Niin paljon mahtuu.

Kasvihuonekurkut pitää kohta jo siirtää jogurttipurkkeihin ainakin!

Voi hyvä tavaton, mikä viimeviikko! Se alkoi ja huipentui minun kohdallani taas Lapinlahden sairaalan miljöössä - palaan kertomaan eilisestä päivästä vielä tuonnempana. Välissä esiviljelyspuuhia, yövuoroja ja traktorimarssi. TRAKTORIMARSSI! Mieletön elämys. Vaikka pääsin jo kahdeksalta perjantaiaamuna töistä, niin jäin kaupunkiin vasiten odottamaan mielenosoitustunnelmaa. H-hetkeä odotellessani tein aina arkikiireessä unohtuvia hankintoja eli pölypusseja, hammaslankaa ja viiniä. Tai, viimeisinhän nyt harvemmin unohtuu, mutta pölypusseja on huusholli kaivannut jo aika pitkään.

Oli tarkoitus ostaa mielenosoituksen lopuksi myös muutama perunanarsissi, mutta sitten olinkin jo niin kylmissäni että halusin ehtiä kotibussiin. Pissittikin. Ja kissatkin odottivat emäntää ruokkimaan. Minä annoin karvaperseiden haistella käsistäni traktoripakokaasujen hajua aika kauan, ennen kuin laitoin sapuskaa kuppeihin. Selitin niille, että viipymykseni johtui pelkästään maaseudun asioista ja sain hyväksynnän.

Ihan niin kuin olisi hetken elänyt keskellä elokuvaa tai enemmänkin historian käännekohtaa siellä mielenosoituksessa! Itku meinasi tulla Suurkirkon portailla sitä tunnelmaa aistiessani, ja samalla iski tajuntaan tietenkin se todellinen maajussien ahdinko. Kyllä teki mielenilmaus tehtävänsä ainakin meikäläisen kohdalla, koska luen aika laiskasti nykyään uutisointeja. Viisastuin kertaheitolla aika paljon ja sain lisää vettä kansalaisaktivismimyllyyni. Tämä aalto varmaan kanavoituu valinnoiksi ruokakaupassa. Kotimaista, kotimaista, kotimaista. Joskus synnillinen Italian parmesaani, vai löytyisiköhän siitäkin suomalainen versio.

Tunnelma oli sellainen, ettei todellakaan tuntunut yksinäiseltä vaikka itsekseni sinne miekkariin saapastelinkin. Olin edellispäivänä lähtenyt yövuoroon jokasääntakissa ja kumppareissa - ihan vaan väsymystäni ja välinpitämättömyyttäni, ei sitä aina tarvitse Bulevardilla patsastella villakankaassa ja nahkakengissä. Niin nyt ei kyllä hävettänyt asukokonaisuus yhtään! Oikein harmitti, ettei ollut pilkkihaalaria.

Kaikkien lähinnä olevien ihmisten kanssa juteltiin. Oli espanjaksi kirjoittava suomea puhuva bloggari punaisessa pipossaan. Jäi osoitteet vaihtamatta. Oli yöjunalla tullut maidontuottajanainen, joka kysyi että olenko minäkin tuottaja. Selostin edustavani ihan vaan kannustusjoukkoja, mutta että lapsena olen kyllä syönyt kermavaahtoa suoraan separaattorista navettakissojen kanssa. Mummilan naapurissa tapahtui se. Ja että makoilin rehukasojen päällä.

Sitten oli kaltaiseni kannustajaturisti, jonka kanssa ihasteltiin ja liikututtiin, miten esimerkiksi kauniisti soi moottorisaha. Sen kun päräyttää käyntiin traktorin katolla tööttäysten rinnalle keskellä Senaatintoria, niin ei siinä enää Sibeliusta juuri sillä hetkellä kaipaa kukaan. Suomalainen sointi, ja hurraata teki mieli huutaa. Taisin ehkä puida nyrkkiä hetken ilmaan minäkin. Hups.

Kyllä sen jälkeen omat hempeilyt kukkasiementen ja esiviljelysten kanssa tuntuivat aika - no - vaatimattomilta ja lällyiltä. Kehtaako niistä enää kirjoittaakaan... Niin toisarvoista! Vaan ovat minun pientä elämääni, ja jotenkin joka päivä nykyään havahdun uudelleen siihen tosiasiaan että todellakin kevättä jo elellään. Tuleekohan kohta pieni kiireen tuntu. Mysteerikukkasiementkin on vielä kylvämättä.

