maanantai 15. lokakuuta 2012

Kukkia ja vettä (talven varalle)


Lauantaiaamuna ennen sadetta kävin vähän kuljeskentelemassa padolla. Tsekkailin tilannetta - lähinnä varmistin, että vesi varmasti virtaa siellä jo kunnolla remontin jälkeen. Jos ei nimittäin olisi virrannut, olisin saattanut vähitellen nostaa äläkän. Työmaa padolla on venynyt ja venynyt, ja vesi on loiskumisen sijasta vain lirissyt. Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän, iso homma ja huolella on tehtävä. Parempi on käyttää työhön aikaa kuin olla liian nopea ja vahingossa huolimaton. Vähän niin kuin monissa muissakin asioissa. Mutta nyt on onneksi taasen luvassa lähelle mökkirantaa järveen se kohta, johon ohjautuu läpi talven mustaa vettä. 

Minulle se on aina vain ollut "sula", eikä edes lapsena tullut pieneen mieleenkään kävellä jäätä pitkin sinne. Tosin siihen aikaan, kun olin lapsi ei mökillä pahemmin talvisin käytykään. Valmistauduin talveen nyt kuitenkin viemällä viime jouluna saadut lahjanaskalit valmiiksi rantaan. Jos sattuu jollekin kaverille vahinko sen sulan kanssa.

Siinä saattaa viihtyä lintuja kaikista arktisimpaankin aikaan vuodesta. Yhtäältä aina huolettaa, että mahtaako niitä palella. Toisaalta tietenkin olen onnesta soikulana jos saan näköpiiriini joutsenia talvellakin. Olen oppinut niin tykkäämään siitä ja viime talvena oli kummallista, kun olikin koko järvenpohjukka jäässä. Oli hiljaista ja jotenkin tyhjää.

Silmä on jo alkanut tottua siihen, miten vanha voimalaitosalue on raivattu ja paljaan näköinen. Ennen kuin sen taas luonto valloittaa takaisin. On sitä kuulemma vähän avitettukin istuttamalla metsää ja muutenkin harrastamalla tietoista maisemointia.


Vanhaan aikaan - siis pari vuotta sitten ja sitä ennen - isot puut kaartuivat kerrassaan idyllisesti joen yli. Majavilla ja lepakoilla oli riittävästi piilopaikkoja. Sortumisvaarassa olevat tiilirakennukset könöttivät vielä paikoillaan ja oli muutenkin yksinkertaisesti enemmän miljöö. 

Nyt pitää olla pikkuisen normaalia enemmän hyvää tahtoa, että tätä osaisi pitää pittoreskina. Mutta en valita, sopeudun. 

Vaan kuva-asioista valitin kameransa osaavalle kaverille ihan Helsinkiin asti tekstiviestillä, kun alkoi kyllästyttää taas omien otoksieni suhruisuus. Pyysin opastusta ja neuvoa sitten joskus, kun tulee oikeasti se hetki, että saattaisi riittää kärsivällisyys järjestelmäkuvaamisen opiskeluun. Ehkä sitten eläkkeellä. Olisipa mahtavaa ottaa teräviä luontokuvia. Katsotaan nyt sitten, minne sekin suunnitelma ja lupaus hautautuu muiden tähdellisempien alle. 

Voi olla, ettei hautaudukaan.

Nyt huvitti se,  miten pohjoiselta ja karulta näyttää näissä näppäilyissäni. Oikeasti oli ihan lempeä anorakki+villapaitasää, ei yhtään ankeaa, vaan hyvää hipiälle ja raikasta.



Yhtä paljon kuin vesiasiat, kävelylle lähtemiseeni vaikutti halu törmätä eläimiin. Ei taaskaan ketään tullut vastaan. Hiljainen tyyni vaan ja lintujen juttuja tienposkesta. Yhdet hevosenjäljet. Kyllä minulle olisi siinä eläinkuntaa ajatellessani sopinut ihan mikä tahansa vaikka kotieläimenkin kohtaaminen. 

Ei ketään. Tai siis en havainnut.

