torstai 3. maaliskuuta 2016

"Ei tarvitse tukea."

Maanantaiaamun äreydessäni yritin ohittaa tämän. Turhaan.

Nyt on pakko saada hetkeksi istahtaa tähän tunnelmoimaan, vaikka kello on yhtäkkiä taas paljon. Jo töissä ilmoitin kaverille, että se on blogihetki tänään. Ajatukset harhailivat koko kotimatkan vielä työasioissa ja vähän muissakin, oikein tunnistin itsessäni kirjoituslöpinätarpeen - kiinnosti ketään tahi ei. On kiireen tuntua. Vaikka se on tietenkin vain mielentila. On kaikkea niin paljon kuin vain jaksaisi tehdä, ja nukkumaankin pitäisi muistaa mennä ajoissa.

Olen opetellut sellaista taktiikkaa, että suljen tietokoneen aamuvuoroaikoina jo hyvissä ajoin illalla. Toimii aika hyvin. Kun menen sänkyyn lukemaan, niin huomaankin pötkötteleväni oivan tovin ajatuksissani ennen kirjan avaamista. Toinen hyväksi havaittu rauhoittumisen keino.

Alkaa vissiin kevätkierrokset vaivata! Ja samaan aikaan ehkä pienoinen väsymys. Sellainen toisaalta hyvä uuvutus, että tietää eläneensä ja tehneensä - tarponeensa jälleen läpi kaamoksen, selvinneensä siitä. Nyt olisi aika koota itsensä täyspäiseksi kevään kohtaajaksi, sillä se ei käy laatuun että alkava vuodenaika menisi jotenkin ohi. Että yhtäkkiä havahtuu vaikka juhannukseen. Ei, ei, ei.

Nukkumista ei voi lopettaa, vaikka kohta tekeekin mieli pysäyttää kellot. Pitää jotenkin järjestää aika ynnä tekemiset tyydyttävästi. Käydä esimerkiksi duunin ja ystävän treffaamisen välissä keskustan tavaratalon puutarhaosastolla, jos ei jaksa erikoiskauppoihin. Niin minä eilen tein, ja ajatukset lähtivät taas ihan tosi nolon levottomasti lentoon. Erityisen lapselliseen sellaiseen.



Lähtökohtaisesti kukka- ja hyötykasvisiemenosaston mainosotsikko... "Fiksut siemenpussit". Tirsk. Tuli Fingerporin Rivo-Riitta mieleen. No sitten tulee myyjä kysymään, että miten voisi olla avuksi. Minä kerroin rehellisesti, että tässä taistelen itseni kanssa jottei lähde taas lapasesta tänäkin keväänä. Hänhän ei voinut tietää taipumustani ala-arvoiseen huumoriin ja että minua olisi niin naurattanut se siemenpussijuttu. Annoin ymmärtää, että koitan pitää pussukoiden haalimisen jotenkin aisoissa.

Ja tottahan se olikin. 

Ei rumbaa tänä vuonna, eihän? Silläpä ajattelin ensin vain villiintyviä kukkia. että jos niitä laittelisi tulemaan ihan vaan esikasvatuksen ilosta. No ei sittenkään. Kukkasiahan on luonto pullollaan. Ai niin, kasvihuone mökillä. Aika monta tomaattilajiketta! Tutkin edellisvuosista viistastuneena takapuolien pienellä pränttäyksiä (Voi jestas - hihi - yliväsymys iskee. Mää sulle takapuolien pienellä präntätyt näytän! Sanoisi siis Rivo-Riitta. Unohtakaa!) ja niistähän löytyi vaikka mitä kannustavaa informaatiota.

