Naurusta ja auringosta

Loistava naisten juoruilta saunakamarissa - mukana paikallisystävä, kaupunkiystävä ja Matrikkelitaiteilija.

On tullut lisää ryppyjä. Raa´asta huhtikuun mökkisäästä ja auringosta, mutta veikkaan että eniten naurusta. Voi herranjestas, miten voikin olla ihmisellä takana onnistunut talviloma! Ihan itkua pitää pidätellä, koska nyt toteutui kaikki niin kuin olin haaveillutkin, eikä sellaista voi pitää itsestäänselvyytenä. Ikinä.

Sain luonnon kaljuuden ja ruskeuden ilman räntää. Sain sen poutasäässä! Sain aamu- ja ilta-auringot, keskipäivän puhdetyöt ja suloisen dekadenssin, joka lomaan kuuluu. Sain kasvihuonehetket ja vesilintujen paluun. Tähtitaivaankin. Sain rantasaunaan vuoden ensimmäiset järvivedet tukanpesua varten. Ja sain taas todeta, miten paljon rakkaita ystäviä minulla onkaan - vaikka niistä vain osa oli kanssani todistamassa tätä melkeinpä parasta vaihetta vuodenkierrossa.

Minä olin ajatellut tehdä mökiltä teille väliraportinkin, mutta en yhtenäkään aamuna malttanut istua kirjoittamaan - illoista nyt puhumattakaan. Olisi ihan hirveästi kerrottavaa, ja nyt kun taas istun tässä kaupunkikodin nojatuolissa, niin tuntuu että olen pudonnut kotiin ulkoavaruudesta. Koko arki unohtui, melkein työkavereiden nimetkin. Se on hyvä merkki. Ensimmäisinä mökkiöinä näin vielä työperäisiä unia. Oli lasinsiruja ja röyhelöpaitoja - heh. Sitten aloin nukkua hyvin. Minulla on nyt jo kamala ikävä takaisin maalle, vaikka kotona onkin ihan kivaa. Seuraavien päivien mietinnän aihe onkin se, että menenkö kolmen päivän vaiko kolmen viikon päästä takaisin.

On nimittäin onnekas pehmeä lasku: Vain kaksi yövuoroa alkuviikosta ja taas pitkä vapaa.

No, mutta - mökkikuulumisiin, eli töiden luettelemiseen. (Laiska töitään luettelee, kuten minulle on opetettu sanonta. Kuulun juuri niihin laiskoihin.) Harjuviljely. HARJUVILJELY! Erehdyin kertomaan siitä haaveestani Matrikkelitaiteilijalle menomatkalla autossa. Tuumasta toimeen. Kun tiistaina päästiin perille, niin alkoi harjupaikan valinta. Aitan viereen lämpimään metsänreunaan. Keskiviikkona ryhdyttiin tositoimiin.

Matrikkelitaiteilija keskikaupunkilaisena oli koko talven haaveillut haravoinnista. Ja se näkyi. Kuului myös. Kodikas rapse siivitti minun polttopuuhommiani. Tuli taas vähän sellainen olo, että aina täällä ystävät raatavat. Mutta kun tiesin kaverin tällä kerralla nauttivan hommistaan erityisesti, niin mikäs siinä - minä sain tössöttää omiani. Tiskasin aamuisin ja sitten lähdin pihapiiriin.

Iltaisin parannettiin maailma ja naurettiin itsellemme. Oltiin oltu kuin Dupont ja Dupond esimerkiksi. Käveltiin saunapolkua ja muitakin reittejä ja toisteltiin toistemme sanomisia. Sitten minäkin yhdellä illallisella vähän kiihdyin vaahtoamaan jostakin. Tuli melkein riita, mutta se oli sovittu sillä tavalla että ihasteltiin tähtitaivasta ruotsiksi. Åå - så vackra stjärnor. Och målnen! 

Harjusta tuli upea. Se kaipaa vielä 20-30 cm maakerroksen päälleen, ja sitten kurpitsansiemenet itämään. Tuli jo nyt sellainen olo, että tänä vuonna tulee vahingossa viljeltyä messuvoittajakesäkurpitsaa. Eilen kun siivosin kasvihuoneen, niin en tietenkään raaskinut laittaa roskiin pääsiäisnoidan tuomisia, vaan asettelin ne juhlavasti harjun päälle. Saavat edustaa siellä multa- ja viljelyvaiheeseen saakka:

Harjuviljelyä opiskeltiin ensimmäisenä mökki-iltana netistä. Sinne kuuluu laittaa pohjalle ja sisälle maatuvaa puuainesta. Sitähän Ryötönperällä riittää - risua, rankaa ja oksaa. Mutta kaikista suurin urotyö oli raahata ylämäkeen saunankulmalta pois se iänikuinen lahoamaan alkanut käsittelemätön hirsipöytäpenkkiyksikkö. Sen sisällä asui muurahasia ja matoja, todettiin. Heille tuli nyt uusi asuinpaikka harjuviljelyn sisälle.

