Armollista lavastusta

Räntäinen kolmannen adventin ilta alkaa jo nyt pimentyä, ja minä olen vieläkin yövuorojen jälkeisen aamubussin mietteissä, terve vaan. Oli poutainen aamu, suunnittelin ulkoilua. Muutin mieleni kun oli musta jää tennarin alla kotikulmilla. Näinä aikoina vähän on tuntunut, ettei ehdi vuorokauden kiertoon mukaan ollenkaan, viikkojen kierrosta nyt puhumattakaan. Ei se mitään, olen päättänyt olla zen ja sinut hetkien kanssa, armollinen itselleni jokaisessa mahdollisimman monessa tilanteessa - siis sellaisessa, jossa vaan vähänkin voi löysäillä.

Näin yövuorojen jälkeen sitä osaakin tuijottaa ikkunasta pihapuissa roikkuvia vesipisaroita ajatuksissaan vaikka kuinka kauan, mutta olisittepa nähneet (tai kuulleet) minut taas alkuviikosta. Siitä tämä zen-päätös on siis syntynytkin. Jotekin alkaa olla takki tyhjä sillä tavalla, että ei enää jaksa pahemmin fiiliksiään pidätellä. Lähtee nollasta sataan nopeasti - aivan liian nopeasti, eikä jarruja löydy. Ehdin viikon aikana pöyristyä ja saada verenpainetta suorastaan epätavallisen monesta asiasta, joten alkoi olla pakko vähän pysähtyä miettimään.

Ja nyt olen siis zen. Aivan täysin cool. Sotkuinen koti tässä ympärillä, mutta minä vaan jalat pöydällä kirjoittelen teille. Satunnaisesti meinaa pulpahtaa mielentyyneyden läpi niitä alkuviikon kiihtymyksen tilastopiikkejä ja ajatus siitäkin, että ketähän jorinani mahtaa taas kiinnostaa. Olen ollut siis myös itseeni ärtynyt - mikä perinteisesti kyllä pitkittyessään kanavoituu ihan tosi hyväksi toiminnan energiaksi, kun ei aina jaksa rypeäkään. Tai siis se alkaa ärsyttää.

Mutta nyt olen siis aika hyvällä tuulella, en ala valittaa. Olen kaiken keskellä ihmetellyt, että mistä ihmisillä riittää aikaa ja innostusta ihan tosissaan joulusomistukseen, esimerkiksi. Taitaa olla priorisointikysymys, onhan minullakin ollut niitä innokkaita vuosia. Nyt on vissiin vähän välivuosi sekä pihan että interiöörin lavastamisessa. Otin teille puutarhasta kuvasarjan kuvaamaan sitä "joulutunnelmaa", jota täällä on. Kompensoi ainakin naapureiden somistuksia, eipä ole kortteli liian idyllinen. Minusta kyllä naapurin pikkutyttöjen jouluvaloporo pihalla on liikuttava, joten haluan siis tähdentää että en vastusta sesonkitunnelmointia, en ollenkaan. 

Nimesin kuvasarjan Kurasarjaksi:

Paitsi että kolmas kuva on mielestäni jo melkein nätti. Siinä lepäävät räntäkikkareet mädäntyvän lehden lempeässä sylissä. Kuten näette ihan itsekin. Yhdentyy monta vuodenaikaa, ja pian on taas kevät. Ihan tulee runollinen mieli. 

Lyriikan sijasta olen muuten tässä yhtenä iltana harjoitellut stand up -komiikan kirjoittamista. Voikohan sitä edes varsinaisesti kirjoittaa. Vaikea lajityyppi sekin. Varsinkin jos lukee omaa tuotantoaan kissoille ääneen, eikä kukaan naura. "Terve vaan, mä oon Saara. Ihmettelette varmaan, miksi olen täällä lavalla." Lisäsinkin sinne virkkeen, että Jaahas - sieltä jo takarivistä porukkaa poistuu. Mielestäni olin varsin rento ja vitsikäs. En ole palannut kirjoituksiini näinä loppuviikon päivinä, koska zen-ihminen ei halua hävetä itseään. Onneksi en vielä julkaissut missään, vaikka kirjoittaessani olin varma että synnytän vähintään tähtikuunnelmaa yleisradioon. Se siitä, tällä erää.

