Merkkiäänimies, villasukkia ja hiekkapaperia.

Vähän meinaa harmittaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa. Tai siis olen minä varmaan yhteensä työpäivän verran tehnyt teille esimerkiksi Tallinna-reportaasia, mutta deletoin tässä taannoisena iltana kaiken, koska tarinani vaikutti vanhentuneelta. Retkestä on kohta jo kaksi viikkoa, eikä joka askeleen ja ajatuksen kuvaaminen tuntunut enää ollenkaan ajankohtaiselta. Sillä tavalla tämä sosiaalisen median maailma vaan menee, että jos et heti jaksa päivittää niin tiput kelkasta. Eihän se periaatteessa ole vaarallista ollenkaan.

On ollut niin paljon töitä ja kaikkea, että jaksaminen iltaisin ja rokulipäivinä on ollut aivan liian rajallista. Kaikki aloittamani projektit ovat jääneet kesken, paitsi saunan pesu viime sunnuntaina. Alan tässä näköjään tehdä välitilinpäätöstä menneestä työkeväästä, ja huomaan sen olleen aika väsyttävä koska olen jaksanut vain välttämättömimmän vapaa-ajalla. Mutta nyt on ihana lämmin sadepäivä, istun tässä ikkuna levällään puutarhaan ja naputtelen oikein ilokseni. (Tai enhän minä koskaan kirjoita, jos se ei huvita. Toivon, että viikon päästä kesälomalla tulee oikein inspiraation aalto jahka tunnen itseni levänneeksi.)

Ihana tuoksu tulee pihalta.

Siellä minä olen aamuvuorojen jälkeen iltaisin notkunut ja toivonut tätä sadetta. Haaveillut mökille pääsystä ja siirtynytkin jo mielikuvissani sinne. Suunnitellut kaikenlaista miehenkin uuvuksiin, ja eilen naurettiinkin töissä jälleen yhden lomalle jäädessä, että stressihän tässä siirtymässä aina tulee. Se kuuluisa lomastressi. Minäkin olen jo alkanut listojen teon, että mitä muka pitää ottaa mökille kissojen lisäksi mukaan. Listassa lukee villasukkia ja hiekkapaperia. Niitäkin Ryötönperällä kyllä jo on, mutta jotain piti saada kirjoittaa.

Ollaan oltu töissäkin jo aika levottomia. Totesin, että on se kuitenkin hyvä että ahdistuksen sijasta uupumus purkautuu hysteerisenä nauruna ja mauttomina vitseinä. Loputtomana mielikuvituksen virtana. Ollaan esimerkiksi keksitty hahmo nimeltä Merkkiäänimies. Hän on sellainen pieni huopahattuinen herra, joka lueskentelee ja odottelee meille tulevaa sähköpostia. Ja aina kun viesti saapuu, hän ottaa asennon ja täräyttää uruillaan tö-döö!. Siitä me tiedetään, että työmaatamme on jälleen lähestytty.

Joka ikinen kerta loppuviikosta, kun sähköpostiääni tuli, niin meillä alkoi kikatus kuplia. Mietittiin, että onkohan Merkkiäänimies huomannut, että palkkakuitti tulee nykyään sähköisenä ja onkohan saanut lomarahat ja lisät oikein. Mikä on työhyvinvoinnin laita ja mitähän hän meinaa lomalla tehdä, vai siirtyykö kesäpäivystykseen kuten osa muistakin työkavereistamme.

Eikä me toisistamme olla vapaa-ajallakaan irti päästetty. WhatsApp-viestiketju laulaa ja tunnelmia jaellaan, vaikka osa meistä on jo maalla. Anne-Marian pionit ja Monna Pielisen rannalla:

Että en valita. Onni on ihanat ystävät, vaikka työperäisetkin. Ja onhan noita nykyään niin monista muistakin konteksteista, että hyvä sitä on päästä taas mökkirantaan miettimään, kertaamaan silläkin tavalla taakse jäänyttä puolivuotiskautta. Ikivanhoja kaveruuksiakin on tässä vuoden mittaan elpynyt ja pitkiä puhelinkonferensseja pidetty. Kommuuneja perustettu.

Kommuuneja perustettu!

