Ja sehän tuli. Kevät.

Enää kymmenen paikkaa pitäisi järjestää.

Oikeastaan juhlavammin ei voi kevätkautta ja mökkisesonkia avata kuin järjestämällä juhlat. Melko yksinkertaista. Paitsi, että vaikka olin kai virallinen emäntä, niin tuntui etten itse tehnyt lopulta varsinaisesti mitään. Ystävän 50-vuotisvastaanottoa varten olin näköjään taas onnistunut rekrytoimaan ahkeran tiimin, ja oma työpanokseni oli lähinnä yleisöystävällisyysasioissa kuten siinä, että pesin vessat ja tein kukkakimppuja. Kerrankin jotain hyötyä kolmesta eri perikunnasta saamistani identtisistä aaltomaljakoista.

Taisin tällä kerralla jopa tykästyä niihin vähän, ja äsken kotona sanoin että niitä voisi hyödyntää seuraavissakin isoissa juhlissa - luultavasti vasta heinäkuun Ryötönperän Filmifestivaalilla.

Jäi ehkä vähän kaihertamaan se, ettei ystäväpariskunta mökillä vieraillessaan ehdi ikinä lukea kirjoja, kun on kuulemma aina juhlatohinaa ja/tai työleiriä. Kyllä ovatkin ahkeria! Minä ramppaan naapurissa, istun portaalla tai patsastelen pihalla, niin noin vaan ruoat valmistuu ja tupa somistuu. Jälkimmäisestä olen toki minäkin kiinnostunut, ja nythän siinäkin oli hommaa kun meitä oli lauantain juhlissa yhteensä 18 tyyppiä. Kivuttomasti meille mahtuu 4-6 henkilöä, eli jonkin verran piti panostaa juhlatilan logistisiin puoliin. Joskus on hyvä, että tykkää pöydistä ja tuoleista ja sirottelee niitä pitkin tonttia. Nyt niille oli käyttöä.

Kesällä on tietenkin kätevämpää, kun voidaan olla paremmin ulkona. Paitsi että astiakapasiteetti oli kyllä tällä porukalla melkeinpä äärimmillään. Minä söin keittoni kastikekulhosta, mutta hyvä niin - kamalaa jos päävieras tai joku hänen sukulaisistaan olisi joutunut vaikka pyrex-vuoasta nauttimaan sapuskansa.

Toisaalta - osa sukulaisista oli nuorisolaisia, ja sainkin oppia ettei nuorisoa kiinnosta astiat. Tuli puhe instagramista ja aivopesin toisen nuorista miehistä sinne seuraajakseni. Mikään ei kuulemma ole niin epäkiinnostavaa kuin itselleni henkevyyttä edustavat otokset perintökupeista. Paitsi se, jos olen ladannut julkisuuteen kuvan sadetakistani. Kyllä sekin muistaakseni sai aika monta tykkäystä. Pitääkin käydä ihan tarkistamassa. Ehkä on pieni sukupolvi- ja genre-ero tuolla kuvamaailmassa. Ehkä minä jopa huolestuisin, jos nuoriso diggailisi anorakeista ja eriparisista arabiakupeista.

Olen sivistynyt pääsiäisen aikana paljon. Niin se uusien ihmisten ja eri sukupolvien kohtaaminen vain kannattaa. Kovin olisi yksipuolista kuplaa, jos aina vain seurustelisi samojen naamojen kanssa.

Sommitteluvaihe. Taas huomaan, miten takka tulisi kalkita.

Kommelluksilta ei säästytty, paitsi onneksi itse juhlapäivänä. Jos siis ei lasketa sitä, että Pääsankari-Timberin hopeinen metsurisahamerkki ei ehtinyt saapua postista ajoissa. Siitä näytettiin kaikille kuva. Pitkäperjantaina - ennen siis lauantain juhlia - miesväellä oli sitten sitä toimintatarmoa ulkona. Ja hyvä niin, koska minusta tulee aina hieman äreä jos joudun siivoamaan sisällä. Pysyivät poissa jaloista.

Oma moottorisahamme ei ollut tullut huollossa kuntoon, hän oli förbi. Kyllä maalla on kätevää, kun saa pienkonekorjaajalta hänen perintösahansa akuuttitilanteeksi lainaksi. Olen minä jotakin tehnyt kesäisin oikein suhteessa paikallisiin ammattilaisiin, täytyy nyt ihan todeta. Kahvit keitellyt ja ääritilanteessa tarjonnut olutta.