Otin nimittäin syksyllä mielisairaalan puistopuutarhasta villatakin taskuun muutaman siemenen kukkapenkeistä... Se oli ehkä jokin laukkakasvi... Varmaan minun säkälläni vaatisi kylmäkäsittelyn, ja jos nyt isken siemenet multaan, niin ei tapahdukaan sitten mitään. Toisaalta menestystä saattaa tulla kotipihan unikoista ja liljakasveista ottamistani siemenkodista, koska ne unohtuivat talveksi pihalle maljakkoon. Kylmäkäsitelty siis on ne ainakin. Katsotaan mitä tapahtuu.

Onneksi on jo kasvihuonekurkku- ja pensastomaattitaimirintamalla hyvää edistystä nähtävissä, niin ei sitten harmita jos kukkaviljelykset menee mönkään. Sehän olisi tavallaan vain bonusta, jos niissä tulisi yllätysonnistuminen.

Koska varsinaisten oikeiden viljelmien kanssa pitää olla tosi huolellinen ja kärsivällinen - kumpikaan ei edusta vahvimpia puoliani, niin helpotusta tilanteeseen tuo tietenkin esimerkiksi voileipäkrassin viljely. Vaikka siitä tuleekin mielestäni vähän omituinen haisu. Olenkohan ainoa, joka on huomannut sen. Enkä minä niitä kyllä koskaan muista syödäkään, mutta vehreys pöydänkulmalla on tärkeintä. Hyvänä meditaationa toimii kasvamisen seuraaminen ja krassiastioiden siirtely sisälle osuvan auringonsäteen liikkeiden mukaisesti.

Se on myöskin hyvä tapa kiinnittää huomio toisaalle valon osoittamista pöly- ja likakohdista. Niitä meillä riittää. On pitänyt viime aikoina ohittaa blogeista ja instagramista kaikki upeat kokonaiskuvat siisteistä ja kauniisti somistetuista keittiöistä ja olohuoneista. Niiden äärellä tulee hieman riittämätön olo, vaikka postiviiseksi energiaksi kanavoituna pieni kateuden häive voisi antaa potkua omienkin nurkkien raivaukseen ja kunnon puleeraamiseen.

Mutta kun eilenkin teki enemmän mieli ulos kevätpäivään kuin imurinvarteen. Pistin oikein kahisevat reippailuvaatteet ylle, ja saappaat. Vaikka kaupungin kadut ovatkin nyt kuivia ja erityisen pöliseviä. Saisi auringon sijasta tulla välillä oikein kunnon sadetta. Viime viikolla oli hyvä sumusää - ilmiö, josta tykkään erityisesti, minkä toki jo tiedättekin.

Vaikka olin suunnitellut, että vietän sunnuntain ihan vaan kotona, niin sitten kävikin niin etteivät villit hevosetkaan olisi saaneet minua pysymään poissa Lapinlahden sairaalan puistosta. Minulla oli aika montakin lehmää ojassa (tuleepas nyt näitä suureläinvertailuja), ja ulkoilu oli niistä vain yksi. Linnunpönttöasioiden opiskelu toinen. Perjantaina nimittäin ilmaantui facebookiin tieto, että on aika putsailla puiston siivekkäiden asumuksia ja että kansalaisia tarvitaan apuun.

Minulle tuli tunne, että ei edes ollut vaihtoehtoja. Sinne oli pakko päästä! Elvistelin asiasta jo etukäteen kaikille, pikkumainen kun olen. Jälkiraporttien uhrejakin on aika paljon. Palaute on onneksi kyllästymisen sijasta ollut varsin kannustavaa, ja nythän minä jo suunnittelen pönttöjen nikkarointia mökille.

Missähän kaikki kaupunkilaiset olivat, sillä meitä ilmaantui paikalle vain muutama. Ajattelin kyllä itsekkäästi, että ei se mitään - saanpahan päästä itse tositoimiin. Tunsin olevani tärkeä jo siinä hetkessä, kun lähdin hakemaan sairaalan sisältä niitä korkeimpia A-tikkaita. Tiesin täsmälleen, missä ne ovat - toisen kerroksen pyykinpesuhuoneessa. Aikamoista ryminää sain aikaiseksi ahtaissa käänteissä tikkaita kanniskellessani - ovat kokonsa vuoksi myös melko painavat - mutten onneksi rikkonut mitään suojellussa talossa.

