi jatkettua laina-aikaa.

Kun ei kamalan aktiivisesti jaksa seurata kirjallisuuden uutuustilannetta, niin on varsin turvallista lainailla kirjoja. Vähän sekin mietityttää, kun tulee oltua passiivinen kirjarintamalla. Ihmiset näkevät vaivaa, kirjoittavat ja kääntävät. Ja meikäläinen se vaan ruikuttaa, ettei ole mitään luettavaa. Nyt lainasin viisi. Yhden hömpän, yhden huomaamatta jääneen Hotakaisen vuodelta 1995,  yhden vertaistukiromaanin, puutarhakirjan ja sitten Kulinaristin kuoleman. Kyllä luulisi niistä löytyvän bussi- ja iltalukemista.

Puutarhakirjasta tuli mieleen, että ajattelin mennä valohoitoon trooppisiin oloihin Kasvitieteelliseen puutarhaan. Alunperin olin kyllä miettinyt uimahallia, kun siellä saisi samalla liikuntaa. Mutta pommeja hyppelevä nuoriso ja vesijuoksussa hidastelevat mummot vähän huolettaa. Ja kun on päivävuoroviikot alkamassa, niin en ehdi uimalaan ennen ruuhka-aikaa. 

Tropiikki on vain kävelymatkan päässä ja hohkaa kaupungin pimeässä houkuttelevasti. Muistan kyllä, että jossain tilassa siellä on väkevä lannoitteen haisu. Mutta sehän voisi olla ihan piristävääkin ennen kuin alkaa taas se koiranpissaosasto tuoksua kevään merkiksi. Jos se nyt täällä Helsingissä ylipäätään tällaisen talven jälkeen tulee.