Sattui juuri pieni lapsus ja tulin miettineeksi elämää viikon päähän saakka. Zen-ihmisethän elävät tässä hetkessä, jossa muuten täällä juuri pihamaa saa lisää räntäkuorruketta eikä illan hämärtyminen näytäkään ihan niin pimeältä enää. Mutta siis se ensi sunnuntai. Toivottavasti olen hengissä. Ensi viikolla on työsarkahommeleiden lisäksi 3-5 pikkujoulua - riippuen siitä kuinka moneen osallistun. Kolme on minimi, viisi maksimi. Ei vaan kuusi on maksimi.

Sitä ennen on pakkokin hengittää, esimerkiksi juuri tänään. Vielä on nukkumaanmenoon pari tuntia aikaa - univelka päättää kohta, että paljonko täsmälleen. Joskus voi mennä kauankin. Ennen yövuoroja kulutin hetken aikaa Toosa Tv:n parissa ja siellä oli minulle sopiva Nukkumatti-aihekin. Ihan hyvä, että tuli naurettua muillekin kuin omille nokkeluuksille, ja samastuin sitäpaitsi sekä Nukkumatin asiakkaisiin että itse päähenkilöönkin yövuorolaisena. Harvinaista kaksoissamastumista!

Matrikkelitaiteilijalta sain torstaina kaipailemani koivunrisukattilanaluset, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Niissä on kuulemma sellainen ominaisuus, että jos laittaa päälle kuuman kattilan, niin tulvahtaa tuoksu. Ihana ajatus. Minun kyllä piti keittää riisiä säilykepapujen seuraksi ja kokeilla, mutta kun olen taas ollut yksin kotona, niin päädyinkin keittämään lähinnä glögiä ja syömään chili sin carnea suoraan purkista. Eli en ole vielä haisuominaisuutta testannut.

Tänään mielenrauhalenkkeilyn ja kurakuvasarjan sijasta sekä vastapainoksi tuli tarve lavastaa nättejä kuvia sisällä. Minulla on toki vähän mielessä se(kin) ensi lauantain pikkujoulu, jolloin meille tulee lähipiiriä. Että tarttis varmaan tehdä jotain nättiä senkin eteen. Nythän minun ei täydy, jos pitäydyn jo olemassa olevien luonnonmateriaalisomisteiden ajatuksessa. Mikä olisi mielestäni myös ihan viisasta, koska Matrikkelitaiteilijan kattilanaluset sopivat myös kattauksiin ja kaikenlaista oksaa, kiveä ja pullonkorkkia minulta itseltänihän jo löytyykin.

Varsin somaa voi saada aikaiseksi ilman että menee Ikeaan tai KodinAnttilaan, tai yhtään minnekään kauppaan. (Anteeksi nyt vaan kauppiaat - tiedän kyllä, että joulumarkkinat ovat tärkeät.) Minähän saan pian Vuoden luomusomistajan palkinnon, tällä välivuosimenolla. Hyvä hetkellinen meditaatio oli suunnitella jouluvieraiden kunnioittamista ottamalla ajatuksista valokuvia:

Minä olen fiilistellyt varmasti tuhansia kertoja rakkaimpien perintötilpehöörieni kanssa, mutta taas vain piti ikuistaa niitä luonnonmateriaalien yhteydessä. En voi edes kuvitella kaupoista nätimpiä tokkeloita. Pienethän nuo omani toki ovat. Vaikka eilen kyllä töissä katsottiin Huutokauppakeisaria yhden kaltaiseni keräilijän kanssa ja todettiin, että parempi on pysyä vanhojen tavaroiden markkinoilta poissa. Kun ei vaan tarvitse enää mitään. Sitä saattaisi kumminkin sortua elämää nähneeseen arabiaan tai lasiesinekuriositeettiin. Minä kyllä varmaan jännittäisin huutokauppaprotokollaa niin, että jäisi kumminkin käsi nostamatta, ja hyvä niin.

