Miniloma.

Ei kova pakkanen ole samanlainen yllätys kuin esimerkiksi tulivuoren tuhkapilvi. Eikä Ryötönperälle lähtemisen peruuntuminen ehkä ihan verrattavissa kaukomatkan sivu suun menemiseen. Vaikken minä nyt Italiaa kauemmas varsinaisesti ole koskaan kaivannut, mutta voin kuvitella miltä tuntuu jos vaikka suunniteltu savanniretki ei toteudukaan. Vaan olin kuitenkin odottanut tätä pitkää vapaata, minilomaa, sillä ajatuksella että mökkiranta täältä tullaan.

Tietysti sääennusteiden valossa pieni järjen ääni alkoi vikistä jo viimeisten yövuorojen aikana. Että onko se nyt vähän tuhlausta lämmittää mökkiparka paria yötä varten ja että kannattaako se muutenkaan, kun ei ole kirjahyllyaineksiakaan vielä hankittu. Kun on ollut suunnitelmissa, että talviviikonloppu on juuri sopivan mittainen sisäprojektille ja Ryötönperällä se tarkoittaa kirjaston rakentamista kammariin.

Sisulla pidin eilen kiinni suunnitelmastani ja kaivoin Helmikaaran esille hangesta. Harmi etten tajunnut ottaa "ennen" kuvaa, otin vain "jälkeen" kun auringon valo suorastaan loi kiilansa lumikasasta paljastuneeseen kylkeen. Ajattelin, että se varmaan on merkki siitä että huomenna lähdetään edeltä ja lähipiiri tulee sitten perjantaina perässä.

Kesäautoksihan Helmikaara on hankittu, joten en ole vielä edes tutkinut onko siinä sellaista töpseliä, jolla voisi jotenkin lämmittää niin että starttaamisen lisäksi moottori myös käynnistyisi tällaisella pakkasella. Epäilen kyllä, että on siellä jossain töpseli. Helmikaara ei petä. Esimerkiksi sisällekin pääsi eilen lukitsematta unohtuneesta apukuskin ovesta vaikka toinen ovi ja takaluukku olivat lukittuina jäätyneet kiinni. Menin nimittäin etsimään jäänrapsutinta hanskalokerosta. Ei ollut.

Auton ympärillä lumiurakointi oli ihanaa kun oli pilkkihaalari päällä, ei kiire minnekään ja työn tulos selkeästi nähtävillä. Siitä yövuoroväsymyksen avituksella huumaantuneena teki vähän mieli ottaa taidevalokuvia, vaikka kokemuksesta muistin että lumikuva harvoin onnistuu. Oli  optimistisen terhakka olo. Se loppui sillä tavalla jäykän ytimekkäästi lyhyeen, että selkä notkahti kipeään kramppiin (kyllä nyt on alettava kuntoilla) myrskylyhdyn edessä vääntelehtiessäni muka mahtaviin kuvakulma-asentoihin.

Ei olisi kannattanut, mutta tässä innoitukseni lähde. Lumikokkare lyhdyn päällä. Onpa ihmeellistä. Hohhoijaa.

Olen kuullut, että joskus selkävaivat kielivät ihmisen sisäisestä ristiriidasta tai muista ongelmista. Olen tätä teemaa jo tänään kavereillekin pohtinut. Että pitikö siksi tulla kramppi, että en lähde suotta kolmenkymmenen asteen pakkaseen hytisemään ja neljän tunnin ajomatkalla kesämenopeliäni rääkkäämään. Puhumattakaan siitä, että myös lähimmäiseni olisi joutunut tulemaan Ryötönperälle, koska muuten olisin saanut marttyyrikohtauksen.

Toisaalta, jos selkävaiva oikeasti olisi merkki henkisestä tasapainottomuudesta, meikäläistä vaivaisi sellainen ehkä aika paljon useammin. Nyt on vain pari kertaa vuodessa.

Mieli on mökillä ja askaroi sen kysymyksen äärellä, että onkohan keittiön vesiputki haljennut. Jäässä se nyt joka tapauksessa on varmasti. Muuten käy Ryötönperän sisustus- ja remontointihaaveilu ihan täältä kotoakin käsin. Olen esimerkiksi puutalokirjaa selaillessani pohtinut syvällisiä. Että olisiko hyvännäköinen jos maalaisi nyt aika hylättynä vaateröykkiön alla kiikahtelevan keinutuolin vaikka mustaksi ja sijoittaisi sen sitten joskus uusitun rantasaunakamarin maisemaikkunan äärelle.

Vai onko musta liian dramaattinen tai pinnallisesti turhaa trendikkyyttä tavoitteleva väri? Jos kuitenkin kirjavaksi tahi siniseksi? Kun selkä on huomenna taas hyvä, voin vaikka lähteä rautakauppaan maaliostoksille. Samalla voisin hankkia lisää hyllynkannattimia keittiön kuukausia sitten romahtanutta kattilahyllyä varten. Ei näköjään riitä yksin se rautakauppamotivaatioksi. Pitää olla mukana jotain  niin sanotusti lyriikkaa.

Jos tästä nyt kerran tuli tällainen lepoloma, niin olisi aiheellista käyttää siitä osa ihan asialliseenkin haaveiluun puutarhanhoitomielessä. Sain nimittäin yhdeltä uudelta ystävältä lähetyksen siemeniä. Nyt pitäisi huolehtia siitä, etten sitten keväällä möhli niiden kanssa. Olisi aika noloa, jos vain huolettomasti viskoisin siemenet pitkin Puutarhanurkkaa ja Ryötönperää ja tuloksena olisi samat rikkaruohot kuin ennenkin. 

On opiskeltava kukkien kasvatusta. Siementen mukana tulleen postikortin kuva tulvautti mieleen myös ajatuksen laventelista. Ihan hetken istuin kuumalla kesäportaalla sen tuoksussa. Onnistuiskohan sen viljeleminen vai tyydynkö ruukkusellaiseen. Kyllä jos Ryötönperän niittu joskus vielä lainehtii laventelista, niin alkaa olla Pikku talo preerialla -tunnelma kohdallaan. Voisin lainakoiran kanssa sitten kirmailla kimpassa, jos on molempien selät kondiksessa.

Olen saanut viime aikoina muutakin postia, esimerkiksi Espanjasta kortin. Kyllä oikean postin saaminen on mukavaa! Vaan on silläkin ystävällä nyt ehkä asennoitumista kun palasi eilen tänne kylmään. Mutta me emme saa ruikuttaa pakkasesta, kun ollaan virallisesti totuttu. 

Vähän huolettaa ne kaikki muut maailmassa, joilla on nyt yllätyskylmä ja uhkana tuhoisa palellus. Pitäisi pitää heistä huolta.

Lisäksi otan nyt vähän kantaa. Kun olen havainnut keskustelua siitä, miten osa meistä pohjoisilmanalaan tottuneista ihmisistä keräilee villasukkien sijasta rahaa ja peitteitä vaikkapa Romanian eläimille. Pitäisi kuulemma ensin auttaa ihmisiä. Tottahan sekin on. Olen silti pikkuisen mielessäni uhonnut, että ei ole mitään väärää jeesata myös vaikka toisten hevosia ja koiria. Sitäpaitsi hyvä pakkasesta selvinnyt hevonen ja tyytyväinen vahtikoira voi olla palelevalle kanssaihmiselle aika tärkeä.

(On näköjään tässä joutessa tullut mietittyä monenlaista. Vaan ei voi tietää, vaikka kumminkin huomenna starttaisin mökille kun on loppuviikko edessä. Koko ajan se vieläkin kytee mielessä.)