Kyllä - siitäkin on irronnut aika paljon naurua. Kun ei tässä nyt kuitenkaan mitään varsinaisia ekohippejä olla, vaikka hyvää tahtoa ja perheenomaista ystävyyttä meillä paljon riittääkin. Yksityisyys on tärkeää, kaikkea ei halua jakaa, vaikka toisaalta raportoin minä aika ahkerasti esimerkiksi vatsantoimintaan ja hormoneihin liittyvät asiat - melkein siinä saattaa yhteisöllisyys joskus kärsiäkin. No, joka tapauksessa siis Timber muutti meille vappuna. Onhan siitä ehkä jo ollutkin puhetta. Kun asutaan tällä tavalla kahden hengen taloudessa liian isosti rintamamiesröttelössä, niin kyllä siitä aina joutaa yhden huoneen putkiremppaevakolle lainaamaan. Aikoinaanhan Apulainen asui meillä, ja nyt siis Timber.

Voitteko kuvitella, että olen jopa antanut keittiöstä tilaa mikroaaltouunille, moccamasterille ja smoothie-aparaatille. Eikä oikeastaan tunnu edes uhraukselta, koska ystävän viihtyvyys on tärkeää. Ollaan kaikki tehty niin paljon töitä viime aikoina, että ollaan nähty vain ohimennen. Suunniteltiin vitsikkäästi sellaista läsnäolon aurinkotervehdysrituaalia aamuihin, kun ehditään kohdata noin kymmenen minuuttia ja sanoa huomenta melko kiireisesti.

Juu, ja sitten on aika mojova uusi ystäväsaldo sieltä Lapinlahden mielisairaalasta. Meillä oli viikko sitten ensimmäiset itsellemme järjestetyt juhlat (eipäs - olihan meillä pikkujoulut), ja minä ilossani kuvasin vinosti viinilasiani Aleksis Kiven huoneen viereisellä parvekkeella. Monesta kulmasta. Sitten siirryttiin sisäpihalle, jossa oleskelusta olin tähän saakka vain haaveillut.

Ihana nuori tiedottaja otti minusta(kin) siellä kuvan, ja menneellä viikolla sain oikein julkisuutta kun vapaaehtoisteemassa pääsin esille Lähteen sosiaalisessa mediassa. Siis muiden puuhaihmisten lisäksi. Olin niin ylpeä, että jakelin linkkiä pitkin omaakin verkostoani. Vaikka tuntuu, etten ole ihan niin paljon ehtinyt tai jaksanut Lapparissakaan tänä keväänä vaikuttaa kuin olisin halunnut. Mukava saada kuitenkin tunnustusta siitäkin vähästä, eikä ole epäilystäkään ettenkö mökkiloman jälkeen taas palaisi ruotuun myös kansalaisaktivismissani - sehän on siis aivan uusi elementti meikäläisen elämässä. 

Jos siis sitä ei lasketa, että kymmenisen vuotta sitten lajittelin vuoden verran lahjoitustavaroita eläinsuojeluyhdistyksellä.

Välillä olen miettinyt, että olisiko syytä pitää matalampaa profiilia omasta osallisuudesta Lapinlahdessa, mutta ei kai se mitään itsensä ylentämistä ole, jos on polleva siitä missä saa olla mukana, vaikka vähänkin. Vai onko? En minä itseäni ainakaan muita paremmaksi ihmiseksi tunne, vaan lähinnä onnellisemmaksi suhteessa entiseen itseeni. Onnekkaaksi.

Kansalaisaktivisti-Leppäsen hupeneva lasi viiniä:

Meitä Lapparin ihmisiä yhdistää yhteinen mielenkiinto ja rakkaus miljöötä kohtaan. Silti ne reitit, joita pitkin olemme paikalle ajautuneet, eroavat monellakin tavalla toisistaan. Samoin myös elämäntarinamme, joista toki olen kuullut vain murto-osia. Koska me nähdään usein "vain" toiminnallisissa tilanteissa, ja niissä ehtii löpistä sillä tavalla sirpaleisesti. Se on tosi virkistävää!