Pikkuisen on lyhyt minun ristiäiskummilusikkani glögimukiin, mutta huomatkaa sen figuuri. Siis kuvassa alla. Lintu. Ettei vaan ollut itseään toteuttava profetia, kun on tämä lintuasia vieläkin niin lähellä sydäntä. Ruokalusikassa on muistaakseni jo edellä mainittu Nukkumatti. Ajatella, että nuokin aterimet ovat säästyneet vaikka jatkuvassa käytössä ovat olleet sitten nuoruuden itsenäistymiseni.

Ei ole tapana ollut minulla arvoasioita vitriineihin jemmailla. 

Sitä aina välillä miettii, että mistä "kaikki" (voi herranjestas sentään, anteeksi) johtuu. Tuli vaan tuosta kummilusikasta ja linnuista mieleen. Olen melko varmasti ihan itse keksinyt rakkauteni lintuihin, koonnut oikein tarinanpätkiä ja tunnelmia, tehden niistä kokonaisuuden, joka olen minä. (Jos täällä on joku uusi lukija, niin tiedoksi että en tunnista lintuja kovinkaan helposti, mutta tykkään niistä kovasti, ja se riittää.) Mutta väkisinkin tuli mieleen, että voiko olla sattumaa, että kun sain perjantaina vuoden ensimmäisen joulukorttini sukulaiselta saarivaltiosta, niin siinäkin oli lintu.

Ihana kortti. Liikutuin. Ei olla nähty saati puhuttu vuosikausiin, ehkä kymmeniin. Mutta niin vain aina välillä tämä kirjeyhteys toimii. Ja tosiaan, lintukin vielä. Meillä alkaa suku käydä sen verran vähiin, että tällaiset asiat saavat ainakin meikäläisen tunne-elämässä aika suuren merkityksen. Vaikka ihan ilman lintuakin, mutta ei siivekäs koskaan haitaksikaan ole. Ei koskaan.

Paitsi ehkä jokin reppana Kauppatorin lokki joskus, mutta hänhän toimii vain sillä viisaudella mikä hänellä on. Niin kuin me kaikki. Ei saa syyllistää tai inhota.

Lintuteemasta vielä sen verran, että pihapiirissäni on myös uusi kaveri. Kuvassa alla. Havaitsin hänet jo pari viikkoa sitten, enkä sen jälkeen ole yksinkertaisesti ehtinyt valoisaan aikaan tarkkailla että vieläkö on maisemissa. Nyt kun tuli tuo räntäkerros, niin pitääkin huomenna muistaa viedä lisää ruokaa siivekkäille. On heidän ehkä haastavaa enää löytää ötököitä tai etanoita maasta. Ja sieltä maasta kun kuitenkin osa porukasta tykkää ruokailla.

Minulla on tapana laittaa vain sellainen sopiva päiväannos, etteivät jyrsijät liiaksi innostu. Tarkkaa on kuin hyttysten nainti, niin kuin nuoruuden poikaystäväni tuppasi sanoa. (Hän sanoi usein myös, että Polle, polle - älä aisalles kaki. Mutta sen sanonnan viisaus jäi minulle vähän mysteeriksi.)

Minun pihanärheni nyt joka tapauksessa on siis tällainen, hieman hämmentyneen oloinen, verrattuna tuttuihin tyyppeihin. Näyttävätkö närhet aina poikasilta? Onhan se närhi?:

Oman kotipihan uusi närhikaveri.

No niin. Kun nyt satuin saamaan sen joulukortin, niin väkisinkin tässä on antauduttava varmaan muutaman tekemiseen ja kirjoittamiseen itsekin. En todellakaan ehdi halpojen postimerkkien aaltoon. Onneksi löysin arkistoista viisi ykkösluokan ikimerkkiä. Ihan eivät riitä, mutta en minä enää sillekään tielle lähde, että laittaisin 40-50 korttia niin kuin "ennen vanhaan", eli pari vuotta sitten. 

