"... saa talven mielestään heittää."

Jotka minut hyvin tuntevat, tietävät että huhtikuinen ruskeus on yksi suosikkivaiheeni vuodenkierrossa.

Kävisiköhän minulla tänä vuonna se niin sanottu munkki, eikä huhtikuu olisikaan se kuukausista julmin. Huomenna on vielä työputken viimeinen lyhyehkö päivä, ja sitten pääsen talvilomalle. Kevätlomalle! Ryötönperän 10 päivän sääennuste ei kerrankin lupaa räntää eikä järvituulta. En minä sinne heti lähde. Vasta ensi viikolla, joten tokihan tässä ehtivät meteorologit muutella ennusteitaan. Kyselin alkuviikosta puhelimessa naapurin Rouvalta, että joko siellä maalla pääsee ensi viikolla pihahommiin. Kovin oli arveluksia herättävä äänenpaino hänellä, mökkitie kuulemma vielä kuralillua ja niinpä yhteisen haravointihetken sijasta suunniteltiin illanistumista.

Ehkä minä kutsun hänet Lasipaviljonkiini ja suunnitellaan vaikka sitä, miten kesän korvalla tuon taimia sinne, jos hän suostuu kasteluapuun poissaollessamme. Hänellähän on viherpeukaloa konsanaan enemmän kuin minulla, joten on ihanneihminen hoitamaan myös Ryötönperän pensastomaatteja ja kurkkuja. Sikäli mikäli saan taimet pysymään elinvoimaisina sinne saakka.

Onkin jo aika päästä vähän lomalle. Työputken pari yksittäistä vapaapäivää on pitänyt levätä, en ole jaksanut vapaaehtoishommiin enkä paljon muutakaan. Se on vähän harmittanut, ja silläpä en ryysää heti huomenna kohti maaseutua vaan panostan myös pieneen laatuaikaan kaupungissa, jotta voin lähteä ja sitten myös palata lomalta hyvillä mielin. Sellainen tunnelma on tärkeää.

Aloitin jo tänään aamulla yövuoron päätteeksi post it -lappujen jättämisen työpaikalle. Ihan kuin olisin jotenkin korvaamaton. Ehkä se muistiinpanojen liimailu sinnetänne kertoo enemmän omasta mielentilasta ja siis tosiaankin siitä hengähdyksen tarpeesta.

"Ken tämän katulampun alta käy, saa talven mielestänsä heittää."

Kevätsade on tuonut mahtavaa helpotusta katupölykiukutteluuni! Sunnuntaina heti enimmän ropinan päätyttyä lähdin siispä ulos - silläkin uhalla, että kaikki oli kotona levällään, ja yksi ystäväkin ilmaantunut meille hakemaan vara-avaimiaan ja samalla viettämään lepopäivää. Sateenjälkeistä tuuletonta kävelysäätä ei voita mikään. Paitsi mökkirannassa tyynen järven ja lintujen seurailu, tietenkin niin että saunanlämmityssavu kevyesti leijailee mukaan haisumaailmaan. Voi että.

Minulla oli sitten kierrokseni jälkeen aikomuksissa istua tähän koneelle kirjoittelemaan kaikenlaisia ajatuksiani ylös tänne blogiin - niitä mietteitähän aina siellä siirtolapuutarhassa vakoillessa herää. Mutta kyllä sitten kotipihalle palattuani huomasin, ettei yhtään tee mieli sisälle. Oli aika pikkuisen patsastella ja haravoida kaduviertä, kun se ei enää pölissyt. Siirrellä maahan pudonnut oksa pois sieltä ja toinen täältä, miettiä pistänkö pihakompostiin, roskasäiliöön vaiko alppiruusun juurelle täydentämään jo entistä risukasaa - ei tarvitse erikseen ötökkähotelleja täällä miettiä.

Vaikka ovat ne kyllä kivoja, ötökkähotellit. Yksihän minulla on mökillä. Se oli tippunut aitan seinästä ja vielä pääsiäisenä niin jäätynyt maahan kiinni, että sinne jäi. Ensi viikolla sijoitan sen jonnekin uudelleen. Onkohan siellä ollut porukkaa. Jos onkin, niin kyllä ne varmaan pian ovat jo tsekkautuneet ulos metsään ja risukoihin.

Kun olin silloin sunnuntaina vasta alkutaipaleellani kameran kanssa ja seisoskentelin metsänreunassa seuraamassa mustarastaiden keskinäistä "sotaa" sekä yhtä tikkaa, niin eikö ala lenkkeilijä jutella! Ihan siinä otti puheeksi ja kysyi, että "onko tullut uusia". Muuttolintuja tarkoitti, tietenkin. Minä siihen sitten että no en kyllä ole vähään aikaan käynyt (herranjestas, varmaan talvella viimeksi) tässä katselemassa, että ihan vaan koitan tuota tikkaa saada linssiin. En onnistunut. 

