Maisat.

Hyvää äitienpäiväsunnuntaita, ystävät! Täällä blogikaverinne on vieläkin aivan tunnelmissaan viikonlopun mökkireissusta. Kotona jo tätä nakuttelen, mutta mieli on tietenkin jäänyt Ryötönperälle. Ihan spontaanisti pääsi aamusella lause, että herranjestas miten onkin kaunista. Ilman mitään kliseeajatuksia tai edes oikeastaan lähtöhaikeutta. Tietenkin minä olisin halunnut jäädä mökille sen sijaan, että asettuisin ankaraan työputkeen. Mutta kun tiedän sen putken kahden ja puolen viikon päästä päättyvän ja sitten taas pääseväni takaisin maalle, niin kestetään nyt.

Tavallaan se on järkevääkin, että työvuorollisesti on nyt hommat keskitetty nippuun - mitäs sitä kaupungissa muutakaan.

No mutta, ei nyt puhuta töistä kun on kerran pyhäpäiväkin ja elämyksiä jaettavana. Ensin ajattelin säästää parhaimman yllätyksen ihan loppuun, mutta en maltakaan. Enkä edes pysty keskittymään muihin ajatuksiin ennen kuin olen kertonut Maisa-uutisen. Niitä on tavallaan oikeastaan kaksikin, mutta ensin Ryötönperän Maisa ja sitten vasta Tikkamäen Maisa. Tämä osuus tästä raportista on omistettu erityisesti sinulle, Keskeneräinen! Meinasin laittaa jo eilen sähköpostiakin, mutta ajattelin että se olisi saattanut mennä vouhotuksen puolelle. Aikoinaan taannoisina vuosina vannotit, että minun täytyy mennä paikallisen joen luokse väijyyn. Taisin luvatakin, mutta se jäi sitten...

Nyt ei enää tarvitse, sillä:

Kyllä! Ei ole mielikuvitusta tämä. Joskus minä teen jotain oikeinkin, ja nyt siunasin itseäni siitä että olin ottanut oikeankin kameran rantaan mukaan. Ensin kuului läpsytysläiskettä ja mies kysyi, että mikäs se oli ja lähti lisäämään saunapuita. Kun hän sieltä sisältä palasi terassille, niin minä jo viittilöinkin hipihiljaa ja sohin osoituksia ruovikkoon. Mies sai heti tilanteesta kiinni ja ojensi minulle mykkänä kameran, sitten vielä sen pidemmän putkenkin, jonka minä vaihdoin ennennäkemättömällä - mielestäni hyvin ammattimaisella - tehokkuudella ja ylimääräisiä liikehtimättä. Yhtään en uskaltanut paikaltani siirtyä, ettei lankut narise tai synny muuta älytöntä kahinaa.

(Tosin nyt ei onneksi ole kahisevien vaatteiden aika, koska on tämä ihana lämpöaalto.)

Valotuskin oli melkein kohdallaan! Yleensä onnistun vähintään sen sössimään, kun koitan kiireessä saada akuuttia luontohavaintoa talteen. Nyt oli siinäkin onni myötä, eikä suotta, koska vietettiinhän siinä samalla meikäläisen syntymäpäivää. Paras lahja ikinä! Katsokaas nyt itsekin! Kaikista monenmoisista murheista huolimatta, minun on täytynyt syntyä onnellisten tähtien alla - ei tässä muuta voi todeta, nöyräksi vetää.

Nimettiin Ryötönperän majava Maisaksi. Oletettavasti hänellä on myös puoliso (Matti) ja lapsia, koska läiskytti. Talvellahan minä katsoin kaksi kertaa sen majavadokumentin, josta olen tämän oppinut. Majavaäiti läiskyttelee hännällään, kun ilmoittelee nuorisolle mahdollisesta uhasta. Kuulostaa pontevalta, mutta ei erotu liiaksi muista rannan luontoäänistä. Minäkin ensin ajattelin, että joku tavallista napakampi aalto siellä vaan. Ihmisäidit ne nalkuttavat ja saarnaavat (paitsi minun äitini, koska luotti kai siihen, että pärjään itsekin) - ajatella jos meilläkin olisi jokin sellainen pikku taputus tai niveliennaksautusäänimerkki vaaran tullen. Minä voisin esimerkiksi mennä aina kyykkyyn, koska polvillani on taipumus siinä liikkeessä naksahtaa.

