"Syksy tästä tulee."

Jaahas, syyskuussa ollaan. Nyt on eletty sellaista kaupunkivaihetta, että töihin, kotiin, töihin, kotiin - ja välissä muutamia rikkonaisia vapaapäiviä, jotka on pitänyt varata lepoon ja toipumiseen. Siihenkin, että koti pysyisi tavallaan vähän vähemmän asutun näköisenä. Päivät ovat sulautuneet toisiinsa, ja on tuntunut esimerkiksi siltä että koko ajan istuu bussissa tai vaihtaa kissanhiekkoja. Jälleen uusi päivän horoskooppi luettavana, ja sitä rataa. Mutta nyt alkaa kai työtahti rauhoittua ja muukin elämä asettua syksyn uomiinsa. Niin - kyllä olenkin odottanut sitä tapahtuvaksi - en kaipaa ollenkaan niin lennokasta arkea, kuin miltä se on nyt tuntunut.

Varmaan omassa päässä vaan, taas. Mutta kieltämättä olen haikaillut mökkiportaiden hiljaisuuteen vaikkei tässä kaupunkielämässä sinänsä mitään vikaa ole ollut. Ehkä vain pikkuisen liikaa hajontaa joka suuntaan, noin niin kuin keskittymiskyvyllisesti - ja minähän tykkään kuitenkin eniten tyhjistä hetkistä. 

Eilen eristäydyin pihahommiin, tänään raahasin luuni kamerakävelylle. Vaikka olenhan joka vuosi kuvannut ne samat kauniit viljapellot. Puimatta ja puituina. Samat siirtolapuutarhan omenapuut ja syyskukkijat. Ei sillä, että itse kyllästyisin - tulipa vaan mieleen, että jotain uuttakin annettavaa voisi näihin muistiinpanoihin olla. Elokuu valui ihan käsistä. Vaikka kyllä minä olen esimerkiksi lukenut! Sirpa Kähköstä ja Veikko Huovista. Pikkuisen Merete Mazzarellaakin. Varastanut kirjoista itselleni yksityistä aikaa. Enemmänkin olisin voinut.

Niin kuin kaikilla muillakin omenapuupihallisilla, myös meillä on ollut käynnissä omppushow. Aivan täysin yllättäen olen päässyt piirakkacupissa kärkisijoille! Täällä on nimittäin kiivas kilpailu syksyn parhaasta leivonnaisesta meneillään. Apulainen ja mies antavat sille projektille kaikkensa, ja sortuvat mielestäni liiallisiin kikkailuihin "keikauspiirakoillaan" ja yltiöpäisillä raaka-aineratkaisuillaan.

Minä otin netistä helpoimman ohjeen ja panostin ulkonäköön. Oikein nätiksi rinkulaksi kaikkein punaisimpien yksilöiden sirppejä tökin löllöön taikinaan. Minultahan puuttuu sekä kilpailu-  että leivontavietti, mutta osallistua piti. En itse ehtinyt sitä luomustani edes maistaa, kun piti kiiruhtaa yövuoroon. Sinne sitten sain ylistäviä viestejä, ja mikäs sen piristävämpää kuin tietää päässeensä vaativassa kilpasarjassa suorastaan huipulle.

Nyt sitä piirakkaa on tietenkin täällä yritetty apinoida, minä olen jo siirtynyt hillovaiheeseen ja suunnitellut että omenarumban jälkeen pistetään pystyyn pannukakkucup. Sitten on käytössä sekä nättiä vaaleanpunaista hilloa että heleän keltaista, johon käytin vain valkeita kuulaita omenoita. Siitä tuli ehkä vähän löysää.

Joskus aikaisempina vuosina olen tuunannut omenahilloja mausteilla tai vaikka puolukoilla, mutta nyt olen pitäytynyt siinäkin asiassa aivan yksinkertaisimmissa vaihtoehdoissa. Jos elämä onkin ympärillä välillä monimutkaista, niin silloin simppelit sivujuonteet ovat parasta vastapainoa. Ei mitään ylimääräistä kikkailua, sanon minä!