Olenkohan muina vuosina valinnut viljelyshommani vain kansikuvien perusteella. Vähän niin kuin kirjatkin. Onneksi ei päde ihmissuhteisiin. Tällaisena selfie-aikana sitä saattaisi hyvinkin sortua ystävystymään vain kuvauksellisten tyyppien kanssa. No mutta. Muistan aina sen taannoisen karhunlaukkapettymyksen, kun kerran toukokuussa suostuin lukemaan siemenpussista viljelysohjeet ja tuli se kylmäkäsittelytakapakki. Itsehillintäkoulutuksella olisi silloin ollut paikkansa ja ostin myöhemmin valmiita taimia, jotka eivät nekään ikinä mökille asettuneet. Kyllä vieläkin harmittaa, minä niin tahtoisin villivalkosipulia Ryötönperälle. Ehdinköhän tässä elämässä onnistua siinä - tai edes yrittää uudelleen, koska edelleen vaivaa vähän lannistus sen suhteen.

Se oli ihanaa aikaa, ajatella lainehtivaa karhunlaukkaniittyä. Ehkä minun pitää siitä päästää irti kuitenkin. Elämä on tuollaisessa mielessä joskus tosi ärsyttävää.

Työystävän "pergola". Kun ei ehditä yhdessä istua, jaellaan tunnelmakuvia.

"Ei tarvitse tukea." Jes - mikä mahtava ominaisuus tomaattilajikkeelle! Hänen nimensä on Heartbreaker. Toki se tulee hedelmän muodosta, mutta koska olen viime aikoina pälättänyt - tai päpättänyt, kuten uusin termi puhelahjoistani kuuluu, ihan itse keksin - niin paljon ja kaikenlaista, niin syntyi samoin tein mielleyhtymä ihmisiin. Jotenkin tämä alkoi korreloida taas sen "viisauden" kanssa, että voidakseen hyvin ihmisen tulisi karsia ne negatiiviset tyypit pois elämästään.

Olen pohtinut sitä täällä joskus aiemminkin.

Ja todennut, että ei ole minulle sopiva viisaus. Ensinnäkään siksi, että tuolla logiikalla minulla ei kiukkuisina aikoina olisi yhtään ystävää. Ja toisekseen siitäkin syystä, että minä todellakin ajattelen että negatiivisissa mietteissä vellova lajitoveri on nimenomaan erityisen tuen ja ymmärryksen tarpeessa. Tai no ei välttämättä ymmärryksen, mutta jonkinlaisen hyväksynnän ja kuulluksi tulemisen sekä huomion tarpeessa joka tapauksessa. Missään nimessä emme aina voi ymmärtää sitä mitä muiden päässä liikkuu, mutta ei se sulje empatiaa ja ystävyyttä pois.

Kun minä päpätän kaikenlaisia - myös negatiivisia - ajatuksiani ääneen, niin vaikkei lähipiiri minua tajuaisikaan, on silti mukava jos joku kuuntelee edes osan. Enimmäkseen sopivan tilanteen tullen päästelen suustani suodattamatonta tajunnanvirtaa, joten mitään fataalia ei tapahdu jos vaikka saankin tilaisuuden muotoilla lauseeni tovin päästä uudelleen. Usein on ehtinyt mielikin jo matkalla muuttua. Minua ei varsinaisesti haittaa, jos joka sanomiseeni ei reagoida - mutta on niitäkin ihmisiä, joille on tärkeää saada tulla kuulluksi myös paskan fiiliksen tullen. Tulisiko heidät sitten jättää yksin ja voisiko sitä itse sitten paremmin, kun olisi karsinut negaation ympäriltään?

Sitäkö sitten ihailisi auringonlaskua tai -nousua puhtain mielin? Vahvasti epäilen.

Samaa viiniä alkosta ostettu työkaverin kanssa - tämä on meikäläisen asetelma. Viikon takaa.
"Kaunis kasvutapa". En todellakaan pistä pahitteeksi, kun on kyse tomaateista. Kyllä ovat niin hontelot vaikkakin söpöisät olleet viljelykseni viime vuosina. Ikinä eivät ole ehtineet kunnolla kypsiksi saakka. Eli tavallaan nyt tänä vuonna, jos se nätti kasvaminen sitten vaikka kompensoisi sitä mahdollista sadon puutetta, joka meikäläisen ajankäytöllä saattaa kumminkin taas olla edessä. Pelkkä ajatus kasvun seuraamisesta tuo mielihyvää, ja sato on sitten hyvä yllätys.