Jouluvalmistelujen tilalle on jännästi kasvanut uusia harrastuksia ja arki on vuodenkierrossa pidentynyt niin, ettei tosiaan tee mieli uhrata koko kuukautta juhlapyhäaihepiirille. Vähempikin riittää. Minä huomaan, että minulla on lämpimiä ajatuksia ihan lahja-asioissakin muutamiin läheisiin ihmisiin ja vuoden varrella merkityksellisiin tilanteisiin liittyen, mutta aivan jokaista elämänkaaren henkilöä ei enää tarvitse juuri jouluna erikseen muistaa. Tai siis eihän siitä haittaakaan olisi, mutta yhtä hyvin voin soittaa monellekin ihmiselle vaikka uutena vuotena tai loppiaisena sitten.

Saa ehkä yhteydenotto enemmänkin painoarvoa, kun se tapahtuu toisena ajankohtana. (Vaikka viime jouluaatonaattona, kun entinen opiskelukaverini vieraili perheensä kanssa meillä mökillä ohikulkeissaan - se on edelleen mielessä. Ei oltu nähty kymmeneen vuoteen ainakaan.)

Ensinnäkin ihmisiä voi muistaa enemmän arkena kun sitä kaivataan, ja toisekseen elämänkaareni alkaa kai olla jo niin pitkä, että kaikkien siinä vaikuttaneiden henkilöiden lähestyminen juuri jouluna alkaisi olla liian työlästä. Huomaan, että minulle joulu on alkanut merkitä kalenterivuoden "sulkemista" ja tarvetta kiittää siitä mitä olen saanut rakkaiksi tulleiden kanssaihmisten seurassa, avulla ja yhdessä kokea. Siihen listaan tulee joka vuosi uusia nimiä, eikä tämä vuosi ole ollut poikkeus.

Tätä kirjoittaessani onkin satanut jo sen verran hyhmää kotikadun rinteeseen, että loppuillan voisikin seurata perä edellä luisuvia autoja. Hyvä, etten lähtenyt aamulla lenkille. Ties vaikka olisi nyt jokin raaja poikki. Aina kannattaa vaan parkkeerata kotinojatuoliin. Ei vaiskaan, kyllä tässä pitäisi taas kaamosryhtiliike ottaa. Peiliin ei kannata katsoa noin neljään kuukauteen ennen kunnon ultraviolettiaaltoa, olen tuumannut. Harmaankalpea nutturanaama, mutta en ole onneksi katukuvassa ainoa.

Kaikella rakkaudella kanssasisaret, eihän meidän aina tarvitse jaksaa olla rusoposkisia söpöläisiä - jos nyt sellainen on edes tavoittelemisen arvoista. Aivan turhaa itsensä ruoskimista. Saa olla kaamosnainen. Rehellinen talviolemus vaan kehiin kaikkine säärikarvoineen ja muine käytännöllisyyksineen, niin mukavampi on elää, jopa pikkujouluaikana. Tuleekohan minusta kohta Glorian Muoti -liitteen kolumnisti. Odotan yhteydenottoja. 

Jos sitten mökillä joulun jälkeen. Siis se ulkoilu- ja ryhtiliike. Liikuntaa. Pilkkihaalaria, klapitöitä, rämpimistä, likaa kynsien alla ja nukkumista. Sitä minä odotan, ja siihen asti mennään näillä silmillä. Nyt ei vaan jaksa pakollisten asioiden lisäksi oikein mitään muuta. Lunta jos sataisi, niin tulisi lapioitua.

No niin, levottomuus sikseen. Takaisin teemaan. Lupasin omistaa työystävälle yhden biisin pikkujoulukaraokessa. Aivan täysin vahinkolupaus! Minun täytyy vissiin pälättää niin pitkään siellä yhteisessä ruokailutilanteessa, ettei kukaan enää toivo minua mikrofonin varteen. Harva sitä nyt lähtökohtaisesti toivoo muutenkaan, onneksi.

Tulee olemaan ihanaa saada istua iltoja ensi viikolla. Mitähän sitä laittaisi päälle. Tennarit varmaan, niin säilyy zen-olo.