Mietin, aloinko tulla pikkuisen hulluksi kun koko ajan oli kumminkin sellainen olo, että minua metsästä tarkkaillaan. Kyllä se harhaluulo oli varmaan mielikuvituksen liioittelua ja toiveajattelua. Yritin kuljeskella rauhallisesti ja viestittää metsikköön, että tule vaan hirvi tahi kauris, minä en ole pelottava enkä varsinkaan vaarallinen. Tule edes jänis.

Olen päätellyt ja päättänyt, että meillä on vaan niin pienet metsäopiston metsiköt ympärillä, ettei niihin isoja nisäkkäitä kovin usein eksy. Mies puolestaan veikkasi, että hirvelle olisi aika vaikeata se pirunpeltoinen maasto. Mielestäni karhu voisi saada oivallisen pesän sinne kaatuneiden jättipuiden juuristokuoppiin tai kivien koloihin.

Ilvesten läsnäolosta olen vakuuttunut, niitä kun ei kuulemma juuri koskaan näe muutenkaan. Ja viime syksynä kuultiin niiden ääniä. 



Tuli mökkitiellä taas sammalaskartelut mieleen. Useamman vuoden ovatkin pysyneet sieltä poissa, vaan kun löysin kanaverkkoa liiteristä niin jo ovat alkaneet askarteluajatukset itää. Yleensä saan aikaiseksi epämääräisiä räpelöintejä - muistutin itseäni, kun visioin ihania sammalpalloja ja ehkä jopa ihan figuureja joulunajaksi. Sammaleisia jäniksiä ja poroja. Jäkäläenkeleitä.

Voi olla, että tulisi sitten taas se surullisenkuuluisa innostuksen jälkeinen lässähdys, kun olisin sotkenut koko huushollin metsäroskilla ja lopputuloksena olisi siipiään ja sarviaan apeasti roikottavia muotopuolia hahmoja. Saattaisivat ne toki olla lahjoina tai koristeina varsin persoonallisiakin.

Muistelin kyllä myös, että eivätkös sammalet ja jäkälät ole jollain tasolla ihan rauhoitettujakin? Pitää ottaa selvää. Ei niitä nyt ainakaan repimällä repiä mieli tee, paitsi joistakin oman rannan kivistä että olisi eletyn näköistä. Sammal rantakivillä näyttää siltä, niin kuin meillä ei kävisi enää ikinä kukaan.

Kyllä varmaan jotkut eläimetkin syövät sammal- ja jäkäläosastoa Lappia etelämmässäkin, niin että annetaan nyt olla. Nättiä on, tekee maastosta jotenkin niin pehmoisen.

Jos sitten vain jonkun ihan pienen jäkäläenkelin vaan, omaksi iloksi.


Olisi kyllä kaikenlaista järkevää ja hyödyllistäkin askartelua, jota pitäisi harrastaa. (Vaikka olen sitäkin mieltä, että aika usein puhdas hyödyttömyys tekee ihmiselle ihan hyvää, onnellinen on hän jolla on sellaiseenkin aikaa.)

Tällä mökkireissulla sain sentään aikaiseksi ulkovessaan sateelta suojaavan verhon talveksi. Vanhasta suihkuverhosta, jonka kuosia en todellakaan ole itse valinnut. Miehen logiikalla ja käytännöllisyydellä se olisi pitänyt asentaa oven ulkopuolelle. Silloinhan vanha ruostunut verhokisko olisi jäänyt pytyllä istujalta näkemättä. Huussin idea on nimenomaan siinä, että käytännöllisyyden edelle menee poikkeuksetta sisätilojen esteettisyys.

Minä tämän tärkeän tilan interiöörin luojana odotan tietenkin, että joka vessareissunsa jälkeen mökkivieras muistaa kehaista tilan viihtyvyyttä. Joten tulen varmasti aika pitkään lisäilemään sinne kaikenlaisia yksityiskohtia. 

Pitäisi ehkä antaa sillekin ajatukselle tilaa, että kaikki eivät halua aina ilmoittaa muille kun ovat käyneet yksityisillä asioillansa. Ehkä pitää perustaa vieraskirja huussiinkin. Anonyymit Mökkikakkijat. Siihen voisi sitten nimettömänä ihailla ruosteisia polkupyöränosia ja hehkuttaa tunnelmaa.

Miksei kirjoittaa muitakin akuutteja kuulumisiaan. Toiset voisivat niitä sitten yhtä nimettöminä kommentoida, ja tuloksensa olisi kokonainen vessanseinäelämänohjesarja.