Minä vein naapuriinkiin yhden ämpärillisen priimaomenoita. Mitähän siellä nyt minusta ajatellaan. Heidän varhaisteininsä oli ainakin aivan vakuuttava ja vakuuttunut, että kyllä heilläkin tarvitaan omenoita, koska siinä puutarhassa niitä ei kasva. Minä en vaivautunut selvittämään asiaa aikuisilta, vaan heti innoissani nuorison kanssa tein tämän lahjoituspäätöksen. Ei kai sitä nyt joka asiaa tartte huoltajilta kysyä, jos neidillä oli esimerkiksi leipomisasiat mielessä.

Olen suunnitellut lainaavani heiltä teleskooppitikkaita, että saan pestyä lisää taloa. Korkeammalta. Eilen pihahuumassani ja pienessä flunssalämmössä tein sellaisia koepesuja siellä, minne yletyin. Tosiasiassa tämä kaupunkikoti(kin) tarvitsisi paritkin pienet talkoot ystäväporukan kanssa, mutta minä ikään kuin aloitin. Voin sitten toimia oppaana ja työnjohtohommissa, kun varsinanen urakka koittaa. Siitähän ei ole mitään käsitystä, että milloin tällainen olisi tapahtumassa.

Joskus käy niinkin, että kun vain aloittaa, niin yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa jo pitkällä noin niin kuin työmäärän kokonaismittakaavassa. Samansuuntaisella energialla sain viikko sitten raivattua makuuhuoneen sellaiseen kuntoon, että voin sielläkin kirjoitella niitä laulujen sanoja, joita olen Nuoruusystävälle luvannut. Röykkiöiden alta löysin kirjoituspöytäni. Kyllä on toistaiseksi tullut riivittyä niin karmeita riimejä sieltä täältä tuhnuisen mielen syövereistä, että pitäisi saada sillekin asialle paremmin aikaa. Nyt kun on kerran sille myös fyysistä tilaa.

Minulla on aina välivuodenajan koittaessa se visio, että siihen siirrytään siisteissä tiloissa puhtaalta pöydältä, vähän niin kuin uuden alkuun konsanaan. Onkohan koskaan toteutunut. Sitä ei tavallaan haluaisi huomata että yhtäkkiä on talvi, ja tuossa nuo kesäkamppeet vieläkin tuolinsarjalla roikkuvat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

 

Tämä on kyllä siinä mielessä kivaa vuodenaikaa, että varjoisalla kotipihalla riittää aina jotain pientä nypittävää - vähän isompaakin - kun voin alkaa siistiä sitä kasvukauden päättymiskuntoon. Täällä kun ei kasva kangasajuruohojen ja omenoiden lisäksi mitään hyötykasvia, niin kaiken mitä puuhaa voi tehdä vain terapia- ja esteettisyysmielessä. Jos oikein on sisäilmakammo kun tulee väsyneenä töistä kotiin, niin voi ainakin vähän aikaa muka tehdä jotain omassa pihassa.

Ja pianhan alkaa haravointivaihe, todettiin eilen Apulaisen kanssa.

Minusta on tullut todella laiska liikkeellelähtijä, onneksi tänään oli niin nätti aamu ettei kyllä enää ollut muita vaihtoehtoja kuin painua pelloille ja joenrantaan, hevosia katsomaan. Muutama hanhiaurakin lenteli yli, sain minä niitä kuvattuakin mutta eiköhän nekin ole jo nähty. Siis kuvissa. Kiva niitä on luonnossa katsella, ja kuunnella. Niistä ei tule ihan yhtä haikea olo kuin poismuuttavista kurkijoukoista tai joutsenista.

Haikeus iskee muutenkin enemmän maalla, vaikka kahden viikon päästä kun taas sinne pääsen, ei ole kyllä murheilulle sijaa, koska on edessä se Nuoruustapaaminen. Olen leikkinyt ajatuksella, että yllätän pojat ja raahaan vanhan hetekan liiterin perukoilta pihalle grilliksi... Hmm. Pitää vähän tutkia asiaa. Jotain siitä olisi kyllä kiva keksiä - lähinnä olen miettinyt naistenlehtimäistä romuromantiikka-asetelmaa siitä hetekasta, mutta meillähän kaikesta meinaa aina tulla sellaista "Tosimiesten Strömsö" -tyyppistä projektia, niin että grilliajatus menisi siihen samaan sapluunaan.

Muutamia muitakin yllätyksiä porukalle on mielessä. Vaikka olen minä jo mennyt lörpöttelemään, että ainakin lipunnosto pidetään, ja kaikista pakanoin meistä saa vetää aamuhartauden.

