Olen palannut.

Kas, sehän onkin jo kevät. Osaankohan minä enää päiväkirjaa kirjoittaakaan. Viimeiset puoli vuotta olen käyttänyt lyyrisiä aivolohkojani kuulkaa laulujen tekemiseen. Ei sillä, että olisin musiikkia opiskellut - tai no - kyllä sitäkin on vähän ollut pakko. Heviä kuunnella ja sillä tavalla. Bluesiinkin perehdyin youtubessa ja kirjoitin säätiedotuksen Helsingistä. Kevyttä sadetta oli siinä biisissä. Sekin on vielä kesken. Joululomalla etsin C-soinnun sähkökitarasta. Sen hämärästi muistin ajoilta, jolloin oli isän kitara lainassa ja luulin oppivani soittamaan.

Vaan ei ole kitarointi minun lajini, eikä kärsivällisyys riitä nuotteihin. Ei edes siihen ryhtiin, jota soittimen kanssa harrastamiseen pitäisi olla. Korkeintaan huuliharppuihin riittää ponnistelun taitoni, ja siihenkin vasta parin viinilasillisen jälkeen. Siinä hetkessä, jossa minun soittokärsivällisyyteni alkaa, perheen hermo menee. Niin, että olen keskittynyt lähinnä korvanapeilla kuunteluun ja kirjoitteluun - kauhean vaikea olla mölisemättä mukana. Onneksi on vuorotyö, niin voin toteuttaa itseäni silloin kun muilla on virka-aika.

Kyllä on ollut virkistävää. Koomistakin, jos sattuu sellainen aamu että päässä soi oma biisi.

En minä silti ole vanhojakaan harrastuksiani unohtanut. Yhtälailla olen pihalla kuin ennenkin. Paitsi ehkä lukeminen on vähän jäänyt taka-alalle, mikä onkin suuri synti jos meinaa olla (rock)lyyrikko. Koska vain toisia lukemalla voi itsekin oppia lisää. Apinoida alitajuisesti. On siis alettava lukea uudelleen. Koko luonnon lepokauden olen minäkin ollut iltaisin niin väsynyt, että ihan on riittänyt pari sivua mitä tahansa, ja uni on tullut.

Aamuöisin olen heräillyt miettimään palkkatyön murheita ja muita arkihuolia. Niitä riittää, ja siksikin on ollut kiva kadota pohtimaan riimejä, upottamaan tarinan kaarta laulun sanoihin, kokoamaan sanomaa kertosäkeeseen ja sitten sähköpostittamaan tuotoksen maalle Musikanttiystävälle. Lauseeni ovat pääsääntöisesti liian pitkiä, kuulemma. Ja sitten menee moni kohta uusiksi. Olen oppinut typistämään!

Ensimmäiset laulunsanani kirjoitin melkein oksennus suussa, kun kesäloma oli loppu ja Strömsö ohi. Siinä ei enää kukaan koputtanut oveen, hyi. Ahdistusta on kätevä purkaa runoiluun, näköjään. Ajatella, että lomakausi onkin taas edessä! Olemme selvinneet jälleen yhdestä talvesta. Aika menee nopeasti kun muotoilee sen kulkua säkeistöihin. Kirjoitin syksyllä yhteen biisiin pitkät pötköt kumisaappaista ja juurilleen palaamisesta, englanniksi oikein - vaikeaa. Se oli kyllä alunperin vähän niin kuin tilaustyö, mutta kummasti meni läpi minun sanastoni siitä, miten talo oli tyhjä ja saappaita olisi tehnyt mieli pistää jalkaan ja lähteä takaisin sinne missä haluaisi koko ajan olla.

Ajattelin sitä kirjoittaessani mökkiä tietenkin. Teen sanoja enimmäkseen "etänä" täällä kaupungissa, ja Ryötönperällä keskityn polttopuihin sekä pihahommiin. Ei siellä malta näppäimistön ääressä istua, kun pitää saunaakin lämmittää ja vesiä kantaa. Kun ollaan pidetty siellä biisintekosessioita, niin minua on pitänyt melkein komentaa keskittymään. Koska maalla ovat mielessä tekemättömät mökkityöt.

Minulla oli pitkään joka saakelin biisissä myös tulipesä. Niitä oli pakko alkaa ottaa pois - paitsi kävi sekin mielessä, että jos tekisi takka- ja kiuasaiheisen levyn. Sen nimihän voisi olla vaikka Tulet. Hieno kaksoismerkitys! Vai onkohan Lauri Tähkä tehnyt sellaisen jo. Pitääpä tutkia. Nuotion ja kokonkin sinne voisi kirjoittaa. Roskienpolttotynnyrin ja savustuspöntön. Tulipalon, jonka vuoksi lapsuuteni vanhan torpan tilalla seisoo se rippikoulukesänäni rakennettu hirsimökki.