Jo tietäisi Apulainen, että nyt varovasti kun Saaran polvet paukkuvat.

Minä soitin Maisasta heti paikallisystävälle. Naurettiin, että jännä sattuma kun hänen koirallaan on tällainen kaima muutaman kilometrin päässä. Asiani koski havainnon jakamisen lisäksi sitä, että voinko käräyttää majavan julkisuuteen - etteivät heti tule jahtaamaan - koska tokihan sen ajatellaan tekevän tuhoakin. Ystävä, joka tietää metsästyksestä kaiken, vaikka onkin tyttö, kertoi että vasta samaan aikaan sorsastuksen kanssa saa alkaa majaviakin ampua. 

No ei kyllä ammuta meidän majavia! Onneksi taitavat asua lähellä Ryötönperän rantaviivaa, joten eiköhän siinä mene jokin suojavyöhykekin. Ja jos vaikka ei menisikään, niin minä aion pitää vahtia. On onneksi aikaa opiskella Maisaa vielä kesän yli.

Tämän kuvan tallennan mieleeni ikuisiksi ajoiksi.

Koska Maisa uiskenteli, niin miksen sitten minäkin. Tokihan syntymäpäivä ja mahtava sää - vedenkin ollessa tosi korkealla - houkutteli minuakin riisumaan talviturkin (paitsi että tänään käärityissä lahkeissa tajusin, etteivät säärikarvat olleetkaan jääneet järveen). Minähän en sinne mene kenenkään yllyttämänä, kun en ole sellainen hullu. Mutta jotenkin aina tekee mieli ottaa järvikin haltuun näin keväisin, ja sama juttu syksyllä ennen jäitä.

Olipa ihanaa! Yhtään ei haitannut ajatus, että onkohan majavalapsilla päässyt järveen esimerkiksi pissa.

Menneellä viikolla löytyi internetistä tieto, että mökkijärvemme on seutukunnan puhtain. Ei siis mitään puhtaimmasta päästä, vaan yksinkertaisesti kaikista puhtain! Vaikka vesi on humuspitoista ja ruskeaa, vaikkakin on löllöä minun rantani pohjassa. Kyllä tuntui hyvältä nyt siinäkin mönkiä - se on aina vähän sellaista kömpelöä se vedestä nouseminen kun ei meillä ole mitään hienoja ponttoonilaitureita tikkaineen, ihan on liejuinen liukaskivinen vaikea pohjamaasto.

Tuntuu vähän toisarvoiselta edes aloittaa muiden kuulumisten kertomista. Elämää oli kuitenkin ennen Maisaa, ja onneksi sitä nyt näyttää jatkuvan vielä hänen jälkeensäkin. Vaikka ehtoopuolellahan tässä jo ollaan - tulee aina synttärinä mieleen. Onneksi 42 ei ole mikään luku, todettiin eilen aamulla äitipuoleni kanssa puhelimessa (soitin majava-asiaa hänellekin, tietenkin). Todettiin paljon muutakin, hänkin oli omalla mökillään Nauvossa ja höpistiin pitkään. Kerrattiin vuodenaikaan liittyvät tekemiset ja ajatukset, pohdittiin aurinkokennoasioitakin ja sitä miten kello voi jo aamukahdeksalta olla kaksitoista, jos on herännyt maalla neljältä - kuten meillä molemmilla näyttää olevan tapana. Puoliltapäivinhän voi ottaa sen ensimmäisen drinkin.

No mutta. Perjantaina kun ajeltiin mökille, minä luettelin jo etukäteen töitäni ja teinkin niistä suurimman osan:

Ihme kyllä, muistin tänä aamuna myös laskea viirin.

