Kaikenkarvaiset ystävämme

On aika turvallista olla välillä epäsosiaalinen, kun voi valita. Tällainen talviaika kun aiheuttaa sen, että arkiliikenteen lisäksi tulee aika huonosti lähdettyä tapailemaan ihmisiä. Kyllä en tiedä omasta piiristäni yhtään ystävää, jolla menisi pulu turbiiniin jos ilmoitan että nyt ei jaksaisi tavata. Kauhea ihminen. Vaikka ystävänpäivä onkin turhista turhin keinotekoinen kekkeri halloweenin ohella, niin toimiihan tuo kätevänä aasinsiltana herättämään ajatuksia.

Olenkin miettinyt, että hitto soikoon, taidan olla ystävyydessä vähän niin sanotusti saamapuolella. Että mitäs annettavaa minulla on, vai onko mitään.

Perjantaina esimerkiksi vietin lökäpöksyiltaa yksin kotona. Saunapuut oli loppu ja ehkä vähän tylsääkin. Mutta ei niin tylsää, että olisin tarttunut ripsivärin varteen ja lähtenyt cityyn. Niinpä pari seurallisemmalla tuulella ollutta ystävää kertakaikkiaan yhtäkkisesti suhahti meikäläisen kyökkiin. Juustovalikoima kassissa ja tulppaanit ja kaikki. Tulivat, vaikka kerroin että tällä kerralla ei ole kotikaraokelaite toiminnassa. Ollaan levyjen ja youtuben varassa.

Tuli ihan tyttömäinen olo. Oli vähän niin kuin salabileet kun siippa oli poissa ja talo yksin meillä. Vaan eipä niitä syvällisyyksiä olisi moni jaksanutkaan kuunnella. Ennen kuin siirryttiin kuuntelemaan Vesku Loirin tunteellisia jollotuksia, oltiin jo ehditty pohtia esim. sitä missä on kenenkin koti. Se kun siinä mielentilassa tuntui jotenkin kompleksiselta teemalta. Ihan niin kuin se nyt ei olisi siellä missä se nyt on. Kotona.

Taisi olla kaikilla raskas viikko takana, kun loppuhokema oli se että koti on siellä missä läheiset ovat. Tai tarvitaanko sen toteamiseen erityisesti väsymystä, ehkä ei. Ehkä itse aihevalinta kertoi enemmän vireystilasta kuin melko itsestäänselvä lopputulos. 

Vaikka kyllä sitä kummasti sitoo itsensä maallisuuteenkin. Niin kuin esimerkiksi Ryötönperä. Vaikka se onkin enemmän lomakoti. Sen lunastamista kun lähdin pohtimaan, niin ensisijaisena erittäin itsekkäänä lähtökohtana oli se, että mikään vieras perhehän ei meidän perheen tiluksilla muuten omistajan elkein tramppaile. Oliko järkevä pohja pankkilainalle se ajatus. Ei.

Monta kertaa olen ystäviäni ajatellut lämmöllä (Vaan olenko muistanut kiittää, en.) kun joutuivat kuuntelemaan puntarointiani kuukausien ajan. Tänään tuntitolkkujen kävelyllä kiteytyi lapselliseksi määritelmäksi se, että ystävyys on vähän niin kuin kuppi kuumaa. Taisi vaan tehdä glögin jämiä mieli. Sillä ystävyys on myös parhaimmillaan kylmä vesisaavillinen niskaan.

Nimittäin ystävä on rehellinen ja tarvittaessa kyseenalaistaa kaikki romanttiset ryötönperähaaveet. Vain tukeakseen sinä päivänä kun päätin kumminkin, että se tontti on yksi kotini vaikka seisoisin keskellä pihaa ainaisesti yksin. No, ei ole tarvinnut. Läheiset ovat seuranneet perässä ja moni yllättäen sinne täältä kaupungista välillä kaipaileekin.

Enkä olisi siellä ilman ystäviä selvinnytkään. Tai olisin, mutta vielä seisoisi ruostunut arkkupakastin ongelmajätteenä liiterin takana. Eikä olisi yrttimaata. Kaadetut puut mätänisivät rankoina ja romut lastulevykaapit tukkisivat tupaa. Kiitos vaan ystäville avaruudesta.

Ja villasukista. Olen totaaliriippuvainen neulomistaitoisista ihmisistä, kun en itse osaa olla niin kärsivällinen, että sukkahommiin ryhtyisin ja loppuun asti veisin. Olen valjastanut jopa yhden ystävän äidinkin neulomaan. Ja mitähän yhtä hyödyllistä itsetehtyä osaisin antaa vastalahjoiksi? Laihaa ja liian makeaa sitruunalikööriä? Itsekoristellun tulitikkuaskin? Hyötysuhde ei yllä samaan. Siksi en ehkä voi koskaan osallistua niihin työtyöstärinkeihin, jotka täällä kaupungissakin ovat kaikkien iloksi yleistyneet. Meikäläisen oravannahat kun ruukaavat olla aika pieniä.

Mitähän varten ystävyys markkinoidaan vaaleanpunaisena? Miss Piggy ja marsipaani. Kun itselleni se on syvää sinistä ja normaalia kunnon punaista. Kuvaelma, jota en vieläkään ole ihan täydellisyydessään toteuttanut näyttäytyy pitkänä puutarhapöytänä. Sen ylle on viritetty ne sirkuksista tutut värihehkulamput (jos jollain on ylimääräisiä, voin lunastaa). Niiden valossa saa ilta tulla. Jokaisella kiikkerällä jakkaralla istuu joku ja pitkä penkkikin siellä on, ja siihen mahtuu monta.

Se on siis käsitykseni ystäväporukasta.

Sain kerran läksiäislahjaksi työkavereilta puoliksitäytetyn Krissen ystäväkirjan. On mahtavaa kun on kavereita, joiden mielestä korkokengät, laihdutuslätkät, ripsientaivuttajat ja silitysrauta ovat turhinta maailmassa. Hyvä kysymys ystäväkirjassa oli se, kiitos vaan. Olen myös tutustunut edesmenneen tätini ystäväkirjaan 60-luvulta. Siellä monen lempiruoka on kaalilaatikko ja idoli Shirley Temple, löytyy myös kirjoitusasussa Themble. 

Vaan veikkaan, että jos Krissen kirjassa olisi kysytty lempikukkaa, niin monella olisi ollut sama kuin vajaat 50 vuotta sitten. Kielo, vuokot ja vanamo. Vai onko nykyään sitten nämä vaikeat orkideat ja muut enemmän pop.

Ehkä nyt menee hempeilyn puolelle, mutta ystävät ovat vähän niin kuin raha opiskeluajan köyhäilyvuosina. Juuri kun tuntuu, että loppukuu mennään pelkällä riisillä, niin jostain löytyykin se tonnikalakolikko. Saattaa yllättävä yhteydenotto tulla hyvinkin yksinäisellä hetkellä, tarpeeseen.

Kyllä en väheksy nykytekniikkaa, eli tekstiviestejä. Aika usein herään yöllä katsomaan kännykästä kelloa liian monta tuntia ennen varsinaista herätystä. Tässä taannoin olikin tullut tekstiviesti. Ystävällä oli asiana se, että lunta satoi hiljalleen ja kaikki oli hyvin. Ei muuta.

Ihana. Se tuntui niin hyvältä, että olen harkinnut öisiä tekstareita kaikille ystäville kun kerran kumminkin herään räpelöimään äänetöntä luuria joka yö.