Matrikkelitaiteilija halusi nimetä harjun Pentiksi edesmenneen naapurin isännän muistoa kunnioittaen. Minä en ollut ihan varma onko se sopivaa. Mutta toisaalta - jos meillä on jo Teuvo-niminen juhannusruusukin, niin miksei voisi olla Pentti-harjuviljelyspenkki? En vielä kertonut tätä leskirouvalle, mutta voin ensi kerralla varovasti tiedustella, että voisinko nimetä uusimman viljelyspaikkani näin.

Maaseutukulttuuriin kuuluu se, että minäkin sain omaksi muutaman paperikuvan Pentin hautajaisista, jonne en päässyt paikalle. Itku kurkussa minä niitä naapurissa katsoin ja luin myös tyttären puheen. Muistelin meidän lapsuutemme uimakoulua ja lupasin etsiä hautajaiskuvien vastalahjaksi ne otokset kun minä olin kateellinen naapurin tytölle, kun hän sai uimapukuun ommeltavan sukellusmerkin ja minä en. Illistelin kuvissa oikein urakalla, koska otti nuppiin. 

On pakko myöntää, että pikkuisen jaan naapurin rouvan kanssa sen tyhjyyden tunteen, kun sieltä on nyt isäntä poissa. Minulle tuli tarve osoittaa ystävyysrakkautta viemällä sukkalankoja heti tiistaina kun saavuin tiluksille. Tuli jotenkin mukava olo antaa surevalle ihmiselle tekemistä, ja oikein olin ajatellut - eilen kuulin, miten ihana oli ollut neuloa pitkästä aikaa. Olla merkityksellinen. Todettiin, että kyseessä oli todellinen win-win -situation.

Tuossa oli se lahoamaan alkanut hirsipöytäpenkkiyksikkö. Nyt siihen saisi vaikka toisen yrttimaan.

Harju- ja polttopuu-urakoinnin jälkeen oli sopivasti lihakset hellinä. Minun urheiluani. Sen verran vallitsi hyhmäinen sää, että rantapyörteen vesi jäätyi kiinni uudelleen. Hakkasin sitä pikkuisen rautakangella, ja sinnehän se sitten mulahti - rantaveteen - koko kanki. Miesväki kun saapui paikalle perjantai-iltana, niin arveli ettei se mudasta tule löytymään koskaan. Ehkä etsin sitten helatorstaina.

Koska minähän tykkään uida kevätvedessä, mutta en sitten enää kun ranta on heinittynyt.

Kehitettiin ajatus Ryötönperän Triathlonista. Siihen kuuluu hirsien kuljetus ylämäkeen, klapien roudaus alamäkeen ja lopuksi jäänrikkomiscurling. Hirveän somasti liukuivat (lapiolla) jäästä hakatut kikkareet pitkin, kun niitä heitteli! Pelissä yhdistyi ikään kuin se curling ja biljardi. Piti merkitä, mihin jääpalaan haluaa osua. Sovittiin, että ensi vuonna värjätään jääkalikoita, niin tulee vähän enemmän ryhtiä tähänkin peliin.

Mökkihuvia parhaimmillaan!

Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin katsoa aamulla ilmatieteenlaitoksen sivuilta, mitä lupaavat tuulensuunnaksi. Ja sitten koko päivän tulkita metsää ja arvostella ennustetta. Nyt tällä talvilomalla oli minulle sellainen uusi ilmiö kuin puiden toisiaanvastennarina. Se on aika sydäntäriipaiseva ääni - vaikken edes tiennyt, että sitä se on kansanperinteessäkin. Matrikkelitaiteilija minua siitä valaisi ja kävi jopa metsässä äänittämässä - on tulossa äänitaideteos. En nyt tarkkaan muista, mutta siihen narinaääneen liittyi jokin ajatus hylätyn lapsen itkusta. Kauhea ajatus.

Minun tuli heti ikävä Apulaista ja kummilapsienkin vuoksi huono omatunto. Aina kun puu narisi, niin sattui vähän ja oma itsekkyys tuli mieleen. Ei mikään aivan turha luonnonääni siis.