Olin myös suunnitellut, että kun kumminkin ekana iltana parkkeerataan rantaan, niin voin yhtä hyvin ottaa sinne mukaan pikkuisen siivousvehkeitä ja pelkän istumisen sijasta vähän putsata pois enimpiä hämähäkkirihmoja ja hiirenkakkoja. Siirtelin saunakamarista käytännössä kaiken tavaran ulos ja ryhdyin pikkuisen toimeen. Yleensä tusvaan tällaisia hommia kun olen Ryötönperällä yksin - mutta olihan se kätevää kun oli dokumentoija mukana. Kerrankin voin elvistellä työn kuvilla. Yhdessä kuvassa näytän ihan gorillalta tai Sons of Anarchy -jengin pomolta, kun on niin keskittynyt ilme. 

Syntymäpäivälahja itselleni oli se, etten tällä reissulla miettinyt päärakennuksen siivoilua - en edes puhtaiden pyykkien purkua kasseista kaappeihin - ehdin sen kyllä kesälläkin sitten. En puuhommia, enkä muutakaan mikä ei huvittanut. Huussin tyhjennän sitten ensi kerralla kun olen huoltokeikalla. Tai sitten juhannuksen jälkeen kesälomalla. Nyt oli tärkeää saada saunakamari kesäkuntoon, että jos sattuukin seuraavaksi kylmät sadekelit, niin siellä on sitten mukava istuskella kun ei ole talven merkkejä häiritsemässä.

Kaminapuitakin jäi aika hyvä satsi, kun nyt ei ihanasti tarvinnut saunakamaria lämmittää. Aloitin myös paljasjalkakauden, koska yhtäkkiä villasukat reikäkengissä tuntuivatkin turhilta. Vaikka olenkin saanut taas naapurin Rouvalta parit ihanat sukkaset, mutta säästelen niitä myrskysäihin - kyllä niitäkin vielä tulee. Taidan säästää myös Ryötönperän akvatiitin lopun kesän ukkosiin - silloin kaipaan aina rohkaisua, ja mikään ei maadota yhtä hyvin kuin villa ja viina. 

Minkähänlainen kesä on tulossa, säiden puolesta. Toivottavasti mahdollisimman vaihteleva ja jännittävä!

Juurikin eilen illalla Festivaalijohtajan kanssa puhelimessa juteltiin - ja vaikka tavallaan olisi ollut hyvä käydä pienimuotoista palaveria tulevan kesän Ryötönperän Filmifestivaalista - niin antauduin haukkumaan heinäkuuta. Kun silloin ei luonnossa tapahdu kovinkaan paljon, tai ei ainakaan linturintamalla. Niin sehän tosiaan auttaisi, jos edes sää olisi epävakainen - säilyisi kiinnostus!

Mutta nyt tähän aikaan vuodesta osaan minäkin nauttia auringosta ja lämmöstä - vaikka unohdankin suojautua säteilyltä. Aika monta tovia saatiin kulumaan Lasipaviljongin terassilla. Sieltä aloitettiin perjantaina - synttäriskumppa - ja sinne minä aamulla tänään otin kahvikupin mukaan kun menin tarkistamaan sisälämpötilaa. Aina pitää erikseen viettää Kasvihuonehetki, eikä se ole kovinkaan vaikeaa, koska se vaan on niin ihana. 

Tänään naapurin Rouva kävi aamulla moikkaamassa ja minä näytin taimet, joita hän käy poissaollessani kastelemassa. (Nyt kun palattiin kotiin, niin on vähän tyhjä olo kun kurkut ja tomaatit jäivät mökille.) Sanoin, että saattavat menehtyä päivän paahteisiin tai öiden kylmyyteen tai tuleentua liian vahvaan multaan - mutta että kokeillaan nyt eikä stressata. Sovittiin, että kun palaan maalle niin syödään sitten kimpassa jotain, kun molemmat ollaan torpissamme itseksemme silloin. Mukava ajatus. Lisäksi sanoin, että ensi viikon loppuun mennessä hän saa jo pienen piirakan meidän raparpereistä - nyt ne olivat vielä viiden sentin torsoja.

Otin minä niistäkin kuvia, mutta jaan sitten kun on enemmän esiteltävää.