Joku kertoo itsestään enemmän, toinen saattaa pitää mysteerietäisyyttä. Ja silti ollaan niin kuin tunnettaisiin hyvinkin. Yhden intohimo on valokuvaus. Toisen taideperformanssit. Kolmannen interiöörit. Ja neljännen - esimerkiksi minun - juoksentelu ja kanniskelu vähän niin kuin urheilumielessä. Sitten kun istutaan portaalle turisemaan, täydennetään toisiamme myös siinä. Saatetaan jakaa murheitakin siviilielämän puolelta ennen kuin jatketaan toimintaa.

Juhlissa ehdittiin tutustua lisää, ja edessä on yhteinen juhannuksen järjestäminen kansalaisille. Tulee kiva spektaakkeli, ajattelin että jos laittaisi ihan mekonkin. Vielä en tiedä, mitä tehtäviä minulle lankeaa. Toivon vaikkapa saunamajurina olemista, tiskihommia ja kansalaisten kanssa höpöttelyä. Ehkä onkimisessa avustamista ja valokuvausta myös.

Kerroin Lappari-kavereille myös Patareissa käymisestäni, ja että sinne taitaa olla syntymässä samansuuntaista elämää kuin meillekin:

Tallinnassa vankila-alueen lisäksi tuli kierreltyä vanhan kaupungin ulkopuolella. Kaksipäiväisen retken toisena päivänä minulla oli omaa aikaa, kun mies oli työpalaverissa. Pitäisi enemmän kotikaupungissakin harrastaa ihmisten salavalokuvaamista. Siinä pääsee irti omasta itsestään ja arjesta. Ihan eri tavalla kuin esimerkiksi sitten mökkirannassa, jolloin tulee enemmänkin syvennyttyä nimenomaan siihen, mitä sisin sanoo.

Molemmille ilmiöille on aina tilausta.

Tässä pitää nyt vähän jakaa näitä retkikuviakin, kun kerran tuli otettua. Varmaan sata yhteensä, ja kymmenkertainen määrä ajatuksia. Muistojakin nuoruusajan työharjoittelukeikasta. Pysähtelin kivoihin kohteisiin drinkille. Aina tuli vaihdettua muutama sana jonkun kanssa, ja esimerkiksi Tiksissä oli tosi mukava tunnelma, vaikka vieressä oli rakennustyömaakuoppa. Sen entisen torin tilalla rautatieaseman kupeessa:

Luojan kiitos, löysin "uuden" torin sen kuopan tilalle. Ihan sama tunnelma, ja melkein teki mieli ostaa horsmaa ja ratamoa ihan vaan kannatuksen vuoksi. Kun ei minulla ainakaan niille lohenvärisille isojen naisten alusvaatteille käyttöä ole. Tai keinokuitutunikoille. Jos olisin paikallistanut pellavalaudeliinoja tai -käsipyyhkeitä, olisin ostanut. Mutta en löytänyt, vähän iski ujous niin en kehdannut kysyäkään.

Vaikka teoriassa osaan eestiä. Venäjää en sanaakaan, ja se oli torilla aika yleinen kieli.

Astioitakaan en tarvitse, hittolainen! Tuolla niitä kumminkin on... Ihania.

Löysin samalla Tellisikivin kulmille, enkä ollut siellä koskaan ennen käynytkään. Ainakaan tietääkseni, vaikka saattoihan siellä lähellä olla muuten jokin niistä ekskursiokohteista, joissa nuorena sossukoululaisena kävin. Lastenkoti tai kehitysvammaisten koti. En voi muistaa kaikken sijaintia, niin monessa paikassa silloin meitä kierrätettiin. Pitäisikin ihan ottaa yhteyttä Sakun kuntaan ja järjestää muistelosessio joskus tässä. Mennä taas päiväkodin johtajan luokse kylään. Siinäkin siis yksi ystävyys, jonka voisi elvyttää.

Minä ehkä olisin kaivannut Tellisikiveen seuraa. Oli lounasaika ja tyylikkäitä ihmisiä joka puolella. Minä sain kiireisessä paikassa siiderin sijasta oluen, ja tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi. Pitää kokeilla joskus uudelleen tuolla vierailua:

Enemmän kotonani olin vain kaduilla kulkiessani. Sataman lähellä kun odottelin miestä ennen kotilaivaa, niin integroidun suomalaiseen humppameininkiin ja tuli taas todettua, että ei ollenkaan ole niin vastenmielistä se kanssakansalaisten örvellys kuin aina sanotaan. Hyväntuulisia ihmisiä ja mukavat jutut. Sopivasti hiljaisuutta ja kommentoitiin aina vain jos oli kaverin tarinaan lisättävää tai näkökulma.