Mutta ei. Siihen en vielä mennyt. Lokakuun koitettua siirryin muistelemaan ruosteista katiskaa. Sitä, miten isovanhempani riitelivät veneessä ja kiukun saattoi nähdä jo pelkästä niskasta. Tuulikin kävi luoteesta. Se osuu pahasti mökkirantaan. Hirveän hyvin rimmasi katiska ja niska. Ei ole siitäkään biisistä tullut vielä valmista. Aihoita oikeiksi lauluiksi on ihan totta jo ainakin levyllinen.

Ehkä yhden elämäni hauskimmista kohdista koin, kun tein hevimusiikkilauluun kertosäkeen, jossa ajetaan takaa moottorisahan kanssa. No sitten tuli marraskuu, ja piti alkaa miettiä joululahjoja. Päätettiin bändikaverin kanssa tehdä Apulaiselle laulu. Apulainen seurasi koko syksyn sivusta kun kirjoitin, ja kun minusta ei varsinaisesti saanut seuraa niin hän alkoi kirjoitella itsekin. Pidettiin tyttöjen kesken sunnuntaisin sanoitusleirejä - ja vaikeinta minulle sitten oli salaa kirjoittaa niitä sanoja siinä vieressä lahjabiisiin. Laulussa varpusta pyydettiin kirjoittamaan lisää kirjeitä. Musikanttiystävä oikein äänitti biisin, poltti levylle, ja minä tein elämäni ensimmäisen levynkannenkin! 

Löysin Photoshopista sellaisen levynkansijutskan, ja meinasi tulla perheriita kun mies opetti minua käyttämään sitä.

Ikinä en ole nähnyt niin liikuttavaa joululahjan vastaanottoa kuin viime aattona. Apulainen istui, kuunteli, itki ja sitten hihkui ettei koskaan ole saanut keltään mitään niin hienoa. Silloin tunsin onnistuneeni ja laitoin viestiä mökkijärven toiselle puolelle että se hetki olisi pitänyt koko bändin kokea yhdessä, koska minä "lyyrikkona" olin tehnyt todellakin vain yhden pienen työosuuden kokonaisuudesta.

Levynkansikuva

Oli meillä joululaulukin työn alla, mutta sen viimeistely jäi tälle vuodelle. Musikanttiystävän vaimo oli alkanut itkeä ensimmäisistä lähettämistäni sanoista, joissa ei todellakaan oltu hempeässä lumisateessa eikä rekiretkellä. Vähän surullinen on se laulu, mutta kaikki päättyy hyvin - tietenkin, koska oli joululaulu. Sen piti alunperin olla yhteiskuntakriittisempi, mutta kun loisteputkista ja jouluaaton viimeisestä bussista oli niin tympeää kirjoittaa. 

Päädyin folioon ja omenaan.

Varastaakohan joku nyt nämä minun nokkelat ideani, kun niistä tällä tavalla avoimesti kerron. Se on ensi jouluna Heikki Salolla foliolla kuorrutettu omena radioaalloilla ja Pauli Hanhiniemellä kumisaapas revennyt katiskaan jo ennen juhannusta. Tuomari Nurmiolla moottorisaha kuumana luoteistuulessa, ja jos Junnu Vainio olisi elossa, niin eikö siellä jo varpusella olisi sulkakynä nokassa. Hehe. Tästä on tullut kuulkaa mitä antoisin harrastus! Ihan rikastumaan ei vielä päästä, kun bändistä kumpikaan ei halua esiintyä - eli artisti puuttuu. Mutta enpä olisi uskonut, että näin keski-ikäisenä "elämän ehtoopuolella" sitä vielä keksii biisinikkaroinnin.

Laulut ovat aika paljon mielessä - palkkatyö vähän rajoittaa niiden kirjoittelua, vaikka eihän sitä nyt koko ajan muutenkaan voisi runosorvin ääressä olla. Nyt meillä on työn alla aika rankka biisi, joka on ihan viime aikoina vasta nytkähtänyt eteenpäin. On pitänyt opetella uudenlaista kirjoittamistekniikkaa kun kirjoittaa aiheesta, josta ei niin paljon ole itsellä kokemusta. Sitä meillä nimitetään keskeneräisyystekniikaksi. Aihe aiheutti sellaisen lukon, että olikin hyvä palata tänne suorastaan päiväkirjan ääreen vetreyttämään näppäinsormia. Mikä voi olla hyväkin, sillä olen taas täällä, rakkaat blogiystävät!

