Radiomusiikkia kurkuille

Hän on vihdoinkin alkanut levitä kotipihalle sieltä kirsikkapuun juurelta.

"Kun kello puolta päivää lyö, on masiinojen vaiettava!" Näin päätin äsken juhlavasti, kun pihalla on kerran aika hyvä ulkoiluilma ja sisälläkin sata asiaa odottaa tekemistään. Hyvä hidas lauantaiaamu, mutta minun täytyy saada kirjoittaa väliraportti tänne. On menossa toinen mutteripannullinen kahvia, Sudeettisavolaisen kanssa suoritettiin pieni aamupuhelu ja instagramiinkin piti jo raportoida siitä, kuinka löysin eilen kellarista kameralle jalustan. Kovasti tekisi mieli mennä sen kanssa ulos leikkimään.

Mutta koska kevät ja puutarha-asiat etenevät vauhdilla, ei voi jäädä tuleen makaamaan, vaan pitää tietenkin päivittää päiväkirja ensin, että voin sitten ensi vuonna tarkistaa missä nyt mentiin.

Eilen ei ollut yhtä hyvä vapaapäivän aamu. Heräsin liian aikaisin ja olin känkkäränkkä. Ystävä lohdutti sen johtuneen täysikuusta. Kätevää, että kaikelle löytyy aina jokin selitys. Pyörin ympyrää puoli päivää ja tuskailin kaikenlaista. Mietin saunanpesua, ikkunoitakin ja pyykkejä. Sellainen ihminen on, joskus niin turhauttavan pieni sielultaan että saa arkiasioista ison numeron aikaiseksi. Ihan höpöhöpöhommaa, varsinkin kun on paras ohikiitävä vuodenaika käsillä.

Sen ei saisi antaa mennä hukkaan turhuuksien vuoksi. Mutta nyt minulla on runsas tunti aikaa kirjoittaa tätä, vaikka aamuaurinko kovasti osoittelee katupölyisiä ikkunoita. Näin viime yönä jo unta mäntyjen siitepölystä, koko ilma ihan keltaisenaan. Olikohan se luomakunnan merkki, ettei noita laseja kannata vielä alkaa hinkata.

Minulla on pihistelyvaihe menossa, joten haaveilemieni kivikkokasvien ostamisen sijasta askartelin ruukkuihin asetelmia ihan kotipihan varjopaikoista vaan. Mielestäni aika somat.

Menin siinä eilisessä aamuäreydessäni kastelemaan jogurttipurkeissa kasvavia pontevia taimia. Siihen loppui mykkäkoulut - kuulkaa! Vaikka ulkona pimeni ja alkoi hetkellisesti sataa, niin minä sain kasvihuonekurkkujen kanssa oikein iloisen spektaakkelin aikaiseksi. Olisi ehkä pitänyt kuvata se videolle. Heissähän on siis alkanut jo kasvaa hedelmien aihioita! Mikä ihme! Hedelmien, heh. Niin siinä siemenpussin (jonka ohjelappusen olen kerrankin muistanut säästää) kyljessä lukee.

"Kasvihuonekurkku, jolla on hyvä tautienvastustuskyky. Partenokarppinen, tekee vain emikukkia. Tuottaa runsaasti n.20 cm pitkiä, hieman nystyräisiä hedelmiä. Korjaa satoa usein. Maa ravinteikas ja läpäisevä. Kastele. Tue taimet ja latvo kun lähestyy kattoa. Latvo aiemmin jos ei tee sivuversoja. Latvo sivuversot kun hedelmät kehittyneet lehtihankoihin."

Lähestyy kattoa! Naurettiin miehen kanssa sille ja todettiin, että toivottavasti ohjeen kirjoittajalla on ollut matala huusholli. Pitääkö nämä kärrätä sitten taas pakettiautolla mökin kasvihuoneeseen? Minä aloin heti tonkia kodin nurkkia isompien istutusastioiden toivossa, ja löysin justiinsakin sopivasti neljä - on näköjään viime kesänä unohtunut maalle kaikki ne suuremmat taimiastiat, mutta kyllä nyt näillä varmaan pärjätään sinne saakka. 

Sitten askartelin orapihlajan risuista komeat tukikepit ja otin sadehämärässä keittiö"studiossani" rakeisia taidekuvia kurkuista, joihin olen nyt alkanut kiintyä. Tulee maansuru, jos onnistun sössimään heidän elämänsä - nyt täytyy panostaa!