Paitsi että siinäkin sahassa oli jotakin vikaa, ja suuren ihmetyksen tähdittämää puhetta syntyi illalla saunassa siitä, miten jännästi pokasahallakin voi pätkiä puita. Hyvä oli kuulemma tunne hauiksissa ja mukava fiilis. Minä ihan vähän mietin, että onhan sitä ennenkin ilman moottorivempeleitä pölkkyjä tehty, mutten sanonut mitään koska olisi syntynyt se riski että kohta hinkkaan itse rankoja pätkiksi siellä ruosteisilla sahoilla metsänreunassa, pipokin naamalla ettei hiki valu silmiin.

Olen huomannut, että ystävilläni on sellainen tapa, että tehdään aina sen verran puita mitä mökkiviikonlopun aikana suurinpiirtein kuluu. Hyvä periaate. Mutta ei välttämätön!

Hieno muisto on tämäkin. Sotku ennen juhlia.

Minusta oli kivaa somistella kaikenlaista pitkin pihaa ja seinustoja. Vaikka olen minä jo menneiltä vuosilta oppinut sen, että niiden poiskerääminen lähtiessä on aina vähän sellaista kurkkuakuristavaa ja tylsää. Tänään, kun siivoilin asetelemiani kasvihuoneelta, huomasin onnekseni ettei se ollutkaan niin kurjaa. Tässähän on parin viikon päästä talviloma edessä, ja koko mökkikausi taas muutenkin. 

Lauantaina kävi noitakin virpomassa! Jokavuotinen perinne, että saan kahdet vitsat. Ensin palmusunnuntaina kaupungissa ja sitten mökillä lankalauantaina. Maalla paikallisnoidasta on kuulemma tullut "vanhemmiten" hieman valikoiva, joten minähän tunnen kuuluvani ihan eliittiin koska olin edelleen hänen reittinsä yhtenä vakiintuneena kohteena. Hän sai tänä vuonna palkaksi pötkön chewitsejä ja My Little Pony -munan. 

Ai niin, niitä kommelluksia. Kauhea nälkä oli kiirastorstai-iltana, ja luvassa oli burgundinpataa. Oikein se tuoksu sai jopa minussa aikaan poikkeuksellisen ruokahalun. Ihana oli lähteä rantaan saunaan ja ajatella, miten sen jälkeen syödään. Mieshän suurustaa sitä pataa lopuksi pikkuisen maissijauhoilla - varmaan tosi kiinnostavaa, mutta nyt tulee kaikille mökkiläisille samalla pikkuvinkki. Jos sen maizenapurkin se metallinokka on visusti kiinni ja purkki on ehjä - niin miten - MITEN - sinne voi päästä sisälle hiiri kakkimaan? Niin vaan holahti viittävaillevalmiiseen pataan mojovasti metsähiiren pökäleitä. Siis maissijauhopaketista. Yök.

Historian ensimmäisen kerran on Ryötönperälle haettu noutoruokaa kyliltä, ja voin sanoa etteivät falafelit ja kebabit nyt ihan istu siihen kontekstiin...

Ei se burgundinpata toisaalta hukkaan mennyt. Ulkohuussin sijasta minä kippasin sen kiukuspäissäni metsänreunaan. Sieltä sen sitten löysivät - arvatenkin - juhlavieraiksi tulleet kaksi labradorinnoutajaa. Hehän ottivat tontin hienosti heti omakseen ja jopa möykkäsivätkin hieman metsiin päin, varmuuden vuoksi ilmoittivat olevansa tontilla. Minä yritin niille toimittaa, että ei siellä ketään ole komennettavana, mutta saattoihan siellä sitten vaikka ollakin ilves tai joku. Kiva ajatus.

Orava majailee tietenkin taas välikatossa, kertoivat yläkerrassa yöpyneet. Rapinaa kuuluu.

Hiiri-invaasio on tänä talvena ollut ihan tosi ällöttävän joukkovoimainen ja härski. Minullahan ei siis ole hiiriä vastaan lähtökohtaisesti mitään, mutta kun se kakka. Koska kakka - kuten kuuluu sanoa. Naapurista kuulin, että yksi toinen naapuri oli loukuttanut seitsemän siimahäntää - eli poikkeuksellisen paljon - tänä talvena, joten kai siinä on jokin logiikka että minunkin tönössäni on kaikessa hiljaisuudessa käyty varmuuden vuoksi kakkailemassa siellä täällä. Onneksi ei sentään sängyssä.

