Toukokuu!

Näitä kännykkäräpsyjä riittää... Tähän huoneeseen muuttaa huomenna ystävä pakoon putkiremppaa.

Viikko sitten oli vielä huhtikuu ja kylmä. Nyt yhtäkkiä toukokuu ja lämpöaalto - on tosi epätodellinen olo! Mutta hyvällä tavalla. Ihmettelen valoa ympärillä ja sitä, miten voinkin tässä istua ikkuna auki. Rentoudun vappuyövuorojen jälkeisellä maanantaivapaalla, enkä oikeastaan kaipaa nyt yhtään mitään. 

Paitsi mökille. 

Kyllä minä sinne vielä loppuviikosta menen, vaikka aikataulut ja kulkuvälineet ovat vielä pikkuisen hakusassa. Vaan kun on luvassa neljän päivän helavapaa, niin sitähän voi aika spontaanistikin sitten pakata reppuun sen mitä tarvitsee - eli kameran, tietokoneen ja viiniä. Lähteä matkaan, vaikka sitten sillä kuuluisalla onnibussilla - se olisikin minulle ensimmäinen kerta. Jos mennään autolla, niin otan taimet ja puhtaan pyykin säkit mukaan. Mutta pääasia on päästä todistamaan kevättä Ryötönperällä. Pitäisiköhän jo kääntää venekin. Käydä uimassa. Oikoa laituri. Istuttaa salaattia. Peittää se viljelysharju mullalla. Kaivaa valkosipulit esille lehtien alta. Voi että.

Laitoin äsken työkaverille kuvaviestiä tunnelmoinnistani. Hänellä oli tavallinen maanantai - ajattelin piristää. Huomenna töissä sitten yhdessä odotellaan loppuviikon vapautta. Viime viikolla hän oli talvilomalla, ja minä menin kylään. Piti ottaa sieltä enemmänkin valokuvia, mutta aika meni sittenkin höpöttelyyn, pergolassa nautittuun punaviiniin ja musiikin kuunteluun. Kyllä me kokeiltiin käyttää nuorison selfietikkua minun puhelimellani, mutta eihän siitä mitään tullut. Otettiin sitten jalkaselfie:

Olen käyttämässä loppuun rakastamaani harmaata villatakkia. Se maksoi UFFissa 11 euroa tammikuussa.

Ihan loputtomasti irtoaa huumoria työkaverin Loiri-faniudesta. Kyllä minäkin Veskua kuuntelen ja tykkäänkin aika paljon. Mutta että Tein minä pillin pajupuusta... Minulle se biisi edustaa lapsuuden kyseenalaisia musiikkiluokkamuistoja, enkä pääse niistä yli. Sellaista heilillerilallerikansanmusiikkiajattelua, mutta kyllä sen Loiri aika kauniisti laulaa - ajattelin siellä pergolan ilta-auringossa. Voi herranjestas, että meillä oli kivaa - ei yhtään kaduttanut se kyläreissu, vaikka kotona olisi ollut siivoamistakin ja kaikkea arkihommaa.

Sain vieläpä uuden mutteripannunkin, jonka työkaveri oli aikoinaan keittiöhengetärhuumassaan hankkinut, vaikka onkin suodatinkahvi-ihminen. Minä suunnittelen nyt omista rikkinäisistäni asetelmia - että jos istutan niihin voileipäkrassia tai laitan sammalta tursuamaan ikään kuin kasvaisi kahvin tilalla.

Käytiin läpi työkaverin pihamaa, kivikkokasvit ja vuorenkilpipohdinta. Torjuttiin kärpäsiä viinilaseista ja huokailtiin auringon mahtavuutta ja tulevaa kesää. Todettiin, että hänen(kin) tulisi tehdä ekskursio Ryötönperälle, että saisin sisustussilmää mahdollisia pintaremontteja varten. Puhumattakaan, että juurruttaisin jälleen uuden ihmisen mökkikotimaisemaani ja saisin elvistellä niityllä ja hienolla huussilla.

Huussista tuli mieleen, että sain postissa ukaasin. Se tuli Lakeuden Jätelautakunnalta! Nyt täytyy laatia kirjallinen selvitys siitä, miksei paskakaivoani ole tyhjennetty ainakaan vuoteen. Ajattelin liittää siihen sähköpostiin kuvan Ryötönperän ulkovessan interiööristä ja kysyä, että tekisikö itse mieli kakkia sisällä kun on tällainen. 