(Olen ainakin kerran niillä samoilla tikkailla osunut kattolamppuun ja muutamaan kiviseen kulmaan, palo-ovien panssarilasiin jne... vielä on ollut onni matkassa, ja logistiikan tajuni on saattanut hauisten lisäksi kehittyä hieman. Kaikenlaisella tekemisellä, jopa pienellä sähläämisellä on siis hyötynsä!)

Niljanteisella polulla oli jo pientä suuronnettomuusriskiä, kun lumi oli vielä yön jäljiltä jäinen. Vaan kun puuhaillaan hyviä asioita hyvien tähtien alla, ei ilmeisesti tapahdu mitään ikävää. Ehkä sitä itsekin jotenkin skarppaa enemmän, jos vähän jännittää. Ja minähän olin todella täpäkkänä edessä olevasta uudesta kokemuksesta. Siis oikein sellaisella lapsellisen innostuneella ja tomeralla tavalla.

Vähänkö tunsin taas ylpeyttä saadessani osoittaa, etten pelkää kiipeämistä. Oli pientä virittelyä joka ikisen puun alla, että saadaan tikkaat vaateriin. Onneksi tontilta löytyy tiilenpalasia vähän joka puolelta, niin aina sinne ilmassa keikkuvan jalan alle jokin palikka kaiveltiin kohmeisesta maasta. Miten onkaan voinut taaplata elämänsä tähän saakka, ilman että on kertaakaan edes koskenut linnunpönttöön! Kyllä jännitti se ensimmäisen kattokannen avaaminen.

En minä oikein hyötynyt mitään apuvälineistä, vaan päätin tekniikkani olevan suora käsikopelo. Tunsin itseni myös viisaaksi, koska olin ymmärtänyt kotoa ottaa mukaan valmiiksi ryvettyneet hanskat.

Ensimmäisessä pesässä oli muna! Minua viisaampi puuhanainen ja koko linnunpönttöhomman asiantuntija selitti, että se on viimevuotinen. Voi miten pieni. Pääteltiin, että on se varmaan muumioitunut ja maassa hoidetun kuvaussession jälkeen minä talletin munan taskuuni muistoksi tästä suuresta hetkestä.

Yllättävän paljon klähmää tulee pienestäkin munasesta.

Jossain vaiheessa etsin nimittäin nenäliinaa ja käsi havaitsi limaista mömmöä... Tikkaita seuraaville puille raahatessani olin sittenkin onnistunut rikkomaan aarteeni, eikä niitä enää muista pöntöistä sitten löytynytkään. Sen sijaan niistä paljastui hienosti sammaleista ja koirankarvoista taiteiltuja makuusijoja, jokaisessa pöntössä oli pesitty! Mikä tuntui erityisen kannustavalta ihan omaakin pönttötulevaisuutta ajatellen.

Koko urakka huipentui pöllön pöntölle. Se oli korkealla kuusessa, juuri ja juuri sinne ylettyi seurueen ainoa mies. Kuten monen muunkin pöntön kohdalla, sekin piti ottaa alas koska putsaus ei onnistunut niin ylhäällä. Ensin siihen koputeltiin - jos siellä vaikka olisikin joku. Ei kuulunut mitään. Minä avasin maassa pöntön katon ja sain hepulin, kun sisältä tapittikin silmäpari! Orava - tietenkin. Hänellä täytyi olla siellä poikasia, koska ei tehnyt elettäkään hypätäkseen kenenkään silmille. Varmuuden vuoksi laitettiin pöntön uudelleen sijoittamisen ajaksi tiskiharja ulostuloaukkoon, ettei sieltä kukaan möngi tikkailla huojuvan ihmisen naamalle.

Vähän jäi säälittämään sen oravan kauhunhetket. Ja mitä mahtoi ajatella, kun tilanteen rauhoituttua huomasi pesäpuun vaihtuneen. Ei vaan kertakaikkiaan saatu kiinnitettyä pönttöä vanhalle paikalleen, niin oli hankala. Ja missä pesii nyt pöllö?