Laitoin teille nyt huvikseni kuvituskuviksi hyllyprojektiani mökiltä. Vanhasta kaapista syntyi alahylly. Että jos joku kaipaa mökkikuulumisia minun laululöpineideni sijasta.

Jos vaikka välillä onkin tuntunut siltä, että laulujen tekeminen on unta ja jopa turhaa, niin on tämä omalla laillaan myös konkretisoitunut. Menin loppuvuodesta Sudeettisavolaisen kanssa Tallinnaan, ja sillä reissulla tuli puheeksi että bändi tarvitsisi oikeastaan basson. 

( -- Suora leikkaus -- )

Minä kannan bassokitaraa seljässäni ihan kamalan tärkeänä, kun sellainen ostettiin Sudeetin kaverilta. Se oli ihana helmenvalkoinen, jota minä rämpytin kotona ennen maalle vientiä. Ihan kuin olisin ymmärtänytkin soittamisesta jotain. Lähinnä käskin miestä ja Apulaista ottamaan valokuvia siitäkin historiallisesta hetkestä. Tovin minä ajattelin, että jos opettelisinkin sen soittamisen, mutta sitten näin itseni sellaisena Muppet Show -tyyppisenä hippihahmona ja luovuin ajatuksesta. Se on lyyrikon pysyttävä lestissään.

Kyllä en mitenkään pieteetillä hionut, ihan vaan liiteriliat pois.

Seuraavaksi alkoi se bändikaverin vahvistinkitinä. Siitä minä en varsinaisesti ymmärtänyt mitään ennen kuin nettitorilta ostettu kolmenkymmenenkilon möhkäle saapui kotipihaani. Ihmeellinen laite! Siihen liittyy vielä sellainen tarina, että yhtäkkiä kaukaiseksi jäänyt - nyttemmin taas läheisempi - sukulaismies sen meiltä haki ja toimitti Etelä-Pohjanmaalle. Semmoinen sattuma oli se, että saisin siitä seitsemän sivua päiväkirjaa, jos sille päälle sattuisin.

Sittemmin bändin vahvistinbudjetista ylijääneellä viihderahastolla on kuulemma hankittu joku antiikkisärkijä. Minä huolestuin viinibudjetista, mutta koska minä olen ainoa, joka punkusta tykkää, niin en kai voi vaatia että soittopeleistä jää sellaiseen yli.

Minähän ostin Ryötönperälle myös nuottitelineen jouluksi. Lidlistä heräteostona. Pääsin melkein joulutunnelmaan, kun salakuljetin sen ensin kotiin ja sitten mökille. Se oli lahja miehelle, joka on myös saanut vähän kitarointi-intoa tässä bändin prosesseja seuratessaan. Näyttää niin kuin uskottavalta nykyään koko tupa, musiikkimielessä. Kun sinne on viety kaupungista yksi kitarakin. 

Niin ja särkijästä tuli mieleen - nyt mennään kyllä ihan toiseen aiheeseen - että minä otin pari viikkoa sitten kevään ensimmäiset saunavedet järvestä mökillä! Kevät on ollut myöhässä. Hakkasin rautakangella jäähän kuopan, johon tulvi kirkasta vettä aina sillä välin kun vein ämpärillisen saunaan. Jäin vakavissani miettimään, että miksi jäävesi on kirkasta mutta kesällä järvivesi ruskeaa. Siitäkin saisi laulun. 

Nyt viime viikon mökkireissulla rantajään kuoppa oli helposti hakattavissa ihan oikeaksi avannoksi, mutta pikkuisen vaaralliselta se jo tuntui - mennä tepastelemaan jäälle. Ensi kerralla saan varmaan jo vedet rantakiveltä, parin-kolmen viikon päästä.

Puhuin taannoin kuulemma hienosti vesilintujen kuolemasta. Että "luonto korjaa". Nyt ollaan tultu näköjään siihen vaiheeseen, että ei voi arkisintakaan asiaa käydä läpi ilman että siitä tulee mieleen runo. Tavallaan - ei ihan huono saldo tälle talvelle! Vaikka eihän linnun kuolema ole tällaiselle kaupunkilaiselle koskaan arkinen asia. Yritin varmaan olla jotenkin maanläheinen ymmärtäjä. Pitäähän haukkojen ja kotkienkin syödä, halusin ajatella. Lintujahan ne ovat nekin.

