Joutui niin paljon!

Joutui! Armas aika - vähän tietenkin liiankin äkkiä, mutta toisaalta kyllä minä tänä aamuna sen ääreen kotimatkabussissa pysähdyin kun alkoi ihan nolosti liikuttaa. Itsekin olin myöhemmin päivällä menossa lakkiasiin, ja sain ennakkohuumatunnelmaa. Nuorisoa nousi juhlatamineissaan kyytiin. Voi itku, miten nättejä, vapautuneita ja söpöjä! Oli sitä ruusua ja todistusmuovitaskua kainalossa. Puheripuleita takapenkissä.

Melkein jokaisella pysäkillä jokunen - osa odotti muita busseja. Mäkelänrinteen kohdalla näin ensimmäiset ylioppilaat, ja sitten piti tosissaan alkaa nieleskellä. Mikähän täti-ihmisen merkki tämäkin on, että nuorison ilo ja onnistuminen saa palan kurkkuun vuosi vuodelta herkemmin. 

Kun sitten tänään mentiin sinne pikkuserkkupoikani juhliin, näin ovella heti lempisukulaisiani. Kuulin kahvipöydässä, että vielä ovat minunkin lakkiaiseni niin elävästi mielessä - miljöö ja kaikki. Niitähän tosiaan juhlittiin Hakunilan lähiön erään kerrostalon 9. kerroksen kodissamme, oli orvokinkukkia jääpaloissa yhden äidin serkun toimesta. Aika on korjannut pois sekä serkun että äidin, mutta tänään oli ihana ilo tavata monia elinvoimaisia sukulaisia.

Minun lakkiaisistani on sentään jo 23 vuotta, ja minulla oli ruma "karjakkohame" (kuten äiti sanoi), enkä ollut ollenkaan niin sivistyneen kiinnostunut sukulaisistani, kuin tämä fiksu nykynuoriso vaikuttaa olevan. Joten sitä meikäläisen valkolakkiaikaa nyt on turha muistella, vaikka mieleen tulikin.

Koomista, että sukulaisten kanssa todettiin miten kesämökkejämme on 50 kilometrin säteellä useita! Osa Etelä-Pohjanmaan, osa Pirkanmaan puolella. Että voisi kai sitä lomalla sen verran poiketa omalta tontilta, että jos vaikka kylään...

Tänään kuvituskuvina vain kotipihan eläimistöä.

Ai niin, ja herranjestas! Se viikon takainen sossukoulun luokkakokous! Täsmälleen tähän aikaan se oli täydessä vauhdissa, varmaan tapailtiin jo Kaikuluotainta. Sen sijaan, että minä olisin alkanut vollottaa - kuten nuorena silloin erotessamme - sainkin nauruhepulin (mikähän sekopääreaktio sekin), joka on myös videolle taltioitu. En ole katsonut. Luultavasti näytän ja kuulostan kamalalta. Punaviiniä hampaissakin varmaan, kuin olisin pelkkä ieneukko.

Vaan - olipa se kokemus! Tai toisaalta, yllätti se miten vähän oltiin muka muututtu 20 vuodessa. Meitä oli paikalla 75 prosenttia ja luokanvalvoja. Ensinnäkin oltiin saman kokoisia! Kukaan ei ollut lihonut tai laihtunut. Sinänsä pidän painoindeksejä epäkiinnostavina, mutta pistinpä kumminkin merkille. En päässyt ällistelemään myöskään yhdenkään muuttunutta tyyliä. Vain ruudut poikien paidoissa olivat ehkä 90-lukua pienemmät. Tyttöjen tukkatötteröt ehkä vaatimattomammat - varsinkin omani.

Etenkin kun menin suoraan mökiltä, eikä minulla siellä ole mitään tötterövermeitä.

No, kyllä kun me niitä opiskeluaikojen valokuvia katseltiin - niin siloposkien lisäksi hilpeyttä herättivät vääränkokoiset vaatteet. Enimmäkseen liian isot. Nythän on toki aika kinkeli muoti, mutta varmaan me silti pukeuduttiin laivoihin osittain raha- ja egosyistä. Alesta hankittiin takit ja muut, vaikkei koko ollut niin justiinsa.

Jopa meidän opettajamme oli äimistynyt siitä tunteesta, että vastahan hän meidän kanssamme väänsi.

Todettiin, että ehkä tapaamme vastedes vähän useammin. Maksimissaan, ei kun vaiko minimissään, viiden vuoden välein. Nyt on facebook-ryhmässä alustavasti lyöty lukkoon elokuu 2018 ennen koulujen alkua Ryötönperällä. Minun mökilläni! Se syntyi kotimatkalla ehdotukseksi, kun palattiin kahden opiskelukaverin kanssa. Miehillä oli sellainen toive, että jos vaikka jotain yhteistä tekemistäkin sitten oikein. Minä sanoin, että aina voidaan kaataa pari puuta jos pelkät mölkky ja petankki eivät riitä. Tikkataulukin on, joten voisin järjestää kolmiottelun! (Sanoo ihminen, joka vihaa seurapelejä, mutta minkäs teet kun on valinnut sosiaalialan, kaikki muut ovat niin toiminnallisia.)