Tulee iso kevätsiivous, jos tämä trendi vielä jatkuu. Loukutin minäkin yhden hiiren, mutta en raaskii jättää ansoja paikoilleen silloin kun en itse ole varmistamassa armollista kuolemaa. Sekin on meillä nimittäin naisten homma, ja koenkin sen itselleni aika luontevaksi tehtäväksi. Joka tapauksessa mielestäni on ikävää ajanhukkaa se hiirten jätösten pois puleeraaminen, eli toivon heidän nyt pysyvän ihan vain metsässä kun kevätkin kerran tuli.

Ja sehän tuli. Kevät. Tänä aamuna kun ennen kaupunkiin lähtöä kävin moikkaamassa naapurin rouvaa niin hän kyseli, että vieläkö voi mennä järven jäälle. Ihanaa, kun sain heti livenä kertoa jollekin havaintomme että jos tässä vielä pari päivää olisi ollut mahdollista tarkkailla tilannetta niin melkein olisin ehtinyt nähdä itsekin jäiden lähdön. Eli ei jäälle enää, paitsi ihan rantaan.

Toki jos takatalvi tulee, ja perinteisesti hyinen huhtikuun lomani, niin ehkäpä saankin vielä nähdä monta vaihetta.

En ehtinyt valokuvata sitä ilmiötä, miten jään alla vesi laski. Tuli yhtäkkiä sellaisia mielenkiintoisia kumpareita rantoihin, vaikkei sellaisia tietenkään oikeasti ole.

Minulle tärkeintä oli valo. Eilen juhlien jälkeisenä aamuna, päivänä ja iltana, melkein vielä yölläkin, oli onneksi tilaisuus taivastella poutapäivää jokaisella hereillä olemisen tuntina. Järvenpohjukkamme keskiosan sula lähti leviämään tuulen ansiosta, ja iltasaunaan mennessä vapaata vettä oli jo paljon enemmän kuin aamulla, josta tässä alla kuva:

Laulujoutsenia oli vedessä levähtämässä kymmenkunta. Niitäkin piti tietenkin dokumentoida joka käänteessä, vaikka olen saman tehnyt joka kevät ja kuvat alkavat toistaa itseään. Nykyään tulee lähinnä huvituttua niiden kailotuksesta - tai ainakin näin keväällä sitä varmaan on iloinen vaan dramaattisista kansallislinnuista. Syksyllä tietenkin sama meteli saa aikaan kaihon, mutta ei ajatella sitä vielä.

Osaa seurueesta luultiin mustien päiden takia ensin kurjiksi, kun kaukaa katsottiin. Mutta kyllä olivat tainneet käydä vaan jossain kuravesistössä tonkimassa ennen meidän järvelle tuloa. Vaikka lutakkoinenhan se on meidänkin pohjukka. 

Tänä aamuna ennen lähtöä kuitenkin kuultiin ainakin minulle kevään ensimmäiset kurjetkin, vaikkei nähty. Niillä on vissiin lähistön kosteilla pelloilla omat paikkansa. Onneksi menen pian takaisin maalle, niin voin lähteä vaikka pikkuiselle kurkiekskursiolle metsien reunoihin. Oikein taas poistua tontilta haaveilemaan havainnoista, joita harvemmin saan - paitsi kuulohavaintoja.

Olipa ihanaa. Hienot juhlat ja ihan riittävän onnistunut jälkisiivouskin niin, että kahden viikon päästä on kiva palata. Paitsi jos hiiret. No, mitä niistä - kohta voi taas pitää ovia levällään eikä tartte murehtia lämmön karkaamista, voi heitellä kaikki matot ja systeemit ulos ja siivota. Jos huvittaa. Sitten kesällä viimeistään kunnolla.

Minulla taitaa mennä enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse toimintaan. Olen ollut aina sellainen, joten miksi sitä nyt enää lähtisi muuttamaankaan. Suunnittelu on tärkeää.