Minulla oli tietenkin oikeakin kamera mukana petolintu- ja tiklihavaintoja varten, mutta ehdinkin ottaa kuvia vain viherpeiposta. Oli tarkoitus jäädä puistoon pönttösession jälkeen fiilistelemään, hakea kahvia sisältä ja keskittyä valokuvaukseen. Mutta mereltä oli alkanut tuulla kylmästi, ja aikaakin oli kulunut useita tunteja (Mikä loistava ulkoilu!). Vuorotellen todettiin, että aamupäivän tyyneydessä tuntui lämpimämmältä.

Jäi siis sarvipöllöhavainnot eilen tekemättä.

Lämmittelin lopuksi tuulettomassa kulmassa entisen vankiosaston takana. Piti ihan ikuistaa sekin, eli korva ja sellin ikkuna samassa kuvassa. Niin kauan kuin katupölyä on ilmassa, en voi ottaa naamakuvia. Tai otin minä niitä eilen, mutta jaoin vain yksityisesti ystävälle Pohjanmaalle. Meillä oli suuri silmäpussivertailu, nimittäin.

Siellä pihapiirin lämpimimmässä kohdassa kukki jo lumikelloja! Tuhruisia kännykkäkuvia minä niistä vain napsin, aivan turhaa - pääasia, että olivat kumminkin olemassa. Kotipihalla saa varjoisuuden ja kattolumivuoren takia odotella vielä tosi pitkään ennen kuin mitään elämää alkaa näkyä. Hyvä, että ihminen saa patsastella muissakin puutarhoissa.

Ai niin, asiasta ihan toiseen. Eiköhän ole linnunpönttöasiaa jo jauhettukin ihan tarpeeksi tälle kerralle. Perheeseen saadaan ehkä ihan oikea viheralan ihminen! Apulainen on nimittäin hankkinut itselleen eräänlaisen harjoittelupaikan kukka-alalta ja aloittaa siellä tänään. Ihana ajatus. Kunpa itsekin voisi joskus tehdä sellaisen siirron, vaikka kyllä minä palkkatyöstäni tykkään, en minä sillä.

Kyllä tuli heti niin itsekkäitä ajatuksia, että. Jo ennen koko viheruralle astumistaan Apulainen sai kuulla pohdintojani siitä, että saankohan minä joskus sitten joitakin ylijäämäkasveja. Saankohan perjantaisin hänen sitomansa kukkakimpun? Tuleekohan minunkin opittua asioita hänen rinnallaan? Minä, minä. Muuttukohan suhteeni leikkokukkiin. Sehän on vielä aika vaisu.

Mielenkiinnolla seuraan, mitä tuleman pitää!

Ja lopuksi, muttei todellakaan vähäisimmäksi - syy erityissilmäpusseihin ja tavallista herkistyneempään oloon. Lauantaina tuli suruviesti maalta. Naapurin isäntä on poissa. Vaikka suru on suurin tietenkin hänen perheelleen, niin uutinen merkitsee myös aika isoa käännekohtaa Ryötönperän historiassa. Isäntä oli yksi isoisäni parhaista ystävistä, mies jonka minäkin tunsin koko ikäni - mies, joka oli vähän niin kuin epävirallinen kummisetäni. Meillä oli suorat ja avoimet välit, ystävyys jota harvoin saa kokea.

Kenelle minä nyt nalkutan lääkäriin menosta, ja kenelle minä nyt vien väkisin polttopuita tai lainaan kirvestä? Kuka nyt hakee minut junalta ja kutsuu lasilliselle? Kuka muistaa kaikki meidänkin tontin ja talon kommervenkit isoisäni ajoilta? Onneksi olen ehtinyt oppia niistä varmaan jo suurimman osan.

Vaikka kyseessä oli iso uutinen, se ei kuitenkaan ollut yllätys. Ensivollotusreaktiopuheluiden jälkeen soitteluni ja viestittelyni maalle ovat olleet rauhallisia, ja tosiaan tyttärensä kanssa sorruttiin mustaan silmäpussihuumoriinkin jo eilen... En suostu kokemaan siitä huonoa omatuntoa, sillä niin oli isännälläkin älykäs ja sarkastinen ote maailman synkimpiinkin asioihin, ei ollut tapana kaunistella. Piirre, jota ihailin. Sama mies pohti sitä, miten hänen mielestään revontulista tuli ääniäkin. Hän myös muisti mökkiperämme huuhkaja-ajat, ja mielelläni kuulin niistä aina uudelleen. Kiitos. Todellakin hänen ansiostaan on minunkin tietäni viitoitettu hyvään suuntaan. Sillä jatkan.