Tai korjataan aitan katto.

Tai liiterin seiniäkin voidaan fiksata.

Ilmoitin myös, että minä en sitten oikein kokkaile. Se(kään) ei ollut ongelma.

Muisteltiin musiikin tunteja. Kuinka meinasin heittää isän kitaran seinään ja menetin lopullisesti hermot body percussion -tunneilla. Muisteltiin ATK-opettajaa, joka sanoi minua Aku Ankaksi, koska niilläkin tunneilla pinnani paloi. Miten ihmeen aikuisia kaikki luokkakaverini olivatkaan jo silloin! Siksi juuri se oli minulle paras opinahjo, jouduin nöyrtymään tosiasioiden edessä aika paljon, oppimaan itseäni viisaammilta. 

25 prosenttia meistä on nykyään kolmivuorotyössä, minä kuulun siihen sakkiin. Tykätään. Oli tosi mielenkiintoista tutkia sitä, mihin ollaan päädytty. Mutta myös siviilielämä ja vapaa-aika! Mitä kaikkea ihmiset tekevätkään! Ei pelkästään se, että ollaan vielä kaikki hengissä. Vaikutti siltä, että ollaan myöskin todella elossa. 

Kuulosta kliseiseltä, mutta totta se vaan on.

Luokkakokous jätti pysyvän jäljen opiskelumuistojen päälle. Ihan vaan täydentävän, ei mitään spektaakkelimaista muutosta. Juuri tällaisesta minä tykkään, koska en ole suurten siirtymien ystävä. 

Meillähän oli ilmeisesti viimeisenä vuotena mukana myös kummitus. Valokuvissa - sekä Jyväskylän koululla että opintomatkalla Virossa - esiintyi vieras ihminen, jota kukaan ei muistanut. Siis kukaan. Oli ihan ymmärrettävää, että jokainen oli unohtanut jotain ja yhdessä täydenneltiin muistojamme, mutta että "Minnaa" ei muistanut kukaan. Ehkä vähän noloa?

Varmasti ihan kiva ihminen, ei me sillä. 

Mukana luokkakokouksessa oli myös yksi noin puolivuotinen ihmistaimi ja vitsailtiin hänelle koko vuorokausi. Että jos lähdetään vaikka baarikierrokselle, niin jätetään hänet narikkaan. Ja sitten kun portsari uhkaisi lastensuojeluilmoituksella, me kaikki huideltaisiin käsillämme että joo, joo - me tiedetään ja osataan, hei kaiffari. Mä oon sossussa töissä, mä oon kriisityöntekijä, täällä on päivähoidon ammattilaisiakin - että älä kuule ala meille. Me otetaan tää lapsi tarkkailuun. Naurettiin, että kenen kotiin menisi luppanen pikkuinen ekalle selvittelyjaksolle, ja että kyllä se varmaan pitenisi kun eihän sitä potkuhousuihmistä kukaan meistä olisi pois edes akuutista sylistään antanut.

Aamukahvilla puhuttiin vähän totisiakin, ja kai siinä illallakin tuli kyynelehdittyä. Mutta täytyy sanoa, että olenpa taas ollut jo nuorena onnekas, puhumattakaan tästä keski-iästä.

Palasin takaisin arkeen sellaisessa kokemusaallossa, että olen tietenkin nähnyt taas paljon unia. Mikä on hyväkin, koska kertoo siitä että olen myös nukkunut. Paitsi viime yönä kun olin töissä. Kuuntelin helteestä viilentyvää Helsingin yötä ja laskeskelin mitä kaikkea tässä vielä on edessäkin päin ennen lomaa. 

Koko mennyt viikkokin oli taas aika mielenkiintoinen.

Kuten kuvista näkyy, olen ehtinyt seurustella kotipihallakin. Täällä puutarhan tällä erää viisain eläin, eli mustarastas, ihmettelee oman jälkikasvunsa lisäksi muiden luontevaa ja epädramaattista olemista. Sepelkyyhkyllä on ilmeisesti myöhäisherännäispesänrakennusvaihe. Ihmisestä metrin päässäkin ihan vaan oksia ottaa nokkaansa ja leuhottaa omenapuuhun.

Oravanpoikien tilannetajusta on turha edes puhua, kun sitä ei ole. Jatkuvaa suu auki ihmettelyä ja roska-autosta järkyttymistä maanantaisin. Onneksi olin silloin vielä vapaalla niin näin senkin.