Kasvihuonehetkeä kun viettää, niin näkee maiseman lisäksi liiterin päädyn. Se on oli aika ryönäinen. Eilen, kun minulla oli totaalivapaapäivä, niin jottei se olisi mennyt pelkäksi Paviljongilla istumiseksi ja radion kuunteluksi, niin päätin somistaa maisemaa. Suunnitteluun meni tietenkin enemmän aikaa kuin itse toteutukseen.

Ensinnäkin oli perikunnan valurautakylpyamme. Se on ollut nelisen vuotta kumollaan raparperipenkin vieressä rumistamassa. Miksiköhän sekin piti aikoinaan saada säilyttää. Äidin tilataidejuttuja. Tajusin ottaa ennen-kuvan vasta kun oltiin käännetty amme. Haaveilin myös sen siirtämisestä, mutta on liian painava. Joten päätin, että se, mitä et voi piilottaa - sitä kannattaa korostaa. Mies jankutti vieressä, että hyötykasveille, hyötykasveille. Minä halusin uutta ilmettä heti.

Tässä ennen:

Eikö ole leikkimökin entinen lattia tuolla rumasti - näkisitte vaan koko liiterin takusen - perinteinen pihapiirin "kaatopaikka".

Ja tänä aamuna vasta kunnollinen jälkeen-kuva. Ei näytä oikein miltään, sittenkään - ainakaan tuossa valossa. Mutta kyllä paikanpäällä on entistä parempi tunnelma:

Hartaudella otin sieltä täältä - tarkoituksella eri paikoista, etten raiskaa maisemaa - metsästä sammalta, kiviä omalta tontilta. Paikallisystävän ja Sudeettisavolaisen antamat karhupatsaat muuttivat ainakin kesäksi takanreunalta ammeeseen. Tämä on sellaista arjesta irrottavaa hommaa, josta minä tykkään. Jotkut kaupunkipyöräilevät liikenteen melussa, toiset reuhaavat hienhajuisilla kuntosaleilla. Minä lapioin metsässä ja kanniskelen kiviä.

Tunnelmoin.

Kehitän pienen jännityksen, että säilyyköhän asetelma hengissä. Ajatella, jos se alkaakin elää!

Koska taiteilijan perillisenä minulla on varastoissa kaikenlaista, niin myös tuollaisia kummallisia kehyksiä - vai ovatko kehikoita kankaiden pingoitustarkoituksiin - en tiedä. Niin vaan niillekin käyttöä löytyy. Pieni sininen kehys "keskustelee" nyt päärakennuksen sinisten ovien kanssa, ja vaikkei ötökkähotelliin enää varmaan ketään menekään, niin se tavallaan keskustelee sen asian kanssa, että ollaan mökillä.

Pitsiverho meni pikkuisen vinoon, mutta mikäpä meillä olisi suorassa. Olisi aika raskasta pyrkiä aina täydellisyyteen. Ihan en taida taaskaan Avotakkaan päästä näillä ratkaisuillani, mutta pääasia että näyttää omaan silmään tyydyttävältä. Minun tekee ehkä mieli ottaa kotoa jemmoista pari pientä pyöreää pitsijuttua mukaan ja laittaa ne tähdiksi tuohon ikkunan ja ötökkähotellin väliin. Ainakin kokeilla. 

Ajatella, että jotkut shoppailevat kauppakeskuksissa ajankulukseen ja minä saan tehdä tällaista!

Niin tosiaan - itse luonto. Minun mittakaavassani se on nyt parhaimmillaan, kun joka päivä - jokaisena vuorokaudenaikana - on erinäköistä. Kyllä minä ensin vähän turhauduin kun heräsin lauantaina klo 3:55. Jokin stressin oirehan moinen ehkä on. Tai sitten ei! Koska kun tajusin olevani Ryötönperällä, ei tehnyt yhtään mieli jatkaa unia. Niissä olisi kuitenkin ollut taas väärät vaatteet ja lasinsiruja.