Paljon olisi havaintoja kerrottavana kaiken lauluhomman lisäksi. Minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että tämänkin päiväkirjan historiassa niin moni asia on vuodenkiertojen mukana tullut kerrattua. Olisi aika uudistua tahi jättää koko touhu. Kirjoittavana ihmisenä ei tekisi mieli antaa jälkimmäiselle periksi.

Nyt viimeisimmän mökkireissun saldoon kuului kirja(hylly)projekti, tosiaan. Liiteriin säästämäni vanhat ikkunalaudat saivat uuden elämän. Minusta on kyllä kiva vähän nikkaroida. Samalla aivoissa voi raksuttaa joku biisikin.

Ruma kuva tuli salamalla, mutta yläkertani on niin synkkä.

Kyllä siellä nyt kelpaa lyyrikon istuskella ja toisten runoja lukea. Tämä onkin tällä hetkellä mökin yläkerran ainoa siisti nurkka. Vielä on kirjalaatikoita ja muuta ympäriinsä perattavana.

Niin, että en minä varmaan tätä päiväkirjaa sittenkään lopullisesti jätä. Pitäähän sitä näköjään saada yleisöä tekemisilleen, mikä ei minusta ole niinkään turhamainen piirre - vaan inhimillinen. Jos jatkan blogia, saatan innostua valokuvaamisestakin uudelleen. Tai sitten saattaa käydä niin, että kitisen teille luomisen tuskaani laulujen suhteen.

Kestättekohän te?

Aikamoista itsekästä löpinäähän tämä on aina ennenkin ollut, eipä silti. Minulla on suunnitelmia. Ryötönperällä pitää saada tänä kesänä aitan remontti ainakin alkuun. Katto on vuotanut jo pari vuotta ja koko pikkumökki on ollut äidin kuoleman jälkeen tauluvarastona. Haluan sen takaisin ehjäksi ja vierasmökkikäyttöön. Hitsi, kun olisin aktiivisempi ja mediaseksikkäämpi bloggari niin hankkisin jonkin yritysyhteistyön siihen. Paikalliselta K-Raudalta materiaalit. Tai Tuurista. Jos en meinaa saada projektia alkuun, niin piiskaattehan minua aitan pariin, ystävät!

Minä viihdyn yhä vähemmän kaupungissa. Vaikka täällä onkin rakkaita ihmisiä, niin itse tarjonta merkitsee harmittavan vähän. En minä missään teattereissa tai brunsseilla jaksa juoksennella. Rakkaat tulevat mukaan mökille. Puhuin tänään töissä yhden nuorison edustajan kanssa pitkään ja syvällisesti elämänkaaren vaiheista. Hänellä on kehityspsykologian kurssi lukiossa menossa. Kysyin, että mitä minun ikäisistäni sanotaan. Tässä iässä sitä kuulemma ihminen alkaa tietää kuka on ja mitä haluaa. Hänen iässään vielä etsitään. Pohditaan, peilataan.

Tykkään kyllä tästä(kin) vaiheesta. Moni ystäväni - osa teistä blogikavereistakin - on tehnyt viime vuosina suuria ratkaisuja elämänsä suhteen. Arvostan. Minä mietin. Olen vähän vellihousu ehkä vaihtaakseni alaa, liian velkainen jättääkseni palkkatyön. Mutta näköjään sen verran lapsenmielisyyttä on jäljellä, että kehtaan opetella laulujen anatomiaa ja melko tosissani istua vuorokausitolkulla miettimässä jotain säettä, säkeistöä, kertaavaa korvamatoa. Vaikka kukaan ei niitä koskaan kuulisi tai lukisi.

Niin tekisi mieli paljastaa pari herkullisinta riimiä, mutta siihen minulla ei ole lupaa. Tekisi mieli vähän elvistellä, mutta ei. Olen ikävöinyt teitä, blogiystävät! Toivon että palaan pian linjoille. Tuntui niin hyvältä, kun muutama teistä laittoi kadottuani viestiä - että missä minä olen, onko kaikki hyvin. Vaikken minä mitään dramaattista taukoa ajatellut pitää, enkä ollut suunnitellut hiljaisuutta. Sellainen vain tuli.

Ihan hyvä vapaus.

Oli aika tehdä mökille uusi avaimenperä. Entinen oli narukerä. (Huomatkaa riimi :) )