Ai niin. Takaisin omenoihin. (T'ällä tavalla minun ajatukseni pomppivat ihan livenäkin, Nuoruusryhmän viestiketjusta takaisin kotiin, juhlasta arkeen ja toisinpäin, hereiltä nukkumaan ja taas ylös.) Tilapäiskommuunissamme on virinnyt myös ajatus omenasiiderin teosta. Vain välineet puuttuvat, ja niinpä Timber onkin parasta aikaa käymässä rautakaupassa. (Ei kun nyt onkin kuulemma Prismassa, soitti että hankittaisko sittenkin mehulinko...) Vähän jännittää. Minä kokeilin sitä hänen kuivuriansa omenasiipaleisiin, mutta vaikka kuinka hurruutin päivätyön verran, niin jäivät vähän nahkeiksi. Ei tullut rapsakoita. Vinkkejä?

Ne nahkeat - vaikka hyviltä maistuivatkin - houkuttelivat liepeilleen kukkakärpäsiä, eikä niitä enää sellaisen laumailmiön jälkeen tehnyt mieli syödä. Kun minullahan oli se visio, että oikein säilön niitä omenalastuja, mutta eihän niitä kosteina voi purkittaa.

Ehkä annan sen olla, liikaa projekteja. Voisin keskittyä syyslukemiston haalimiseen - siihenkin voisin ottaa vastaan vinkkejä, vaikka tokihan niitä esim. Rautalinnun blogista löytyy! Kähköstä pitäisi saada ystäviltä lainaan seuraava osa. En ehkä ole ihan kohderyhmää, mutta silti jokin Mustat morsiamet -kirjassa veti puoleensa ja luin sen tosi nopeasti jo kuukausi sitten varmaan. Mielikuvissani sen tarina esiintyy aika tummana, ja kun äsken yritin etsiä teille sopivaa siteerauskohtaa loskaisesta kaamoksesta - en löytänytkään. Tuli vastaan kimmeltäviä päiviä, mutta dramaattisia käänteitä. Ja miten minusta tuntui, että koko ajan lumihöttö hölskyi jaloissa kun sitä kirjaa luin!

Hyvän kirjailijan merkki on se, että upottaa tunnelmia muuhunkin kuin säätilan kuvailuun. Minähän olisin varmaan sellainen Sumuisten Sössösäiden Saara, jos ryhtyisin kirjailijaksi. Koko ajan olisi vähintään orastavaa auerta joka puolella, kuka sellaista jaksaisi lukea.

Tunsin itseni vähän vanhaksi, kun ensin pitkin hampain tartuin Konsta Pylkkäseen, mutta sitten tykkäsinkin. Olen muuttunut sisäisesti vaariksi. Kyllä ei tällä menolla käy enää flaksi baareissa, vaikkei tietenkään tarvitsekaan, ja enhän minä kapakoissa käykään. Ja onhan tässä jo puoliso ja puoli maailmaa ympärillä. Vaan voisihan sitä joskus löytää sisäisen neitonsa. Viime viikolla kävin mekkoja lainaamassa sukulaisnaiselta, jolla on sama geeni kuin äidilläni - eli naiseusvietti. Nyt on ensi viikonlopun pönötysjuhliin kolttuja odottamassa. Näytin niissä ihan nätiltä, en minä sillä.

Mutta Pylkkänen. Hänen mietteisiinsä minä kumminkin jaksan paremmin sitoutua:

"Hän puuhasteli saunalla. Hän löysi kivijalan alta sen verran kuivaa puuta, että pisti pönttöön tulet. Kunhan se edes vähän lämpiäisi, niin eikö häntä yön seudun yli tarkenisi. Tuntui tulevan viileä yö. Tiedä vaikka suon laidassa kuuraa näyttäisi tai ainakin lammesta usvan nostaa. Hän taittoi lehdeksiä makuuksilleen. Näkyi lehti olevan jo heikossa kantimissa, syksy tästä tulee.