Ja kai minusta nyt jo periaatteessa aika kauas näkee, etten ole oikea lintubongari kun oli punaiset kahisevat housut ja aika lyhyt kumminkin on se kamerankin putki. Vastaan tuli nimittäin myös maastoasuisia ihmisiä, joilla kamera roikkui napaan asti. Kyllä sellaisella olisi varmaan raskasta kuvata, kun käsi meinaa välillä jännittyä liikaa ihan perusretkilläkin vaan.

Olen vähän miettinyt, että lainaisikohan yksi ystävä jalustaa ja kunnon lintukameraputkistoaan minulle joskus mökille. Mutta sitten olisi taas sitä uutta tekniikkaa opeteltavana, ja hermo saattaisi mennä. Kun en vielä ole ihan sinut tuon älypuhelimenkaan kanssa. Tai siis olen, jos kaikki toimii. Nyt olen törmännyt johonkin kummaan esteeseen ja luuri vain rumpsuttaa vaikka pitäisi kuvia ladata pilvipalveluun. Ihan voin suoraan sanoa, että perke-le, miksi tehdään asiat niin vaikeiksi. Eilen toimi, tänään ei. En minä keksi muita niksejä kuin välimuistin tyhjennyksen ja puhelimen sulkemisen ja avaamisen uudelleen. Kun ei näistä nykyluureista voi akkuakaan ottaa pois. 

Kyllä minä vielä jotain keksin, ei hätää. Kunhan on hyvä ja seesteinen hetki. Ehkä pitää päivittelyn sijasta päivittää jotain. Rasittavaa.

Onneksi on oma tavallinen järkkäri ja systeemit sentään vielä. Hartaana ikuistin siirtolapuutarhassa pönttöhetken. Meinasin jakaa senkin heti innoissani facebookiin, mutta minulle sanottiin että tuskin se nyt ketään siellä kiinnostaa. Olenkohan minä jotenkin jälkijunassa jumpsutteleva epämoderni ja henkisesti laiska täti, vai menisiköhän pönttöhommista kiinnostuminen sen muotihidastelun piiriin. Vaikea sanoa. Onneksi sentään olen jo sen ikäinen, ettei tarvitse välittää mitä muut ajattelevat. Saanko esitellä, minulle riemastuttava pönttöhetki:

Samalla sain kätevää vinkkiä sekä pöntön kivasta ulkoasusta että kiinnityssysteemistä. Onkohan Kevätmessuilla tänäkin vuonna se nikkarointipiste? Jos huomenna en alkaisikaan itkeä liikutuksesta kun seuraan kansalaisten pönttöjen rakentamista, vaan menisin itse ihan mukaan. Siinähän vallan kääntyisi uusi lehti maailmanhistoriassa taas. Pienet on ilot ihmisellä, ja varmaan ihan hyvä niin. Ei tarvise matkustella jetsettikoneilla maailman ääriin kun voi miettiä pönttöjä.

Nyt kun muutama tuttuni on matkustellut, niin huomaan kyllä taas pohtineeni mökkeilyn järkipolitiikkaa. Ei sillä, että kaipaisin reissuihin mitenkään erityisesti. Mikä on hyvä, koska mökkiä maksellessa ei kyllä olisi rahaakaan. Mutta näin kun sitä alkaa almanakoida kevättään ja kesää sen suhteen, että miten taas asettuu maalle - niin onhan se vähän sellaista palapeliä ja joka vuosi suuret odotukset. Pitää saada asioita aikaan, ja sitten jo palataankin kaupunkiin.

Toki melko perinteisenä mökkeilijänä olen ymmärtänyt sen, että projektit kuuluvat asiaan ja sitten aina kun palaa maalle, pitää ekana tutkia että mitä niille kuuluu. Ei kyllä voi sanoa, että meikäläisen ryötönperäily olisi mitään varsinaista suorittamista vaan hyvin olen osannut pitää kiinni portaalla istumisen jalosta taidosta. On minulla toisinaan sellaisia hetkiä, että mitähän ihmeen turhuutta tämäkin nyt on - etenkin jos miettii taloudellisia asioita - mutta toisaalta koen, ettei minulla alunperinkään ollut oikeita vaihtoehtoja, kun Ryötönperän lunastaminen tuli ajankohtaiseksi.

Se vaan on niin, että tuntuisi väärältä jos joku vieras perhe kulkisi meidän saunapolkuamme omistajan elkein. Sitten joskus minun jälkeeni se ehkä on sopivaa. Väsyn joskus edestakaisin matkustamisesta sekä alku- ja loppuhässäköistä, mutta kyllä se kuitenkin aina sen arvoiselta tuntuu. Ja mitä minä kaupungissakaan nököttäisin tai käyttäisin kliinisiä vuokramökkejä, joita ei edes saisi sotkea ja sisustaa rauhassa. Niissä vasta lähtöhässäkkä olisikin, kun kaikki somistukset pitäisi purkaa.