Valitsin siis matalasti ilman tukea ponnistavia somasti ruukkuun istuvia lajikkeita.

Vaan jos tuonkin soveltaisi ihmiseen, niin uskallan väittää että jos kasvaa pelkästään kauniisti, niin... Tai riippuu tietenkin, miten kaunis kasvu määritellään. Minulle ihmisenä kasvaminen (ärsyttävä sanonta) tarkoittaa sitä, että myös rumaa on nähty ja koettu. Jos oikein rohkeaksi heittäydyn, niin sanoisinpa että myös tehty. Kaduttu - tai ainakin uudelleen arvioitu. Anteeksi pyydelty. Eletty menneisyyden kanssa. Mokattu uudelleen toisessa asiayhteydessä - ja toistettu kaava. Kasvettu. Ja tultu siten kauniiksi.

Toisin sanoen - ja tämä nyt on sitä suodattamatonta nopeaa ajatteluani - tänään ajattelen, että - tai siis huomaan ajattelevani, että - pidän erityisen kauniina ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta kasvaneet vähemmän kiiltokuvamaisilla tavoilla. Ei sillä, etten arvostaisi niitä kanssaeläjiä, jotka ovat vauvasta asti saaneet aikuistua ja keski-ikäistyä ilman tajuntaa räjäyttäviä kipupisteitä - minkäs sille ihminen voi, jos on kultalusikkaa ja pumpulia! Ihana ajatus, jonka ihan aidosti soisin kaikille.

Luultavasti tulen nyt ymmärretyksi vähän väärin. Tässä vielä viljelemättömien tomaatinsiemenien äärellä vaan mietin paljon, liikaa ja nopeasti. Tarkoitus ei ole arvottaa ihmisiä. Eikä edes tomaatteja, vaan miettiä mihin itse kykenen. Lähinnä kumminkin nyt jälkimmäisten suhteen.


"Hyvä hämäränkestävyys." Tuleekohan minusta kohta ihmissuhdeguru. Ei vaan, koska minulla ei ole kotona eikä varsinkaan mökillä täydellistä eteläikkunaa, on varjoisuuden sieto aivan loisto-ominaisuus myös tomaateille. Ihan olisi huutomerkin paikka. Ajatella, jos vaikka Hearbreaker tai Bitonto F1 (!) oikein innostuvat vaatimattomista kasvuolosuhteistani. Voi että, nyt jo ajattelen heitä hellyydellä.

Ei saa heistä myöskään "leikata varkaita". Täytyy piilottaa pikkusakset. Toisaalta, olen aina kokenut sen jotenkin julmaksi puutarhatoimenpiteeksi, että katkotaan toisen vaivalla pinnistämät hienot kiekurat. Ihan noin vaan pois. Sen minä opin toissavuonna. Taisin laittaa osan varkaista maljakkoon. Minusta ihmistenkin rönsyt, sivulauseet ja idulla olevat mietteet ovat aika mainiota rikkautta, jota ei tee mieli siistiä. Kyllä olisi niin tylsää, jos koko ajan olisi järkevää ja henkisesti taloudellista.

Myös hämäränkestävyys on kyllä kiva piirre lajitovereissa. Senhän voi laajentaa käsittämään sekä pimeää vuodenaikaa että ystävien höpsöyttä. Minä kestän hämärää tasan niin kauan kun on toive luonnonvalosta. Tai ainakin pitää taata todellinen kynttilöiden ja spottivalojen riittävyys. Onneksi pahin vaihe siinä on nyt tältä vuodelta ohi. Olen miettinyt omaa suhdettani talven taittumiseen. Sen sijaan, että jyrkimmän pimeyden aikana sytyttäisin massiivimäärän kynttilöitä, teenkin sen usein vasta näinä viikkoina. 