Unohdin tahallani valot sekä huusiin että navettaan koko illaksi. Halusin sähköntuhlauksellani osoittaa kunnioitusta sille ilolle, joka minussa on suorastaan kuplinut kun kesän seurauksena elämä tontilla on laajentunut myös tähän liiterin mustan autiona olleeseen päätyyn. Sille maaperälle ei vain ensimmäisinä hallintakesinäni ollut muka aikaa astua, kun oli muuta hommaa talossa ja pihamaalla.

Kolmas kesä toden sanoi, ja nyt koko paikka alkaa tuntua oikein kunnolla takaisinvalloitetulta. Kyllä kelpaa hiljentyä pimeän vuodenajan viettoon. 


Vaikka sitten tuli tarve laittaa sisälle kohtia muistuttamaan kesästäkin. Vähän niin kuin lohduksi, mikäli talven kynttiläilloista ja saunomisista ja takkatulista ja lumileikeistä huolimatta iskee arktinen synkkyys ja epätoivo. Muutamaan nurkkaan sisälle yritin loihtia valoa. Yhteen nostin olkikukkia kuivumaan.

Niitä itseviljeltyjä, jotka eivät sateen takia koskaan auenneet. Leikkelin uppiniskaisiksi nupuiksi jääneitä ei-mädäntyneitä yksilöitä sisälle ja puhuin niille. Kyllä kannatti. Yön aikana alkoivat leppyä, ja eilen ennen kaupunkiin lähtemistämme ne saivat jäädä kukkimaan yläkerran hämärään.

On kiva sitten sytytellä taas valoja viilenneeseen torppaan, kun seuraavan kerran mennään.



Jos aurinko olisi paistanut, olisi tunnelma luonnossa ollut ehkä toisenlainen. Vaan eipä siinä harmaankosteassa lempeydessäkään mitään vikaa ole. Eilen, lähtöaamuna, tuli valoilmiökin. Ihmettelin vieläkin kukkivia puna-apiloita, ovat ne vaan aika pontevia.

Kaivoin niiden lähelle maahan muutamia kukkasipuleita. Ensimmäisen kerran ikinä tässä elämässäni. Niitä viime kevään ruukkuilostuttajia, jospa vaikka kotiutuisivat Ryötönperällekin. Katsotaan sitten keväällä, jännää. 

Lahjaksi saatu papukaijatulppaani meni samalle seinustalle narsissien kanssa ja siniset helmililjat omaan kohtaansa. Nyt kun tämän kirjoitan tähän, niin ei pitäisi olla sitten yllätys jos nousevatkin oikein kasvuun jälleen sitten kun valoa ja lämpöä on tarpeeksi. Voihan olla, että tein jonkun fataalin puutarhavirheen, eikä keväällä tapahdukaan mitään. Ei itä- eikä eteläseinustalla. 

Siihen on vielä niin paljon aikaa, että yöunet tulevat menemään - jos ylipäätään ovat mennäkseen - sillä välin ihan muista asioista.





5 kommenttia:

  1. Ah, mitä kuvien ja tarinan soljuntaa! Olipa ihana lukea!

    VastaaPoista
  2. Google translate is really doing a lousy job, but your photos are GREAT!

    VastaaPoista
  3. Kyllä niitä eläimiä siellä varmasti on:) Osaavat vain tehokkaasti piileskellä.

    Minulla meni vuosia ennen kuin selvisi, mikä on joskus öisin kuulemani oudon kissamaisen äänen takana. Alkuun luulin, että kissat tappelevat jossakin. Mutta pari yötä sitten onnistuin näkemään, kuinka kolme supikoiraa kähisivät toisilleen. Ilmeisesti oli hieman erimielisyyksiä siitä, kuka sai kulkea ekana. Eivät siis onneksi tapelleet.

    VastaaPoista
  4. Löytyipä täältä hienoja kuvia :) - syysterveisin Suvi

    VastaaPoista
  5. Tykkään niin lukea sinun kerrontaa, syksyn asioita ja tunnelmia.
    Isäni näki viime viikolla pari sutta pellon laidalla, voi että olisin halunnut olla näkemässä myös.

    VastaaPoista