Kai se kuuluu asiaan, aina joskus edes vähän uudelleenarvioida valintojaan ja sitten voi taas jatkaa niiden parissa. Minulla on toki ystäviä, joilla on vastaava mökki vielä kauempana työkaupungista tai vielä enemmän remonttia kaipaavat tönöt. Niin me vaan aina suunnitellaan talvi- ja kesäpesiämme kuitenkin ja lähdetään aamuöisin matkaan kun pitkä vapaa koittaa. Ollaan varmaan jokin sellainen lajityyppi.

Minä ehdottomasti tarvitsen liiterin, portaat ja saunarannan vastapainoksi pääkaupungin keskustalle ja henkiselle työlle. Tarvitseeko sitä nyt sen enempää selittää. Vaikka kyllä minä voin. Mökillä on ihanaa, kun ei tarvitse esimerkiksi näyttää miltään. Ei sillä, että olisin tälläytyvää tyyppiä cityssäkään. Mökillä minusta tulee oikein poikkeuksellisen itsekäs ja teen täsmällisesti sen mitä huvittaa tai ei huvita. Oikein akka. Se on ihanaa.

Joskus kun on kavereita siellä mukana, niin mietin että pitäiskö kuitenkin vähän enemmän panostaa jotenkin olemukseen ja tekemisiin, mutta en minä kertakaikkiaan jaksa enkä viitsi. Onhan siinä se riski, että kohta meille ei maalle tule ketään. Katsotaan miten käy. En minä mikään viihdekeskus tai majatalo ole, joten taidan olla aika onnekas kun ytäväni viihtyvät siitä huolimatta Ryötönperällä. Tai ehkä juuri siksi! Jokainen saa tehdä mitä huvittaa ja voileipänsäkin ihan itse.

No jopas nyt irtoaa ajatuksia. Piti lähinnä kertoa puutarha-ajatuksista, mutta toisaalta tuossahan noita kuvissa on. Ideoita lainattuna muilta. Tulisikohan tänä vuonna testattua vihdoinkin mm. raparperilaatat? Tämäkin on sellainen mökkipihaihmisen höpöhöpöjuttu. Aitan katto kaipaisi korjailua ja saunan piippu uudelleenmuurausta, niin sitä vaan ihminen miettii polkujansa.

No jaa, kerran täällä vaan eletään. Ja vielä tuli se matkustaminenkin mieleen - että onko siinäkään sitten mitään järkeä silitellä t-paitoja lentolaukkuun ja stressata lähtöselvityksiä. Tottakai minä tavallaan ymmärrän sen maailman tutkiskelun avartavan arvon, en minä sillä. Valintojahan nämä ovat, eikä kaikkia kiinnosta polttopuut tai mummolan vanhat juhannusruusut.

Olenkohan minä jotenkin vähän tylsä ihmiseksi, kun laiskuuttani olen valinnut juurtua johonkin paikkaan liian kauas palkkatöistä. Voinhan minä vielä joskus valita toisinkin varmaan, jos siltä tuntuu - vaikka vaikea on kyllä kuvitella.

Minulla on ollut myös itseni kanssa opettelua sen suhteen, ettei mökkeily tosiaan menekään aina niin kuin Strömsössä. Ei ole pelkkää kukkakimppua, tuunailua ja saunanlämmitystä. Ei voi ihan kokonaan antautua viinin litkimiselle ja valokuvaukselle. Yksi kuormittava pointti on tietenkin se jaksaminen ja tekemisen määrä. Vaikka fyysinen työ edustaa minulle lepoa parhaimmillaan, niin suoritan sitä vapaa-ajalla melkoisen valikoiden - en välttämättä tärkeysjärjestyksessä ollenkaan, niin kuin fiksut ihmiset tekevät.

Ajattelen, että mikä tahansa tekeminen mökillä on "edestä pois" ja niinpä teen mitä huvittaa. Kätevää.

Sitten ärsyttää tietenkin yllätykset. Niitähän minä olen huono sietämään, myös hyviä. Tasaista saisi olla koko ajan, paitsi että lottovoiton voisin ehkä kestää. On paukahtanut sekä porakaivon pumppu että se joku saakelin painevesikattilasäiliö. Jääkaappi ja liesikin. Niistä on selvitty. Kohta menee varmaan lämminvesivaraaja. Tulevat pian mönkimään niittyni repaleiseksi kun voimalinja maakaapeloidaan. Maksaakohan sekin jotain. 