Ovesta tuli mieleen, että meillähän aukeili ulko-ovi tupaan koko ajan itsestään. On sitä ilmiötä ennenkin esiintynyt tietyssä tuulessa, mutta nythän se toki sai uuden merkityksen kun naapurista oli isäntä poissa. Minulla on hieman musta huumori, ja aina kun ovi itsekseen aukesi, niin vitsailin että jaahas sieltä tullaan kylään taas. Kummittelemaan. Eikä kyllä pelottanut yhtään, lähinnä otti nuppiin kun oli kumminkin sähköpatterit päällä ja ovi välillä vahingossa pitkäänkin auki.

No joo. Oikeammin meillä saattaa perinteet vähän muuttua, ja olin tosi hyvilläni itsekin kun tajusin pyytää naapurin tuoreen lesken meille pitkäperjantaina illalla kylään ja syömään. Samanlainen on kuin minäkin, ettei murheessa meinaa ruoka maistua. Hyvää se teki kaikille, ja syntyi keskusteluita, muisteloita ja suunnitelmia. Tulee nyt vähän uudenlainen kesä meidän perälle. Sellaista se vaan on, elämä.

Eilisillan valo oli ensimmäinen minun näkemäni auringonlasku mökkirantaan tänä keväänä. Tuli melkein uskonnollinen olo, mutta kun me nyt kuitenkin oltiin ystäväporukalla mökkeilty useampi päivä, niin kyllähän sen kaikki tietää mikä juttujen taso todellisuudessa on. Omasta mielestä hyvä, mutta sivilisaation kokonaisviisauden kannalta aika kehnonlainen.

Oli ihanaa saada näyttää mökkiläiseltä, vaikka oli sekin ihan virkistävää lauantain juhliin laittaa vähän ripsiväriä. 

Minä niin jo odotan seuraavia maaseutureissuja. Talvilomasta tuleekin tyttöpainotteinen, kun mies ei ehdi mukaan. Syntyi virpojan äidinkin kanssa jo suunnitelma siinä ovensuussa, että viikon 15 perjantaina hänkin poikkeaisi luokseni punaviinille, ja mitä kaikkea muuta sitten tuleekaan lomaani sisältymään - ei voi vielä tietää. Toivon risusavottaa ja lisää muuttolintuja. Toivon tyyntä säätä. Toivon turinahetkiä naapurissa ja kävelyä mahdollisimman sumuisille pelloille.

Minä tein sinne juhliin asetelmia kukkakaupan leikkokukista ja niityn ylisuuren lehtikuusen oksista. Ai niin! Lehtikuusesta tuli mieleen, että nostettiin sen vieressä jopa lippu salkoon lauantaiksi. Heti kun pääsankarin vanhemmat saapuivat tontille, niin viritettiin Kainuun maakuntalaulu ja minä löntöstin kumisaappaissa lipputangolle. Koskaan se lipputouhu ei mene sillä tavalla oikeaoppisen arvokkaasti - koska nauru - mutta olipa sekin mieleenjäävä hetki taas. 

Soi vieläkin korvissa Kuulkaa korpeimme kuiskintaa. On niitä huonompiakin biisejä. Juhlasankari ja pitkämatkalaiset olivat oikeasti Kainuusta - että jos joku lukija ihmettelee, mitä tekemistä tällä kipaleella on Etelä-Pohjanmaan kanssa. Nyt oli paljonkin tekemistä.

Yleisö halusi laulaa kaikki säkeistöt. Koirat köllivät puhtaassa lumessa siinä vieressä, kuului vähän sellaista tyytyväistä örinätuhinaa säestykseksi. Oli kotoisaa, mutta samalla juhlavaa. Minusta tuntui, että tukka oli vähän huonosti, mutten jaksanut siitä ottaa stressiä.

Nyt kotona tuntuu oikeasti siltä, että taas on tullut koettua pieni käännekohta. Otin osan kukista mukaan muistuttamaan hauskoista päivistä tässä nyt, kun on arki ja aikamoinen työputki edessä ennen lomaa. Meinasin ensin viedä kukat naapuriin, mutta rouvalla on siellä niin paljon surukukkia että olisivat meikäläisen neilikat vaan rikkoneet tunnelman. 

Ensi kerralla tehdään sitten naisten kesken hyvä kesäsuunnitelma. Siihen liittyy varmastikin puutarha-asiat ja yhteiset hetket. Tehdään työlista Ryötönperän miehille, että miten voivat olla hyödyksi myös naapurissa tästä eteenpäin. Ainakin kiuas pitää tutkia ja polttopuutilanne tarkistaa.