Kesäloma tai sen läheisyys tuo selvästikin meihin hauskaa virettä, ja taas tuli ajateltua että monesti ihanien asioiden odottaminen on itse asiaa suloisempaa.

Ajattelin minä Tallinnassa paljon muutakin. Esimerkiksi sitä, miksi olemme niin viehättyneitä vanhoihin rapistuneisiin ja hyljättyihin kohteisiin. Olen pannut sen ilmiön merkille myös instagramin abandoned-kulttuurissa, ja miettinyt sitä paljon. Vaikka olenkin historiaa lukenut, niin en usko että pelkkä kiinnostus menneisyyteen riittää. On olemassa jokin raadollisuuden ja kuolevaisuuden kiehtovuus, joka täydentää meidän kliinistä nykyisyyttämme. Varmaan?

Paitsi että ainahan myös tämä nykyhetki on täynnä kamalaa, koko ajan jossain joku kärsii. Silti sitä tulee hakeuduttua vaikeisiin paikkoihin, toivottua kummituksia ja haisteltua kaltereita. Ehkä paha on helpompi kohdata, kun se on ajallisesti kauempana? No joo, tietenkin myös miljööt itsessään ovat ihan arkkitehtuurimielessäkin kiinnostavia - että ei siinä sen syvällisempää tarvitse välttämättä olla. Minulla on nyt tämä taipumus dramatisoida tavallisiakin asioita ja mennä sen jälkeen drinkille.

Helppo elämä.

Laitan tänne muistoksi vielä kuvan siitä, miten olin tyytyväinen kun vihdoin sain raahattua itseni Patareihin:

Pitäisi vissiin tehdä tukalle jotain. Jos sitten kesäloman jälkeen. Kampaaja sanoo taas elokuussa, että taitaa olla syväpesulle syytä. Heh. 

On tässä puutarha-asioitakin ollut mielessä. Ryötönperälle soitin eilen. Sähköyhtiö on nyt sitten myllertänyt linjamme maakaapeleiksi, ja naapurin Rouva mietti josko viljelisi perunaa siihen römykohtaan. Minun laariini on kuulemma alkanut pinaatti kasvaa, ja raparperista Rouva oli katkonut kukkavarret samalla kun oli hakenut meiltä ruohosipulia. Vielä viikko, niin pääsen sinne! Viikon päästä tosiaan tähän aikaan minä pakkaan niitä villasukkia ja hiekkapapereita. Tuleekohan ärhenneltyä taas miehelle, kun on se siirtymäkiire. Onneksi hän on sellainen valikoivasti kuuroutuva, ettei hermostu ihan pienestä.

Täällä kotona minulla on vielä vähän esiviljelyksiä tulossa - kesäkurpitsaa ja auringonkukkaa. Liian monet pihamaan kukat ovat jo lakastuneet, mutta kaksi pionia ja lötköt unikot sentään vielä nupuissaan. Varjopaikan hyötymomentti. 

Äsken työkavereiden kanssa WhatsAppissa suunniteltiin vielä siittämättömän koirapojan ristiäisiä. Sitä samaa levotonta naurua, kuin livenäkin. Minä pääsen kuulemma sylikummiksi ja aloinkin samantien entisenä kirkon kanslistina koirantaa ristiäisvirsiä."Herra, tassussasi - onkin kuraa vaan. Se on paras tassu päällä maan..." Ja sitä rataa. Kyllä on kätevää, kun ystävillä on sama huumorintaju. Yllättävän paljon samanhenkisiä!

Nyt minä jään odottelemaan iltapäivää, kun saadaan saunavieraita. Vaikka onkin ollut kiireinen kesän aloitus, niin tässä kirjoitellessani huomasin, miten on kumminkin ollut aika antoisaa ja mukavaa. Vielä yksi yövuoro, yksi päivävuoro, toinen yövuoro, hammashygienisti, juhannus Lapparissa ja sitten loma. Jes!

Tässä vielä tämäkin päiväkirjaan, muikea vapaaehtoinen isin entisen työpaikan sisäpihan puutarhassa:

(Kuva: Roosa Lindholm)