Toisaalta ystävien avustuksella (kiitos!) ollaan menty kohti myös eräänlaista riippumattomuutta, eikä enää haittaa jos paskakaivo täyttyy kun on ulkohuussi. Pihalla komeilee myös paikallisystävältä saatu puuhella, jolla voi sähköttömyyksien aikana - tai muuten vaan - keittää ruokaa ja lämmittää tiskivettä. Enää ei tarvita kuin tarpeeksi polttopuita ja niitten askartelustahan minä tykkään, jos joku vaan kaataa ja pätkii! Näyttää siltä, että tulevastakin mökkikaudesta selvitään. Onkohan minulla jokin aloituspaniikki ja -huoli. Että mitä tuokaan tullessaan - toivottavasti ei oikeastaan mitään erityistä, ajattelen.

Sitten sitä tulee aina niitä ihania uusia ideoita. Nimenomaan ihania - täydentämään huolimomentteja. Ehkä uusi kasvuyksikkö aitan kulmalle. Ehkä jopa vierasmökki, kasvihuone tai toinen ulkovessa? Tai edes kasvulaarit. Ehkä alan tehdä pitkospuita menemään sinne metsän keskelle uuden mökkinaapurin tontille, rakennan köysiaidan ja lyhtyradan, jotta näen tulla syysiltaisin pois.

Tuollainen ajatustensiirto pois arjesta - siihen se maalle pakeneminen osittain varmaan perustuu. Hiljaisuuteen myös. Vaikka minut tunnetaankin koko ajan puhuvana ja kaikesta raportoivana ihmisenä, niin kyllä se hiljaisuus ja sitä täydentävät luonnolliset äänet minua rauhoittavat. Oikein joskus sääliksi käy heitä, jotka tykkäävät olla vaikka kaupungilla lounasaikaan. Kauhea meteli.

Jotkut tykkäävät sellaisesta elämästä ja eihän siinä mitään pahaa ole. Kyllä maailmaan erilaisuutta mahtuu, kunhan vaan se siedetään. Minäkin saatan olla mökkipaikkakuntalaisten mielestä aivan turha kaupunkilaistollo - mutta onneksi hyväkseni ehkä luetaan kuitenkin juuret. Että ei ole ihan omaa hippikeksintöä alkaa pitää yllä vanhaa torppatonttia. Voin väittää, että kunnioitan perhettäni. Niin kuin asian koenkin.

Ihan asiasta toiseen - on nimittäin sellainenkin uutinen, että mökkipaikkakunnalle on vihdoin alkanut kulkea Onnibussi! Olikin jo aika sillekin - pääsen minäkin halutessani nauttimaan edullisista matkoista, vaikka ne kestäisivätkin tunnin pidempään kuin tehokkaalla junalla tai autolla. Voin tästä eteenpäin oikeasti jättää viime tinkaan lähtöpäätökseni ilman kitinää siitä, että mitä myöhemmin päätän sen kalliimmaksi tulee. Nyt on toisinpäin!

Vähän jännittää, opinko Onnibussi-protokollaa. Minulla on töissä loistava opiskelija ohjattavani ja hän minulle eilen illalla piti luennon Onnibusseista, eikä enää jännitä niin paljon. Niistä ei mökkipaikkakunnalla jäädäkään Matkahuollolla pois, vaan kirkonseudun pysäkillä "ylhäällä" mäellä ohikulkuristeyksessä. Sitten joskus kun kokeilen sitä linjaa, niin kävelen "alas" kaupalle ja ehkä joku naapuri minut vaikka sieltä noukkii kyytiinsä sitten.

Vähän niin kuin reppureissaisi omalle mökille. Tulee mieleen se vuosi 2010 kun ekan kerran aloin itsekseni kulkea mökkimatkaa hallitsijan elkein.

Tämä huhtikuu tuli yhtäkkiä! En valita. Paitsi etten muista että mitä takkia käytin viimeksi kun oli tällainen säätila. Ei se mitään. Ihanaa. Kotipihalle ovat ilmestyneet tiaisten ja mutarastaiden seuraksi sepelkyyhkyt kurisemaan, ja mielestäni näin peipposenkin jo - mutta saattoi se olla punarintakin. Lumen alta on taas paljastunut kivipenkereeni ja yhden littanan kiven päällä on somasti jäniseläimen kakka. Yksinäinen pallero, en ole raaskinut vielä siirtää.

Kaikenmaailman merkkipaaluja. Vanhempi kissa täytti eilen tasan 18 vuotta, eikä näy missään. Minä tunnistin ehkä etanan munia siirtämästäni pionipenkistä ja jätin ne linnuille. Ajattelen köyhänmaan kivikkokasveja varjopaikkaan ja toisaalta myös salaattikasvulaaria ystävälle, joka muuttaa kuukauden päästä meille hetkeksi putkiremppaa pakoon. Tässä on kuulkaa kaikenlaista. Mutta ensin käyn lomalla.