Pienet kurkun poikaset ovat kyllä melkein yhtä söpöjä kuin mikä tahansa elollinen lapsena. Näyttävät jotenkin uteliailta pörröpäiltä, ja nythän minä käyn heitä ihailemassa tietenkin monta kertaa päivässä. Ihan hyvä tapa saada oman navan ulkopuolista ajattelemista - siihenhän kai se kaikenalainen puutarhanhoidon ihannoiminen vähän perustuukin.

Pitääkin tosiaan kirjoittaa nyt lyhyesti ja nopeasti, että pääsen pihalle. Tai puhumaan taimilleni pehmeitä. Pitäisiköhän laittaa heille vaikka radio päälle siksi aikaa, kun olen itse muissa hommissa. Oppivat sitten samantien maaseututavoille, että lauantaisin kuuluu kuunnella Entisten nuorten sävellahja.

Eikös lehmillekin soiteta musiikkia navetoissa - niin miksei siis minun kurkkusillenikin.

Tasapuolisuuden nimissä pitää varmaan raportoida myös tomaateista. Niitä taimia on yhteensä 12 - kahta eri pensaslajia, jotka ovat minulta jo menneet sekaisin. Huomaan varmaan sitten, kun alkaa tulla niihinkin hedelmiä. Toisien pitäisi olla sydämenmuotoisia ja osan tavallisempia. Nyt on kiva, kun tajusin valita matalakasvuiset lajit, niin vältyn kaikenmaailman naruvirittelyiltä, eikä näistä ohjelappusten mukaan tarvitse leikellä edes varkaita pois.

Kuljetus mökin Lasipaviljonkiinkin onnistunee kivuttomammin kuin viime vuonna, jolloin ämpäreihin siirtämäni hontelot kasvit katkeilivat ja kaatuilivat pitkin vuokra-auton peräpaksia. Aiheutui sellainen pieni turhaannus, etten sitten lopulta jaksanut oikein tomaatteja edes huoltaa ja jäivät lähinnä koristekasvin asemaan, eivätkä koskaan ehtineet tehdä edes satoa. 

Tänä vuonna aion toimia toisin. Jos vaikka elämän varjopuolena onkin sen rajallisuus, niin hyvänä kuitenkin tämä tällainen armollisuus, että voi aina yrittää uudelleen vanhoista teoista tai tekemättä jättämisistä viisastuneena.

Sisäpuutarhassa minulla on yllättävästi vielä hengissä myös talven jäljiltä kaupan ruohosipuli ja rosmariini. Voi että odotan innolla, että saan rakentaa ulkoeteiseen yrttitarhan! Siellä on vielä liian kylmä, mutta aloittelin eilen jo porstuan rymsteeraamista kesää varten.

Matrikkelitaiteilija oli meillä koko päivän lainaamassa tietokonettani ja sen photoshoppia omiin töihinsä, joten minulla oli kätevästi aikaa tehdä kaikkea muuta kuin roikkua netissä kyttäämässä tykkäyksiä. Kävin aina välillä raportoimassa hänelle puuhistani, ja esittelin tietenkin kurkut ja muut.

Hän sanoi olevansa melkeinpä kateellinen, muttei sitten kuitenkaan ollut, koska kurkkulapset olivat kuitenkin lähtökohtaisesti ilahduttavia.

Raahasin takapihan kautta eteiseen yhden kellarissa turhaan möllöttäneen pöydän tulevalle taimitarhalleni. Sitä ennen siirtelin tieltä pois pihakalusteet ulos. Ja sade ne kätevästi pölystä huuhteli. Vaikka tässä nyt onkin luvattu takatalvea ja räntää, niin se nyt ei pöytäryhmääni haittaa - kyllä ne niin monena vuonna ovat lumeen jääneet, että pikku kuorrutus ei niitä - saati minua - enää hetkauta.

Kevätkausi on kevätkausi, vaikka raekuurossakin. Olen vähän odotellut, että koska se ensimmäinen ukkoskuuro tulee. Vielä en ole kuullut jyrinöitä, vaikka lentokoneiden ääniä olen välillä toivorikkaana sääilmiöksi luullutkin.

Tein eteiseen luonnonmateriaaliasetelman tätä odotteluvaihetta sulostuttamaan. Siellä on myös nojatuoli, ja mietin että pitäisikö viedä sinne kaikki puutarhalehdet ja -kirjatkin, niin voisin alkaa leikkiä siellä kesää jo ennen kuin taimet ovat muuttaneet paikanpäälle. Kylmän sään sattuessa voisin ikkunoiden läpi ihailla pihassa reippaasti kasvavia kevätvuohenjuuria ja valkovuokkoja, jotka ihan kohta alkavat kukkia.