Jotenkin tykkään täydentää hämärää pehmeällä valolla vielä lisää. Oikein painottaa tunnelmaa pienillä liekeillä. Vaikka kuinka aina suunnittelen somistavani kaamostakin sopuisasti, saatankin taantua ääripäihin. Totaalikattovaloon (harvoin) tai tositosihämärään (usein). Ihanaa, ettei seuraavaan puoleen vuoteen tarvitse tehdä sellaisia valintoja.

Ai niin, se kavereiden hämäränkestävyys. Nythän se vaikka tämänkin tekstin avulla tulee mitattua. Oudot mielleyhtymät ja loputtomat Rivo-Riitta -jutut.


"Voi ravistella varovasti." Tästä saisin varmaan kokonaisen kirjan. Kyseessä on edelleen tomaattisiemenpussin takapuolen (hih) teksti. Minähän en ole koskaan ymmärtänyt pölytysasioista mitään, koska jätän sen pörriäisten hommaksi. Nyt kumminkin tänä vuonna alan ehkä ravistella tulevia taimiani. Luultavasti aloittelen kevyellä puhaltamisella - olen alkanut käyttää Listerineä, joten toivon taimien selviävän hönkimisestäni. Jatkan ehkä viuhkalöyhytyksellä, jos löydän perintömatkamuistoviuhkan jostain. 

Myöhemmin siirryn kukkaruukun notkuttamiseen ja lopulta pistän taimet suoraan Ryötönperän rannan länsituuleen, josta ei meinaa selvitä ihminenkään.

Vaan varovasti ravistelu - päivän teemaani mukaillen - pätee toki myös meihin ihmisiin. Minä en ole koskaan ollut mikään aktiivinen saati provosoiva keskusteluiden herättäjä, enkä polemiikkien ylläpitäjä. Tykkään maltillisesta päpättämistasosta, juoruilusta ja sössötyksestä, joka ei johda mihinkään. Olen melko usein aika laiska henkisesti jaksamaan poliittisia löpinöitä, uskonnolliset kiinnostavat enemmän ja siinäkin asiayhteydessä olen varsin tylsä kun nyt satun ajattelemaan niin, että kaikissa maailman uskonnoissa hyväksi ihmiseksi ajateltu yksilö on käytännössä aika samanlainen. Riippumatta ajasta, kulttuurista tai paikasta.

Kyllä ihminen tietää, miten tuetaan. Tai kasvetaan kauniisti. Siedetään hämärää tai ravistellaan varovasti. Ihan varmasti tietää.


Minulla on täällä myös kasvihuonekurkun ja voileipäkrassin siemeniä. Taimimultaa. Jos alkaisin analysoida jokaista pussukkaa teksteineen yhtä huolella nyt, en pääsisi nukkumaan tämän vuorokauden puolella. Saattaisin menettää myös muutamia lukijoita. Pahimmassa tapauksessa kaikki. Jos tulee paha takatalvi, niin jatkan ehkä tällä tiellä ja puran myös sen siemenluettelon, jonka eilen vielä jätin kauppaan. Kamalan nätti kansikuva oli siinä. Lukuisia kasvien ominaisuuksia, jotka ovat tottakai sovellettavissa inhimilliseen elämään.

Että piti tämäkin päivä nähdä. Miten puutarhanhoidon ajattelu ei ole pelkästään viisastuttavaa vaan myös loistava pohja eräänlaiselle saivartelulle. Vähän niin kuin pihaihmisten sudokua! Ei sillä, että koskaan olisin numerohommeleita ratkaissut. Ainakaan loppuun saakka.


4 kommenttia:

  1. Hih, sulla on vähän kirjailijan taipumusta. Vai Rivo-Riitta. ;O) Olen ihan missannut...

    VastaaPoista
  2. Rivo-Riitan vitsit vaatii hieman likaista mielikuvitusta.
    Ja mielellään näitä lukee...

    VastaaPoista
  3. Olihan syvälliset siemenpussit. Ja ihana Karel Capek!

    VastaaPoista