Perhana että maailman luonto jaksaa iänikuisesti jauhaa tuttua ohjelmaansa. Juuri kun kesän makuun on päässyt, kasvit alkaa harkita talviunta ja linnut huitelevat etelään. Tänäkin iltana on yli lentänyt haukkoja. Ne on lentäneet korkealla koukukkunokka kohti Saharaa. Muutto niillä on käynnissä. Kohta kurjet huutelevat aamusumujen yllä. Ja luonto ei kun vääntää kammesta ajan pyörää; tulee talvi, sitten kevät ja pian heinähelteet. Keksisi viidennen tai kuudennen vuodenajan, ja saattaapa keksiäkin, mutta onhan neljässäkin ihmettelemistä. Ja talvi on toki tarpeeksi pitkä pohjoisessa, kyllä siihen mukaan kerkeää. Lapasista aukeaa talvitöissä peukalonhangan kohdat ja sukista kantapäät."

On tunnustettava, että tämä oli ensimmäinen Pylkkänen, johon tartuin. Kotihyllyssä ja mökillä on lisää niitä vanhempia ja tavallaan alkuperäisempiä. Ehkä niitä sitten seuraavaksi? Sumuisten Sössösäiden Saara-Vaari lukee, heh.

"Minun rapakoistani heijastuu taivas" -kuva.

Mazzarellassa olen vasta alussa. Eikähän se olekaan mikään lukuromaani, vaan pohdiskeleva kirja. Hmm - "Vanhenemisen taidosta". Sain sen Apulaiselta, olikohan se vinkki. Minua viehätti jo alkumetreillä sama kohta, joka oli lainattu myös takakanteen. Minkä minä sille voin, että olen jo vuosia ajatellut samoin, ja tämän mietteen on Meretekin lainannut Hans Ruinilta:

"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme rivin päiviä, jotka tuntuvat loputtomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä. Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan.

Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohiteltulta. Rajattomat lupaukset tulevista vuosista putoavat kuin tyhjät norkot, jotka eivät ole koskaan tehneet hedelmää."

Pitäisi varmaan seuraavaksi opiskella, kuka on Hans Ruin... No, joka tapauksessa - onneksi olen tullut kirjoittaneeksi heinäkuun mietteistäni tänne blogiin tuhat kertaa, niin on todistusaineistoa siitä, mitä aina silloin kuun puolivälissä ajattelen. Ihan samaa kuin tuo Ruinkin.

Näillä mennään, näillä jatketaan. Omenashow must go on. Ja muukin show. Lauantaina laskettiin maahan silloin juhannuksen alla kuolleen sukulaisen uurna, mikä tuntui hyvältä lähiomaisten suruun osallistumisesta huolimatta. Sellainen on myös kaunista. Taas pienentyi piiri ja siinä yhdessä kyynelehdittiin, mutta viljeltiin myös mustaa huumoria vainajasta ja minun äidistäni, jonka hauta on siinä lähellä. Veisteltiin, että nyt saavat jatkaa taiteesta kinaamista ihan keskenään siellä luonnonkivilehdossa, serkukset.

Niistettiin nenämme ja jatkettiin matkoja.

Käveltiin miehen kanssa mustissamme kotiin. Ihailin matkalla muiden omenasatouhrien ratkaisua laittaa kadunvarteen "saa ottaa" -pisteitä. Minun piti lauantaina jo perustaa meillekin sellainen, mutta sitten tuli sade. Sitten tuli sunnuntai ja talonpesuvietti. Sitten tulikin tämä maanantai ja minua alkoi nolottaa koko ajatus. Mitä, jos ohikulkijat nauraisivat - minä olisin kuitenkin panostanut omenanottopisteen ulkoasuun ehkä liikaa - lyhtyjä ja kaikkea. Niin nyt tässä sitten ollaan.

Matrikkelitaiteilja ja Sudeettisavolainen onneksi tahtovat sadostamme osansa. Se on hyvä.

Maaseutukaipuuni sijasta minun pitäisi varmaan paremmin muistaa ja jaksaa arvostaa tätä sosiaalista elämää täällä kaupungissakin. En ole vielä ehtinyt edes Lapinlahteen vapaaehtoiskavereiden kanssa touhuamaan. Tunnen siitä huonoa omatuntoa, vaikka turhaan kai. 

Ympärillä on ihan nättiä jopa keskustassakin, jos sulkee metelin pois. Tallennan tänne pari suosikkikuvaani sieltä, jotta muistan niitä katsella vaikka sitten vuoden päästä. Vähän sääli, että jokin minussa nyt vaan jaksaa kapinoida kaupunkia vastaan. Päätetään, että siihen tulee muutos.