Hyvähän se on, että ovat tarkkana meidän kesäasukkaidenkin lietteiden kanssa, en minä sillä. Kun niin lähellä järveäkin ollaan.

Kuten huomaatte - olen hyvällä tuulella, arkihuolista huolimatta. Siitä oiva esimerkki on myös vappuaaton pelleilyni, vaikka olinkin kotona vain käymässä yövuorojen välissä. Jotain piti saada somistaa, ja tajusin pihakarhuni olleen pitkään aika yksinäinen. Hän toivoi vappuseuraa. Meinasin ensin jakaa dialogimme suorastaan facebookiin, mutta arvelin että teillä blogikavereilla riittää huumori paremmin.

Karhu: Onkstää nyt hyvä?
Minä: Joo, tosi jees - oota otan kuvan instagramiin.
Karhu: Tuntuu niin kuin jotain puuttuisi.
Minä: Miten niin, oot tosi edustava.
Karhu: Eiks vappu ole liputuspäivä?
Minä: Mutta se on vasta huomenna, kun alkaa toukokuu.
Karhu: Haluaisin kovasti lipun jo nyt.

Minä: Löysin kellarista sulle lipun.
Karhu: Jes! Voi ei, nyt tuli ikävä lajitovereita. Ne ei oo instassa.
Minä: No mutta mä olen tässä sun kanssa.
Karhu: Kai ne ovat jo heränneet - kaverit. Ei tule edes räntää.
Minä: Pitäisköhän sun tänä vuonna muuttaa mökille, kun ne sukulaiset olis sit lähempänä.
Karhu: Mut mitä sitten naapurin lapset ihailevat, jos minä en ole täällä?

(Laitoin huvikseni taustalle soimaan Loiria Youtubesta. Nyt tulee Neiti Kesäheinä eli Nocturne. Se Leinon runo lainattiin aikoinaan isoäitini kuolinilmoitukseen. Oli hautajaiset heinäkuussa, ja mökillä jatkot. Hauska muisto, kun pappi jäi Taatan kanssa puhumaan jalkapallosta ilta-aurinkoon. Olen minä sitä täällä ennenkin muistellut.)

Jätin karhun ja miehen kotiin ja menin takaisin töihin silloin vappuaattona. Kaupungilla alkoi olla humu, enkä minä oikeastaan pistänyt pahitteeksi palata päivystämään. En ole koskaan ollut massatapahtumien ystävä, joten moni vappu on vierähtänyt töissä ennenkin. Silti oli mukavaa, kun kansalaisten ilo tarttui.

Minulla on nykyään - kiitos älypuhelimen - uusi salakuvaamisen harrastus työmatkoilla. Viikko sitten otin paljon kuvia kanssaihmisistä sateenvarjoineen. Viikonloppuna nyt ilmapallokuvia. Erityisen ilahtunut olen, jos saan otoksiini sellaista tunnelmaa, että oltaisiin ikään kuin vaikka Pariisissa. Helsinki on aika nätti parhaimmillaan.

Aamuyöllä kuulin lokit. Se on viimeisimpiä kesän merkkejä keskikaupungilla. Minulle sopii niin hyvin yövuorot!

Siirsin heti lämpöaallosta luettuani taimet ulkoeteiseen. Ihana tulla kotiin, kun he siellä tervehtivät. Saavat myöskin olla aika rauhassa minulta ja kissoilta. Elää salaista elämäänsä, joka minut sopivasti yllättää. Tänään siellä oli oikein kukkaa! Eri kurkuntaimessa, josta olin nupun havainnut aiemmin. Minä aloin valokuvata nuppua, niin yhtäkkiä kiinnitin huomiota naapuritaimen "kuivuneeseen lehteen". Kyllä se ei ollut kuivaa nähnytkään, kukkanen!

Aloin tietenkin taas leperrellä.

Ottaa taidekuvia.

Kissat ja puoliso pääsevät näinä aikoina helpommalla, kun minulla on muitakin hellyyden kohteita.

Huomaan miettineeni, että miten lähellä toisiaan ovat ulkonäöllisesti tomaatin ja kurkun kukkaset. Niin ja kurpitsojen. Niitähän tulee sitten sinne Ryötönperän harjuviljelysharjupenkkiin. Pitääkin soittaa naapurin Leskirouvalle. Saisinkohan ensi viikonloppuna lettuja. Tällaiseen minä saan aikaa kulumaan, vaikka pitäisi hakea pyykit koneesta ja laittaa kuivat tiskit kaappiin. Imuroida. Pestä ikkunoita. Vaihtaa lakanat. Jotenkin aina vaan - vuosi vuodelta - tervehdyttävämmältä tuntuu miettiä yhä pienempiä asioita, eikä niitä suuria maailmankaikkeudellisia. Ajattelenkohan minä vanhana pelkkiä siitepölyhiukkasia ja yksittäisiä karvoja. Ei välttämättä mikään huono ilmiö.

Toinen kissoistani pääsi eilen kevään ensimmäisen kerran valjaissa pihalle. Minä pidin enimmän aikaa sylissä, ettei vanhuksen tassuihin tule kylmä. Hän oli eri mieltä ja halusi alppiruusun alle haistelemaan. Sitten syömään alkeellista nurmikkoa. Nyt minusta tuntuu, että kissalla kihahti hattuun ja hän on koko ajan sitä mieltä, että naapurin Sulo-kollista viis, minä tahdon kaikenaikaa ulos.

Onneksi eläimeni ymmärtävät aika hyvin puhetta, eikä tule mahdotonta draamaa jos menen ilman heitä puutarhaan. Paitsi että joskus kuuluu selän takaa lääpintää, ja siellä on kissa tassu ikkunassa. Katsoo minua suurilla pöyristyneillä silmillään, mutta menee hetken päästä nukkumaan auringonsäteeseen olkkarin lattialle.

Tänään, kun kävelin naapurilähiöön, niin näin taas jeeppiauton. Tuli se mielikuva - haavekuva - että sitten kun minulla on jeeppi, niin minulla on myös ruutuvuorillinen öljykangastakki ja iso koira. Koira. Hyvässä lykyssä hevonenkin ja muutama kana. Mitähän tässä elämässä pitäisi tapahtua, että saisin heidät. Vuorotyö pitäisi lopettaa, eikä sellainen tule kysymykseenkään. Tykkään liikaa epäsäännöllisyydestä.

Lottovoitto olisi ratkaisu kaikkeen. Ensin pitäisi vaan lotota. Talvi menee kaupungissakin, mutta nyt eletään vuodenaikaa, jolloin pitäisi saada muuttaa ja jäädä maalle. Paljonkohan kananmunia ja hevosenkakkaa pitäisi myydä, että saisi mökkilainan lyhennykset ja sähkölaskut maksettua. Jos opiskelisin loppuun terapeutiksi, niin montakohan sessiota kuussa täytyisi pitää että voisi elää mökillä.

Tai saisinkohan tiskarin paikan jostain baarista. Juoksutytön pestin huoltsikalta. Kamala ikävä mökille.

Toukokuu. Toukokuu! Meidän perheen paras kuukausi. Isän synttäri olisi huomenna. Minun on perjantaina. Vaarin olisi 18. päivä. Lindan on 22. päivä. Sandran oli ennen vappua jo. Kevään lapsia kaikki. Pian on kesä, eikä sillä ole mielestäni kiire. Vastahan tässä on pääsiäisen rääppeistä selvitty ja päästään siirtymään narsisseista orvokkeihin.

Helmililjoista laventeleihin - jos saan valita.

Aina löytyy hyvä syy olla ryhdistäytymättä ja nyt se on kuukausi. Muutkin kuukaudet ovat: Tammikuussa saa lukea dekkareita. Helmikuussa valokuvata hankikantoa. Maaliskuussa ihailla sumua. Huhtikuussa saunoa takatalven takia. Ja toukokuussa - istua kivellä ja odottaa kevätvuohenjuuren kukintoja. Kesäkuussa viimeistään uida. Ja heinäkuussa pitää festivaali. Elokuussa virittää värivalot hämäriin iltoihin. Syyskuussa olla haikeana. Lokakuussa potea ikävää. Marraskuussa torjua mielen mustuutta glögillä. Ja joulukuussa - niin - odottaa seuraavaa kevättä, katsoa luontodokumentteja ja tavata rakkaita.

Nyt minä menen pihalle, koska siellä mustarastas heittelee lehtiä taas pitkinpoikin. Meillä on hänen kanssaan omaa kivaa. Hän sotkee ja minä siivoan. Sanon aina, että "Nyt kyllä!" Sitten lintu katsoo minuun, ja jatkaa. Tonkii ja viskoo. Minä istun portaalla tai patsastelen. Ei se oikeasti haittaa, että hän möyhii lehtikasojani. Toivon, että syö etanoita samalla. Meillä on aika kiva kumppanuus, minulla ja mustiksella. Hän on tuonut daaminkin jo näytille, odotan jälkikasvuaikaa.