Siellä se puu narisi vielä eilenkin - hänellä hoikalla männyllä on näköjään sellainen tapa pohjoistuulessa. Tai ei se ainakaan länsituuli ollut, koska se osuu meidän rantaan, joka nyt oli tyyni.

En minä jaksanut keskittyä vesilintujen kuvaamiseen, vaikka heitä paikalla varsinkin äänistä päätellen paljon jo olikin. Tänä aamuna kun laittelin pihapiiriä lähtökuntoon, niin tuli takaumana mieleen se viime kesäloman loppu, kun romahdin saunapolulle itkemään. Melkein koin sen koko tunteen uudelleen, mutta sitten tajusinkin että tässähän on koko kesäkausi vielä edessä.

En vain olisi halunnut lähteä.

Mikähän siinäkin on, että jostakin paikasta tulee niin tärkeä alle sata vuotta elävälle eläimelle - eli ihmiselle - että tekisi mieli suurinpiirtein syödä oma tilus. Kun ei voi tonttia halata, eikä mukaansa ottaa. Turhauttava tunne. Toisaalta sopivan juureva. Tänään mökille jäi tyyni sadesää, eli mitä parhain saunailma. Olisin voinut kuunnella Kansanradion rannassa, mutta niin vain se tapahtui autossa Virtaintiellä.

Ikävä kuristi kurkkua ja katselin ihanan ruskeita peltoja, eikä niillä enää ollut kurkia saati joutsenlaumojakaan, kuten menomatkalla. Kevät on melko raivostuttavan nopea, ja siihen pitäisi kaikilla halukkailla oltava pysähtymisen oikeus.

Kun naapurin rouva on neulonut loputkin tilaamani sukat, niin sitten alkaa kastelukausi. Vien taimet kasvihuoneeseen, jonka eilen järjestin sitä varten valmiiksi. Aina kun olen itse poissa - saa naapuri käydä kastelemassa. Ai niin. Yksi kevään merkki on sekin, että jaetaan lumiauramaksu. Tänä vuonna 68 euroa per lärvi. Ei paha. 

Rouva oli käynyt lumiauramiehen vaimon kanssa ihastelemassa kasvihuonettani ja minulle tuli tosi kodikas tunne, että joku välillä käy pihapiirissäni poissaollessani. Siis joku tuttu ja rakas. Minä vähän jännitän sitä aikaa, jos leskirouva muuttaa pois - niin että kuka tulee tilalle. Meillä kun on yhteiset ruohonleikkurit ja koko muukin YYA. Minä en toivo siihen mitään muutosta, mutta tottakai hyväksyn jos sellainen tulee.

Ollaan myöskin sovittu, että rouva saa lainata A-tikkaita taas meidän liiteristämme ikkunanpesuun, mutta että ei kyllä ala kiipeillä niillä yksikseen - eli minä saan olla mukana, jos muita ei ole saatavilla. On monenlaista uutta tässä koko hommassa nyt, ja huomaan että itse vasta alan sopeutua. Teen pientä surutyötä taas, mikä tuntuu ihan hyvältä mutta onhan se vähän haikeaa. Itsekkäästi ihminen alkaa miettiä omaakin kuolevaisuuttaan aina kun naapurissa sattuu ja tapahtuu.

Samalla muistaa arvostaa. Se on käännekohtien hyvä puoli.

Voi että, miten osasinkin arvostaa kun tuli paikallisystäväkin kylään ja viihtyi meidän kaupunkilaisten kanssa. Meidänkin historiaan liittyi uusi viikon vanha suru-uutinen. Nuoruuden poikaystäväni - sittemmin myös avomieheni -  äiti oli kuollut. Mitä loistavin tyyppi hänkin! Miten näitä nyt koko ajan tulee... Hän oli sinnikäs nainen, jota sopii ihailla. Suora ja hiihteleväinen. Mulahti kerran vanhan sillan alla jäihinkin suksien kanssa, mutta sieltä vain ylös nousi - vaikkei ollut nuori enää silloinkaan.

Muisteltiin ja naurettiin nyt sitäkin. 

Harva ehkä saa olla yhtä onnekas kuin minä? Että kaupungissa työkaverit tuntuvat sisaruksilta ja mökillä naapurit perheeltä. Sitten ovat kuitenkin vielä lisäksi ne ihan lähirakkaat, huvittavat siskot - isäni tyttäret, äitipuoli, velipoika, ja kaikki! Vaikka olen joutunut hautaamaan jo ison osan läheisistäni - niin ylettömän monta rakasta on vielä jäljellä. 

Juuri tällaista loman vaikutuksen kuuluukin olla. Muistaa kaikki se, mitä rakastaa.