Naapureitakin alkaa näkyä taas - varma kevään merkki. Sulo-kissa nukkuu tälläkin hetkellä aurinkopaikassa alppiruusun juurella, eilen illalla kävi merkkauspissillä lehtikasassani. Täällä liikkuu toinenkin kolli, joten Sulo pitää reviiristään huolen. Meidän sisäkissadooriksetkin ovat osoittaneet pientä levottomuutta ja ulos pitäisi päästä, mutta mielestäni siellä on vielä liian kylmä noille vanhuksille.

Sulon emäntä - kohta teini-ikäinen Minerva - oli varmaan kerännyt eilen kaiken rohkeutensa ja tuli kolkuttelemaan kun näki minun olevan kotona. Oli alkamassa kaverin kanssa elokuvaperjantai ja popcornia piti saada. Siinä se lapsi sitten ovella seisoi littanan mikropopparipussin kanssa ja kertoi, että heillä on mikro rikki - että olisko meillä. Minullahan on mikro rumuutensa vuoksi piilossa kaapissa, joten sitä esille kaivaessa meni hetkinen, mutta saatiin nuorisolle herkut ja kaikki olivat tyytyväisiä. Suloinen hetki oli se. Minerva ei vielä tiennyt, minkä elokuvan tulisivat Netflixistä katsomaan. Pitääpä kysyä, jos tänään törmään häneen ulkona.

Apua - enää vartti aikaa kirjoittaa! Deadline lähestyy! Kerron vielä sen - vaikka minusta tuntuu, että olen tästä kyllä ennenkin jonain vuonna kirjoittanut - että äidin nuoruuden päiväkirjassa on mökkimerkintöjä tasan 43 vuoden takaa. Kaivelin Matrikkelitaiteiljaa varten esille taas skannerin ja testasin sitä päiväkirjalla kun en valokuviakaan jaksanut siihen hetkeen kaivella.

Kyseessä on historiallinen pikkuvihkonen vuodelta 1973, siinä viimeisillä sivuilla olen minä jo mahassa, vaikkei äiti siitä ihan varma vielä ollutkaan. Lähinnä ajatteli kauhunsekaisin tuntein, että jos vaikka onkin raskaana... Sitten siellä on ihan kynällä kirjoitettua todistusaineistoa sen perimätiedon tueksi, että olen saanut Saara Sorella -nimeni äidin pikkusiskon - liian nuorena kuolleen tätini - lempinimen mukaan. Kaikkea sellaista minä huvikseni skannailin talteen, vaikkei minulla tietenkään ole aikomusta itse päiväkirjaakaan tuhota. 

Mutta jos sen päälle vaikka joskus loiskuu punaviiniä, niin onpahan koneellakin nyt faktaa sitten.

En minä muuten joka päivä mitenkään perikunnan muistoja ajattele, mutta kirjoitin tällä viikolla vihdoinkin oman vastineeni yhteen ylen uutiseen tammikuulta. Olen pohtinut syvällisesti sitä, miltä on tuntunut olla kuvataiteilijan perillinen - luettavissa täältä - ja sille mukavaksi vastapainoksi tuntui kivalta palauttaa ajatukset mökkielämään.

Vuonna 1973 mökki oli vielä sellainen vanha torppa, jossa metsähiiret mellastivat villisti talvisin. Siis aivan eri mittakaavassa kuin nykyään, jos vaikka nyt olikin aika hiiririkas talvi. Äiti kirjoitti niistä inhoten, ja väitti niitä kiiluvasilmäisiksi rotiksi. Oli aika dramaattinen persoona, sanoisin... Isän kanssa viettivät romanttista viikonloppua silti mökillä kahdestaan, ja koska päärakennus oli äidin mielestä niin ällöttävä siimahäntineen, niin yöpyivät ja tunnelmoivat vain rantasaunalla. 

Minusta sellaiseen ei tarvita mitään hiiritekosyytä, vaan saunalla on yksinkertaisesti parasta.

Pieniä muitakin vastoinkäymisiä heillä oli - märkiä saunapuita, rikkoutunut myrskylyhty ja jäinen ranta. Mutta muuten ihnan samanlaista luonnossa kuin mitä minulla viime viikolla siellä. Kaiho mökille tuli jälleen, ja odottelen tässä jo helatorstaiviikonloppua jolloin olisi tarkoitus palata maalle.