Nousin keittelemään mutterikahvia ja sen valmistumista odotellessa laskin kaikki synttärionnitteluni facebookista - en ole ollenkaan turhamaisuuden yläpuolella, vaan ilahduin aidosti jokaisesta. Jaoin sinne ystäville Maisa-kuvia ja muita kiitokseksi. Sitten lähdin ulos.

Aamusumu. Linnut vasta alkamassa laulaa. Hain Kulttuuriaitalta nauloja ja pistelin saunakamariin pari taulua lisää. Pyyhin siellä myös pöydän. Hain tuoreet kukkaset pikkupulloon. Pohdin portaalla, että mitähän Maisa perheineen puuhasi sillä hetkellä. Nostin taimet tuvasta aamuaurinkoon sopeutumaan paikallisilmastoon. Odotin, että mies herää ja lähtee hakemaan minulle multaa. Riisuin valkosipulipenkit lehtikatteesta. Soitin sille äitipuolelle. Ja sitten alkoikin päivä. Vasta! 

Sanoin äitipuolelle, että kun herää tosiaan neljältä, niin yhden päivän mökkiviikonloppuun saa mahtumaan kaksi vuorokautta kevyesti. Ihanaa. Myös naapurin Rouva inhoaa, jos tulee nukuttua liian myöhään. Minä aloin jo haaveilla kesäloman kesäkotiajasta, kun voin toimia näin monena päivänä peräkkäin. Ja sitten sadeaamuina vaikka nukkua myöhäänkin. Kuunnella ropinaa ja ottaa kuraisen kissan kainaloon. Tai koiran.

Aamuhetki ennen lintujen laulua. Kuulin myöhemmin myös taivaanvuohen!

Koiran! No se nyt on tietenkin vain haave. Mutta toinen Maisa-uutinen liittyy siis siihen Tikkamäen Maisaan. Hän sai perjantaiyönä seitsemän (7!) pentua. Labradorinnoutajia syntyi - kuten oli tilauksessakin. Viimeinen putkahti maailmaan neljältä aamuyöllä - eli samaan aikaan minun heräämiseni kanssa. Olisikohan se merkki. Uusi kummikoira? Paikallisystävällä piti kiirettä sinä yönä doulana. Kolme tyttölasta ja neljä poikaa, viisi mustaa ja kaksi vaaleaa. Heti aloin ajatella, että lainakoira, lainakoira. 

Mutta enhän minä voi sellaista(kaan) ottaa silloin kun kissat ovat mökillä. Tulisi turhaa draamaa.

Vaan eipä tule vapaa-ajan ongelmia ensi kerralla maalla. Ryysään ystävän koiraamoon vaikka väkisin, onnittelen Tikkamäen Maisaa - joka muuten oli kerran pentu hänkin, todiste täällä. Sovin hänen kanssaan lapsien lainaamisesta ja tuhraan ylimääräiset hellyysenergiani sekä heitä emännöivään ihmislapseen että koiranuorisoon. 

Mitähän sellaiset ihmiset tuumaavat, jotka ostavat tai vuokraavat mökin ennestään tuntemattomalta seudulta? Joilla ei ole valmiiksi ystäviä siellä? Minusta tämä on ihan mahtavaa, kun on tavallaan kaksi elämää - oikeastaan kolmekin, jos harrastustoiminta Lapinlahdessakin lasketaan. Aika rikasta! Vaikka tähän kaikkeen riittäisi pelkkä luontokin, niin kyllä kanssaihmiset antavat "pienen kivan lisämausteen". 

Hittolainen, olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa. Tikka. Vanhoihin pesiinsä saapuneet dramaattiset rastaat. Kohta siellä on taas niitä koalatukkaisia lapsia minua kyyläämässä. Paitsi että tänään kun näin aamulla oman varjokuvani maassa, saatoin todeta ettei se meikäläisenkään mökkilook paljon räkäteistä eroa. Liian pitkäksi kasvanut tukka on sellainen spanielimainen törhö mökillä. Olen päättänyt mennä kampaajalle vasta kesäloman jälkeen. Eihän siihen enää niin pitkä aika ole - hurja todeta.

Ja pakollinen iltaruskotaidekuva.