Minä jotenkin taas samastun mustikseen, luulen että meillä on sama ÄO. Tai vähintään aaltopituus. Pöyristytään muiden varomattomuuksista ja pidetään tarvittaessa mekkalaa.

Mökiltä siirretty vuorikaunokki yrittää menestyä myös täällä kotona. Aiheuttaa minulle lähinnä ikävän maalle.

Mutta ei se ole mitään maaseutuelämään verrattuna. Tänään ennen lakkiaisia soiteltiin Ryötönperän naapurin leskirouvan kanssa. Ihan oli proosallista ruohonleikkuriasiaa ensiksi. Ostetaan uusi, sovittiin. Vanha pätkii, paukkuu ja palaa, joten... 

Hän oli aamukahvilla istuessaan nähnyt sivusilmällään jotain liikettä pihallaan. Koska oli helteen jälkeen tuulinen sää, niin ensimiete liittyi lentävään piharoskaan. Vaan se olikin ollut kettu! Ihanaa! Minä en ole mökillä - enkä paljon muutenkaan - nähnyt juurikaan kettuja, ja nyt siellä meillä sellainen ainakin kävi! Minkähänlainen kakka on ketulla, jos oppisin vaikka tunnistamaan. 

Jos yhtäkkiä saunapolulla olisikin merkkejä oranssista koiraeläimestä. Pitää alkaa opiskella sekä jälkiä että kakkikikkaleita. Oikein hyvä kesäloman harrastus sitten kolmen viikon päästä.

Eikä siinä vielä kaikki. Nyt tekisi mieli sanoa, että valitettavasti - mutta en sano.

Käärme. Kyy. Kääk. Leskirouvan portaalla. Nyt jo niin lähellä meidäkin tonttia, että tuleekohan minusta hysteerinen sukkahousupää koko lomaksi. Onkohan Jokke tosiaankin nyt asettanut reviirinsä meidän perälle ja minä sitten näyttelen haarakiila hiuksissa toista käärmettä heinäkuussa? Möngerrän puskissa, että Jokke ymmärtäisi asua metsässä. Auts. Tulee ehkä uusi opin paikka, koska toisaalta haluaisin tutustua käärmeeseen, mutta en vahingossa ollenkaan.

Pitää saada Joken kanssa treffit. Hän on sentään vielä hengissä. Toisin kuin sen kauemman naapurin kyy, joka uhiteltuaan liiaksi sai lopulta lapiosta. Voi että. Jäiköhän paljonkin nuorisoa kaipaamaan.

Vaikkei hieno kuva olekaan - on pala Lapparin restauraation historiaa.

Vielä pikaraportti kaupunkielämästä. Harmittaa, kun en ennen viime mökkireissua ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa Lapinlahti-kuulumisia. (Kannoin betonilaattoja ja nauroin auringossa mainioiden ihmisten kanssa.) Olen nyt ollut mukana aika vähän, enemmän vain hengessä. Jostakin on kuitenkin kiirinyt tieto maailmalle, että olin yksi joskus muistitiedon keruusta kiinnostuneista. Nyt tuli sähköposti. Toinenkin. 

Kun sairaalan uusioelämä on saanut näkyvyyttä, niin paikalle ajautuu ihmisiä, joilla on oma tarinansa kerrottavana. Minä olen todella onnekas ollessani yksi sellaisista ihmisistä, joille se halutaan kertoa. Tulee kansalainen ja sanoittaa suhteensa 175-vuotiaaseen mielisairaalaan. On toivonut saavansa joskus puhaltaa kaikki muistot ulos. Ihmeellistä!

Minä istuin torstaina eteläsiivessä lounaalla ja katsoin valokuvia vuodelta 1970. Sitä ennen olin saanut kuulla, miltä yksi osastoelämä tuntui. Oltiin samoilla kallioilla kuin kertoja nuorempana. Kuuntelin, ja joutsenet lensivät sekä lokit. Meri on alkanut olla niin lämmin, että sekin tuoksui.

Kaiken sen jälkeen pääsin odottelemaan ukkosta ja pitämään sadetta vanhaan piharakennukseen. Kuuntelin toista tarinaa. Siitä, mitä Lapinlahti nykyään yhdelle ystävälleni merkitsee - miten se on jopa ihan muuttanut meidän maailmaamme. Huh. HUH!

Harvinaisen täyttä on taas ollut. Mutta hyvällä tavalla.

Meni sitten kotimatkalla kesän ekat espikset pilalle.

Aina pitää hengästymisen päätteeksi olla jokin vain ihan pieni ajatus, että voi rentoutua. Tänään minulla on teille kysymys. Että mikä on tuo nätti köynnöstävä kasvi, jonka oksan olen leikannut maljakkoon. Puuhun (pensaaseen?) jäi useita. Hän kiipeää omenapuussa, tekee köysimäistä hienoa kuviota.

Nyt on tähtenä keittiön pöydän kulmalla: